Petteri: Aloitetaan henkilökohtaisella. Avasin Iida Sofia Hirvosen Radalla-ensiromaanin eräänä iltana noin viikon sen julkaisusta. Vaikka osasin odottaa, ettei teksti todennäköisesti tule silittelemään minua uneen, lukemisen intensiivisyys yllätti. Luin varmaankin 70 sivua, lopetin vastahakoisesti ja näin koko yön – siltähän joskus tuntuu – unia, joissa vilisi villiintyneitä sanoja välähtelevine merkitystasoineen, kimpoilevine viitepisteineen ja toisiinsa sulautuvine vaihtoehtoineen, kuin olisin ollut ainoa aikuinen jossain kosmisessa sanojen ja lauseiden lastentarhassa.
Tuntuu sopivalta, että kirjoitin tästä jo somessa. Internetkulttuurin läsnäolo on Hirvosen romaanissa vahva, mikä ei ole häntä seuraaville lukijoille yllätys. Tekstissä on ainakin kaksi kohtaa, jotka ovat sisällöllisesti yks’ yhteen hänen Facebook-päivitystensä kanssa, eivätkä kieleltäänkään kovin etäällä. Laajemmalla muodollisella tasolla muistan lukeneeni huomioita tekstin ajelehtivan etenemisen “livejournalmaisuudesta” viitaten siis livejournal.com-blogialustaan. Alusta on jo ehtinyt siirtyä nettikulttuurin museo-osastolle, mutta Hirvonen otti sen koronarajoitusten aikaan vitriinistä ja alkoi kirjoittaa sinne koronacommunism-blogiaan. Pienempänä yksityiskohtana voi myös huomioida Hirvosen tavan hyödyntää somepostauksista ja meemeistä tuttuja ilmaisullisia yhdyssanavirheitä. Usein niitä käytetään vaikkapa jonkin asian käppäisyyden tai latteuden korostamiseen, mutta myös monitasoisemmin tavoilla, joiden sanalliseen avaamiseen minulla ei ole käsitteellistä osaamista. Joka tapauksessa Hirvonen käyttää niitä kirjassaan mielestäni taiten ja hauskasti.
En tiedä, onko näillä kytköksillä ja tyylipiirteillä jokin yhteys siihen, että minusta tuntui lukiessa, ettei mikään ole ihan sitä miltä näyttää. Ehkä liioittelen, mutta silloinkin, kun teksti etenee pitkälti koherentin ja korrektin syntaksin puitteissa, sen alla tuntuu kulkevan jonkinlainen ektoplasmavirta, joka saa sanat venkoilemaan ja kupruilemaan. Tai ikään kuin jokin tökkisi niitä sisältä päin suostuttuaan kuitenkin jo kertaalleen asettumaan niiden arkkitehtuuriin. Ehkä tekstin tajunnanvirtajaksot ovat jollain lailla ensisijaisempi taso, joka vain välillä sukeltaa neonvaloyöhönsä päivätajuntaisen logos-kielen alle antamaan tälle elämän?
On muuten varmaan tarkoituksenmukaista mainita, etten ole kummoinen kirjallisuustyyppi, ja erityisesti kotimaisia romaaneja luen vähän. Siksi en oikein osaa kontekstoida Radalla-romaania erityisen mielenkiintoisesti. Kuten kaikkialla on jo todettu, siinä on aineksia esseistiikasta ja autofiktiosta, eivätkä nämä käsitykseni mukaan ole attribuutteja, jotka tekisivät siitä ajassamme poikkeuksellisen. Sitä ei myöskään liene kolmekymppisen pääkaupunkilaistietotyöläisen elämän kuvaaminen lähtökohtana. Jo näiden mainitseminen tuntuu kirjan kokonaisuuden rinnalla niin puuduttavalta, että hädin tuskin jaksan kirjoittaa itseäni niiden yli.
Sen sijaan lukisin mielelläni kirjallisuusihmisten, tai miksei tietysti muidenkin, analyyseja esimerkiksi siitä, miten kirja ammentaa beatnik-perinteestä (Matkalla, Radalla ja näin), tai miten siinä ilmenevät, usein ambivalentit suhteet päihteisiin asettuvat suhteessa erilaisten alakulttuurien historioihin ja (päihde)filosofioihin. Olen myös pohtinut paljon yö-tematiikkaa, johon koko kirja Roland Barthes -sitaatteineen aukeaa, mutta josta en ole onnistunut ajattelemaan mitään kovin koherenttia. Tätäkin kirjoittaessani päässäni alkoi vain soida Päivänsäde ja menninkäinen, joten on varmaan hyvä hetki siirtää puheenvuoro sinulle.
Matti: Kiitos aloituksesta! Siinä oli monta kohtaa, josta voisi napata kiinni. Ensinnäkin mainitsemasi livejournalin museaalisuus on mielestäni tärkeä pointti. Vaikeasti lokeroitavan internet-kulttuurin lisäksi Radalla-romaania läpäisee mielestäni aivan erityisellä tavalla (sukupolvi)kokemus internetin ilmestymisestä ja yleistymisestä ylipäätään. Eräänlainen Matrix-efekti, kokemus todellisuuden jakautumisesta materiaaliseen ja virtuaaliseen maailmaan, jotka kumpikin ovat ikäpolvellemme ainutlaatuisella tavalla yhtä todellisia. (Meitä vanhemmille internet ei ehkä ole samalla tavalla totta, ja meitä nuoremmille se on todellisuutta banaalimmin, niin että siitä puuttuu todellisuutta kannatteleva mysteeri.)
