Unfold, Valokuvataiteen museo 17.1.—22.3.

Petteri: Valokuvataiteen museossa esillä oleva Unfold-näyttely sisältää teoksia 13 Aalto-yliopiston valokuvataiteen maisteriopiskelijalta, joista kaksi on tällä kertaa työskennellyt duona. Teokset liittyvät tekijöiden taiteellisiin opinnäytetöihin, joten kokonaisuus on hyvin monipuolinen: se ulottuu melko puhtaista dokumenttikuvista muodollisiin ja materiaalisiin kokeiluihin, ja teemat puolestaan havainnon ja (tilassa) olemisen nyanssien tutkimisesta representaation, luontosuhteen, tyhjenevän maaseudun ja kolonialismin kysymyksiin. Katsomistapaansa pitääkin näyttelyssä liikkuessa jatkuvasti myllätä uusiksi.

Viimeksi tilassa vieraillessamme kirjoitimme Hertta Kiisken Violetti Meri-näyttelystä, jonka yhteydessä sivusimme sitä, että eräs motiivi tämänhetkisessä (kuva)taiteessa on feminiinisyyden tai tyttömäisyyden haltuun ottaminen. Linda Lehtovirran ja Emilia Pennasen kuvasarja GURLS jatkaa tätä juonnetta. Toinen siinä vaikuttava perinne on 1990-luvulla feministisessä taiteessa merkittäväksi noussut ällöyden ja abjektion estetiikka, joka on läsnä etenkin teoksen suurimmassa kuvassa heleiden kukkien ja jonkin puuromais-eritemäisen sörsselin kontrastina. Kankaille printatut ja näin ikään kuin raameistaan tilaan vapautuneet kuvat ovat siis estetiikaltaan melko tunnistettavia. Silti tai siksi kuvissa näkyvien pintojen ja materiaalien vuoropuhelu sai minut unohtumaan niiden ääreen ja ajattelemaan herkkyyksien ja voimien suhteita katseissa, kehoissa ja ajatuksissa. 

Dokumentaarisemmin representaatiota miettii Nora Sayyad valokuvia ja ääntä yhdistävällä Wired This Way -installaatiollaan. Hän käsittelee intiimien muotokuvien ja monologien kautta neurologisia poikkeavuuksia käyttäen itselleni uutta termiä ”neurodiversiteetti”. Sayyad muistuttaa, että meille tavallisille neurootikoille ylilyövinä näyttäytyvien käyttäytymisen ilmiöiden taustalla on evolutiivisia pullonkaulatilanteita, jolloin tietyistä virittyneisyyden, tarkkuuden ja systemaattisen hahmottamisen piirteistä on ollut hyötyä. Jälkiteollisessa maailmassa nämä samat piirteet saattavat helposti ikään kuin ”lyödä tyhjää”. Muistinkin teoksen äärellä hiljattain meemiytyneen twiitin, jossa luki suunnilleen: ”Anxiety is like when a game’s battle music is on but you can’t find any enemies.” Sayyadin teos on oleellinen puheenvuoro oman aiheensa kannalta, ja laajemmin sen tiedollinen pyrkimys sopii aikaan, jossa evoluutiobiologiasta mitään ymmärtämättömät opportunistit selittelevät sillä fantasioitaan ihmisten arvojärjestyksestä. Eettisesti perusteltu tarve ymmärtää historiaa ulottuu myös lajihistoriaamme. Jäin miettimään, että ehkä valokuvaa voisi hyödyntää tällaisessa teoksessa vielä suurisuuntaisemmin, mutta toisaalta perinteisellä potrettimuodolla ja -mittakaavalla on tässä pointtinsa.

Tutkimuseetos on niin ikään Sirja Mobergin The Crater Lake Projectin (2017—2019) taustalla. Hän on vieraillut useilla kraatterijärvillä ympäri maailman ja lukee järviä esittelevän videomateriaalin päälle tekstiä, jossa miettii niihin liittyvien kansantarujen ja luonnontieteellisen tiedon suhdetta. Mobergin hankkima ja tarjoama tieto on kiehtovaa ja kuvat järviltä lo-fi-estetiikassaan vangitsevia. Ääniraidan soidessa aloin miettiä, että sekä myytit että tiede ovat tiedollisen haltuunoton välineitä ihmisen ehdoilla ja mittapuilla, joissa toisaalta on potentiaali jonkin ihmistä suuremman kunnioittamiseen. Ne vain mahdollistavat tämän hyvin eri tavoin, kuten teoksen kokeminen havainnollistaa. Telkkaripinon takana sijaitseva kaunis, metafyysiseenkin tulkintaan kannustava installaatio toimii videoiden kanssa hyvin yhteen muistuttaen tiedon ja ei-tiedetyn sekä havainnon ja vetäytymisen suhteista. 

Matti: GURLS-kuvasarjassa oma huomioni kiinnittyi ensimmäisenä paitsi eritteeseen, joka tietyissä rajatuissa kohdissa muistuttaa siemennestettä, myös lattiarajassa olevaan kuvaan kyljellään makaavan naisoletetun jaloista. Jalat ovat sinertävät kuin ruumiilla. Reisien kohdalla on näkinkenkiä, jotka sinällään ovat kauniiksi miellettyjä luontokappaleita, mutta kyseisessä kuvassa ne tuovat lähinnä mieleen dekkarisarjojen vesistöt, joista naarataan ruumiita. Siksi tulkitsenkin kuvan viittaavan keskusteluun, jota on käyty esimerkiksi nordic noir -sarjoista, joissa löydetyt ruumiit kuuluvat aina nuorille naisille. Jaloissa on myös tuota mainittua valkeaa eritettä. Se voi olla viittaus eräänlaiseen mieskatseeseen, joka edellä mainittuun perinteeseen liittyy. Toisaalta se toimii myös mätänemistä kuvaavana efektinä. Erityisen häiritsevää on sekin, miten toinen jalka ikään kuin tulee kuvasta ulos lattialle, jossa sen päälle on asetettu jokin likaisen näköinen kalvo tai pussi, joka puolestaan vahvistaa ajatusta jonkinlaisesta ”rikospaikkapornosta”. Tämä abjektion ja someajan populaarikulttuurin estetiikka tuo vahvasti mieleen myös kuvataiteilija Emma Ainalan teokset.

Joel Niemisen kuvasarja Going in Loops – Matkoja Suomeen edustaa näyttelyn dokumentaarista puolta. Se ja Janne Körkön Yöjoen valot -sarja voisivat myös kuulua mainitsemaasi tematiikkaan, joka käsittelee maaseudun tyhjenemistä. Niemisen valokuvista jäin pisimmäksi ajaksi tarkastelemaan kuvia autioituneista taloista. Kuvissa on jotain tavattoman pittoreskia. Vähän tulee mieleen jopa Edvard Hopperin maalaukset Yhdysvaltojen maaseudusta – paikoista, joista aika on lipunut ohi. 

Autiotalot toimivat hyvänä johdatuksena metafyysisempiin aiheisiin. Jussi Nahkurin suuri teos 983 congested landscapes of 20th July paneutuu ajan kuvaamisen problematiikkaan, joka on – uskaltaisin väittää – yleensäkin valokuvaamisen ytimessä. Nahkurin teos muistuttaa lamelliverhoa, jonka ohuissa säleissä näyttäisi olevan häivähdys järven pinnasta heijastuvaa taivasta. Teos tavoittaa tarkasti pysäytetyn liikkeen tunnun, joka syntyy teoksen väreillessä silmien edessä kuin jokin illuusioon pyrkivä optinen koje. Kiinnostavaa, miten aika, silloin kun se pyritään kuvaamaan materiaalisena, usein näyttäytyy jonkinlaisina venyvinä palkeina tai laskoksina. Niin myös tässä. 

Havainnon problematiikan teoksia ovat mielestäni Marina Losadan Väre-kuvasarja, jossa on kuvattu musiikin aiheuttamaa väreilyä veden pinnassa, Kristiina Mäenpään Pyöreä kulma sekä Teea Saanion Bounding Circle. Pyöreä kulma -sarjan teoksista yhdessä on kuvattu huoneen nurkkaa, mutta kuvapaperi on taitettu puolikaarelle niin, että kuvassa tosiaankin on ”pyöreä kulma”. Teos on asetettu siten, että se muodostaa illuusion, jossa museon todellinen nurkka näyttääkin yhtäkkiä pyöristyvän. Tekstissä taiteilija kertoo teostensa sijaitsevan valokuvallisessa välitilassa. Välitila syntyy kahden vastakkaisen muodon, kulman ja pyöreän liittämisestä yhteen. Tunnistan tässä jotain hyvin perinteisesti taiteeseen liittyvää pyrkimystä lyödä kiilaa mustan ja valkoisen rajalle ja tutkia niiden välistä harmaata aluetta. 

Bounding Circle lähestyy havaintoa poeettisemmin. Kuvissa pohditaan horisonttia, joka onkin erinomainen lähtökohta aiheelle. Horisontti on, kuten taiteilija tekstissään sanoo, tuntemattoman symboli, eräänlainen reuna. Se on myös visuaalisen havainnon uloin kärki. Teos avaa mahdollisuuden pohtia, missä määrin käsityksemme todellisuudesta ja tiedon rajoista muodostuu teknologian välityksellä, ja miten paljon se rajaa ulkopuolelleen. Tähän liittyy ajatus siitä, että tietyssä mielessä olemme kyborgeja jo pelkästään siksi, koska käsityksemme todellisuudesta perustuu niin paljon teknologisilla apuvälineillä saatuun tietoon.  

Petteri: Hyvä poiminta tuo dekkari- ja rikospaikkapornoyhteys GURLS:in kohdalla. Nyt kun luin tekstisi, muistan miettineeni näyttelyssä samaa, ja liittäneeni sen naisen kehon kinematografiseen silpomiseen, joka on Lehtovirran ja Paanasen kuvissakin läsnä. Nuoren kauniin naisen eloton keho edustaa näissä skenaarioissa aina jonkinlaista viattomuuden menetystä tai vastaavaa yleistason viestiä. Ehkä näitä viestejä voisi alkaa TV-sarjoissakin lähetellä muilla tavoin.

Itsekin tuijottelin Niemisen kuvista pisimpään noita autiotaloja. Sen lisäksi, että kuvat ovat yksinkertaisuudessaan ja juuri pittoreskiudessaan vetoavia, ne asettuivat selväksi vastaukseksi viereen ripustetuille muotokuville, joissa maaseudulla asuvat ihmiset katsovat nonchalantisti kameraan. Autiotaloihin yhdistettynä heidän katseensa saavat tiettyä kohtalokkuutta, jossa ei kuitenkaan ole sen kummempaa draamaa. Tässä käy, miten käy. Yhdistin niin ikään Janne Körkön samaan aihepiiriin, joskin hänen kuvansa edustavat enemmän ”taidevalokuvaa” (ongelmallinen mutta usein ihan havainnollinen jako). Körkön kuvien tunnelmassa on mielestäni jotain Tarkovskiin viittaavaa. Mielleyhtymä johtuu tietystä ihmisenkokoisesta pysähtyneisyyden estetiikasta, maaseutuympäristöstä ja eksistentiaalisen painon tunnusta. Kaikki on epävarmaa mutta tärkeää, aika kulkee korkeintaan nitisten ja jossain kuvan reunojen ulkopuolella tapahtuu (geo)poliittinen todellisuus, josta kulkeutuu kuva-alaan vienoja kaikuja.

Geopolitiikasta puheen ollen, seinän toiselta puolelta löytyvät Mark McGuinnessin jylhän mustavalkoiset luontokuvat. Katselin niitä tovin ”sellaisenaan” yhdistäen ne yhdysvaltalaisen Ansel Adamsin luontoromanttisiin maisemiin, mutta tekijä kertoo niillä olevan selvä käsitteellis-dokumentaarinen motivaatio. Kuvat on otettu Irlannissa, ja McGuinness on seurannut samaa reittiä, jota brittien valtiollisen karttakeskuksen kartografit kulkivat vuonna 1809 testatessaan kolonialistiseen käyttöön aiottuja kartantekomenetelmiä. Sen lisäksi, että kyse on spesifisti Irlannin ja Britannian suhteesta, kuvia voinee katsoa laajemminkin jonkinlaisena kauneuden avantgardena byrokraattisesti hallinnoitua maa- ja luontosuhdetta vastaan. Samalla ne näyttäytyvät maisemakuvan puolustuspuheina ja sellaisina jokseenkin epäajanmukaisina, sillä luontoa pyritään nykytaiteessa käsittelemään jotakuinkin kaikin muin keinoin. Maisemakuvasta irtaantumiselle oli aikanaan hyvät esteettis-ideologiset perusteet, mutta ehkä nykykontekstissa sille voisi löytää uusia perusteita?

Nahkurin teos liikkuu tosiaan valokuvaamisen ydinalueilla. ”Hetken vangitseminen” on arkisimmassakin puheessa usein toistuva ilmaisu, joka sopii laajassa merkityksessä kuvailemaan melkein mitä tahansa valokuvaamisen praktiikkaa, mutta Nahkuri etenee hyvin pitkälle eräänlaiseen anti-impressionistiseen suuntaan. Teoksen suorakulmioinen muotokieli kommentoi valokuvaa mediumina, ja ilmeisesti päällekkäisiksi kerroksiksi litistetyt yksittäiset kuvat luovat kiinnostavan tekstuurisen ja rakeisen kokonaisuuden, joka näyttää sitä enemmän maisemalta, mitä sivummalta sitä katsoo. Suoraan edestä katsottuna orgaanisuus taas katoaa. Ehkä läsnä on havainnon suhteellisuuden ja hetkellisyyden korostaminen myös tässä mielessä, jonkinlaisena vinoon katsomisen etiikkana.

Mainintasi ”kiilan lyömisestä” on osuva. Liitän sen taiteen peruspyrkimysten ohella (länsimaiseen) filosofiaan, joka on perinteisesti yrittänyt löytää sitä jotain, joka yhdistäisi subjektin ja objektin, pysyvän ja muuttuvan, aineellisen ja aineettoman ja niin edelleen. Tässä mielessä se on utooppinen pyrkimys selittää todellisuus jotenkin vakaaksi ja järkeväksi. Nykytaide siis usein suuntaa huomionsa samalle alueelle, mutta ei tavoittele käsitteellisiä varmuuksia vaan päinvastoin avaa tätä kautta erilaisia tiloja. Mäenpään Pyöreä kulma on tosiaan tästä hyvä esimerkki. On yllättävää, miten hänen yksinkertainen eleensä johdattelee elegantisti jonkin hyvin herkän mutta selkeän toisinkokemisen äärelle.

Yhdistän nämä ajatukset myös mainintaasi teknologiasta ja kyborgisuudesta. Voinee väittää, että tämän metafyysisen kiilan rooli subjektin ja objektin välillä kuuluu nykyään kaikkialla kulkeville kameroille, joiden katsetta oma katseemme alitajuisesti jo jäljittelee, kuten sivuat. Olemme oppineet katsomaan kuin somen algoritmit ja näyttämään niiden silmissä hyviltä. Siksi on tärkeää avata näkemisen, kameran ja näiden suhteen perimmäisiä omituisuuksia ja reuna-alueita. Yhdistänkin Sainion Bounding Circle -teoksen nimen meitä kaikkialla ympäröivän horisontin lisäksi kameran linssiin ja näköelintemme muotoon, joiden materiaalisten rajojen kautta kohtaamme nämä laajemmat materiaaliset ja näin myös olemistamme määrittävät rajat. Muistan ystäväni joskus krapulassa valittaneen, miten hän ”tuntee näkökenttänsä rajat, ei helvetti apua”. Toisenlaisissa olosuhteissa tällaiseen havainnointiin voinee suorastaan kannustaa. Etenkin Sainion Mark Rothkosta muistuttava kuva on kauniilla tavalla samanaikaisesti materiaalinen ja vertauskuvallinen, kuin katse itse.

Samanaikaisen materiaalisuuden ja vertauskuvallisuuden näkökulmasta voinee katsoa myös Marina Losadan Väre-sarjaa. Se johdattelee miettimään, että jonkinlainen onomatopoeettinen prosessi sisältyy moneen muuhunkin asiaan meissä kuin kieleen. Jos musiikki on kielen äiti, kuten sanotaan, erilaisia syntyvyys- ja luomissuhteita varmastikin sisältyy myös taktiilisten kehokokemusten sekä näkö- ja kuuloaistin väleihin. Uskon esimerkiksi, että musiikillisiin mieltymyksiini ja nautintoihini sisältyy, ei vain visuaalisia mielikuvia, vaan myös varhaisimpia visuaalisen muistini perustasoja. Ja päinvastoin. Osan kuvista pyöreä muoto kenties viittaa muun muassa tällaiseen ”demokraattiseen”, moniaistilliseen kiertoliikkeeseen. Lisäksi Losadan teoksessa omat allegoriansa liittynevät siihen, että siinä välittäjäaineena toimii elämän peruselementti vesi. Sen päällä ei kävellä, mutta sen pinta vastaa.

Palatakseni vielä utopiapohdintoihin: niihin kenties sisältyy myös jotain siitä, mitä Laura Laasik Pendulum-teoksellaan tavoittelee ja mielestäni myös tavoittaa. Laivamatka kahden sataman välillä on arkisuudessaan ja konkreettisuudessan toimiva metafora välitilalle, ”omalle ajalle” heilurin heilahduksien välissä. Ajattelen jonkinlaista proustilais-bergsonilaista ajan huokausta, jossa voi keksiä ja muistella itseään hetkellisesti uusiksi. Tätähän u-topia, ei-paikka, eksistentiaalisesti ajatellen merkitsee: identiteetitöntä olemista. Tästä näkökulmasta Jenni Toivosen astetta dokumentaarisempi Tropic Fever saa traagisenkin sävyn. Toivonen on kuvannut Brasiliaan vuonna 1929 utopiayhteisö mielessään muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä ja heidän elinympäristöään. Traagisuudella tarkoitan, että jos utopia ymmärretään päämääränä ja saavutettavana tilana, se kaikella todennäköisyydellä karkaa. Toisaalta Toivosen estetisoiva ote lisää kuviin metaforisemman tason ja toivon elementin: on utopia sitten sosiaalisesti jaettu tai yksilöllinen, se on aina hetkellinen. Nämä hetket taas avaavat tiloja katsella nykyhetkeä sellaisena kuin se todella on.

Matti: Tropic Feverin kohdalla toivoin, että näyttelyesitteessä olisi kerrottu tarkemmin, millä tekniikalla ja välineistöllä teokset on toteutettu. Pidin nimittäin teossarjaan kuuluvaa Are We There -kaitafilmiä julmetun kauniina, mutta heti samassa aloin epäillä sen “aitoutta”. Halusin uskoa videon olevan yhtä materiaalinen kuin miltä se päällepäin näyttää, mutta jostain syystä aloin epäillä, josko se sittenkin on vain joillain filttereillä käsitelty digivideo. En tiedä miksi. Enkä tiedä, mitä väliä sillä lopulta olisi ollut. Yhtä kaikki video oli mielestäni yksi näyttelyn perinteisessä mielessä kauneimmista teoksista. Halusin uskoa siihen, että kuva on jotenkin totta. Ehkä vähän samaan tapaan kuin Brasiliaan vuonna 1929 muuttaneet ovat halunneet uskoa mahdollisuuteen utopiayhteisöstä. 

Tästä on luontevaa siirtyä Mark McGuinnessin kauniisiin mustavalkokuviin. Sen, kuten muidenkin näyttelyn teosten osalta analyysisi tyhjentää kyllä pajatson melko lailla. Lisättäköön kuitenkin, että minulle luontokuvissa korostui jonkinlainen suhde ikuisuuteen – tai ikuiseksi kuviteltuihin asioihin. Tunnetta korostaa kuvien historiallinen konteksti. Ne kuvat, joissa merkkejä ihmisestä oli, huokuivat jonkinlaista unohdusta. Useampi kuva oli rajattu kuitenkin siten, ettei merkkejä ihmisestä näy. Ne olisi siis voitu ottaa samanlaisina jo sata vuotta sitten. Sanoisin, että ilmastokriisin myötä luontoa on alettu kuvata ja käsitellä ennen kaikkea maiseman muutoksen kautta, mutta tässä ajatus on jokseenkin päinvastainen: maisema pysyy, mutta katse muuttuu. Ja toisaalta juuri katseesta riippuu maiseman kohtalo, joutuuko se muokkauksen tai riiston kohteeksi vai jätetäänkö se rauhaan.

Niin ikään luonnon ja riistonkin kysymysten parissa on myös  Sirja Mobergin The Crater Lake Project. Tunnistan huomiosi teoksesta. Oma suosikkini oli viimeinen video järvellä näkyvästä valoilmiöstä. Jotain lohdullista on siinä, että näitä paranormaaleja ilmiöitä ja suuria mullistuksia on todistettu maailman sivu. McGuinnesin luontokuvien tavoin sekin tuntuu koskettavan jotain ikuista ja pysyvää, mutta henkisemmällä tasolla. Tuli jopa mieleen Avaruusseikkailu 2001:n ihmisapinoille ilmestyvä monoliitti jonkinlaisen ikuisen mysteerin symbolina – mysteerin, joka on koskettanut kaikkia kaikkina aikoina, mutta jonka tutkimisen välineet ja opinkappaleet vaihtelevat. Tavallaan myös Bounding Circle sopii temaattisesti tähän kokonaisuuteen havainnon rajoja pohtiessaan. Sillä jokaisen rajan kohdalla kuitenkin aina herää kysymys, mitä on sen takana. 

Mainiota nuo ajatuksesi Laasikin Pendulumista. Ajattelen niin ikään, että siinä kuvattu matkustamiseen käytetty aika, heilurin heilaus puolelta toiselle, on jollakin tapaa “kadotettua aikaa”, jotain, joka ei suoranaisesti kuulu mihinkään, ja josta hädin tuskin jää muistoa. Joillekin se taas nimenomaan näyttäytyy päinvastoin, niille, joille matka edustaa irtautumista arjesta, ei työmatkaa. Se, mikä yhdelle on jokapäiväistä on toiselle ikimuistoista. 

Kaiken kaikkiaan näyttely on niin moneen suuntaan avautuva, että siitä on vaikea sanoa mitään kokoavaa. Itselleni jäi siitä kuitenkin innostunut olo ja tuntuu, että jokaista teossarjaa olisi voinut pysähtyä tutkimaan pidemmäksikin aikaa. Loppuun onkin muuten sanottava, että vietin näyttelyssä enemmän aikaa kuin keskimäärin. Monet teokset tuntuivat vaativan kunnon pysähtymistä –  ja hyvä niin.