Vaikkei tätä todellisuuden kokemusta erityisemmin romaanissa eksplikoida, niin jotenkin se on siinä läsnä rivien välissä, kaikissa päähenkilön havainnoissa ja kielessä. Romaanissa käytetään muutamankin kerran sanaa ”renderöity”, joka palauttaa ainakin minut varhaisteininä lukemieni pelilehtien pariin; aikaan, jolloin kuvaruudun takana olleet ulottuvuudet kiinnostivat enemmän kuin reaalimaailma.
Muistan kun meille tuli ensimmäinen tietokone. Olin silloin ala-asteella. Kiehtovinta siinä oli Paint-ohjelman lisäksi näytönsäästäjä. Pitkät ajat tuijotin Maze-nimistä näytönsäästäjää, jossa kamera kulkee ikuisesti piirrettyjen punaisten tiiliseinien reunustamaa labyrinttia pitkin. Kyseinen näytönsäästäjä lumoaa minut tänäkin päivänä, eikä toistaiseksi mitkään VR-kypärät tai vastaavat ole onnistuneet immersiivisyydessään ylittämään sitä kokemusta. Jopa Jäätelöautosta saatu nestekidenäytöllä varustettu avaimenperä, jossa oli tetris ja matopeli, tuntui portilta toiseen ulottuvuuteen.
Tämä on aihe, josta Hirvonen on ehkä joskus kirjoittanut Facebookissa tai muualla. Halusin kuitenkin nostaa omista nostalgisista tietokone/peli-kokemuksistani esiin nimenomaan näytönsäästäjän. Miksikö? Koska näytönsäästäjä on rajatila. Se on säästötila, horros, unitila, jonkinlainen koneen lepomoodi. Ajattelin näytönsäästäjiä paljon lukiessani Radalla-romaania, koska siinäkin ollaan väli- tai rajatiloissa. Yö niin ikään on eräänlainen rajatila, samoin päihtymys. Ja jokin noissa rajatilojen kuvauksissa laukaisi muistot labyrintti-näytönsäästäjästä. Sen arvoituksellisuudesta, syvyydestä, päättymättömyydestä, virtuaalisesta toismaailmallisuudesta.
Internet jollakin tapaa kehystää päähenkilön kokemuksia. Esimerkiksi alkupuolella kuvattu sateenkaari on hypervisuaalisuudessaan suorastaan epätodellinen, toisin sanoen juuri sellainen, jonka voisi nähdä netissä, muttei tosielämässä. Mutta minkälainen energia verkon taakse kätkeytyy? Ehkä minulle 3D Maze -näytönsäästäjän loputtomuudessa on jotain samaa kuin Radalla-romaanille on yössä ja pimeässä. Pimeällä ei ole rajaa, ja siksi siitä voi ammentaa niin loputtomasti. Hirvonen kirjoittaa romaanin alkupuolella: ”Musiikki kutoi aikaa ja tilaa esiin pimeyden keskeltä. Energia virtasi sähköisenä kehoni läpi” (s. 6) Hirvosen nerokkaat musiikkikuvaukset muistuttavat minua Proustin vastaavista. Proust kirjoittaa Swannin rakkaudessa (suom. Inkeri Tuomikoski): ”…musiikille avautuva kenttä ei ole sidottu vaivaiseen oktaaviin, vaan suunnattomaan sävelasteikkoon, toistaiseksi miltei täysin tuntemattomaan…” (s. 208) Proustin virke on niin pitkä, etten viitsi sitä kokonaan kopioida, mutta pointti on, että musiikki valaisee sisimpämme pimeästä asioita, joita emme edes tiedä siellä olevan. Kummassakin musiikki liitetään jollakin tapaa äärettömyyteen. Se avautuu kuulijalle tyhjästä ja kantaa mukanaan näkyvän maailman taakse kätkeytyvää tietoa ja energiaa.
Oli kyse sitten musiikista, kuvataiteesta, teatterista tai kirjallisuudesta, niin hyvät teokset avautuvat minulle aina jonkinlaisen todellisuudessa olevan halkeaman kautta – halkeaman, josta purkautuu vaihtelevalla voimalla kaiken takainen energia. Jos tuntisin yhtään Bataillen ajattelua, saattaisin löytää siitä jonkinlaista teoreettista tukea taidekokemukselleni. Löytäisin siitä varmasti tukea myös Radalla-romaanin analysointiin, siihen, miten kirjan päähenkilö näkee kaikkialla aivan loputtomasti kauneutta, energiaa ja voimaa. Ironista onkin, miten kaiken tämän yltäkylläisyyden keskellä yhteiskunta patistaa jäsenensä loisteputkien alle suorittamaan palkkatyötä, miten se tukahduttaa elämän virtauksen. Ehkä jonkinlaisena alatekstinä voi lukea senkin, että kapitalismi on siepannut internetin ja tullut sitä kautta vaikuttaneeksi todellisuuteen jotenkin syvemmin.
Yltäkylläisyyden ja tuhlaamisen tematiikka oli lukiessa läsnä myös suoremmin. Hirvosen kieli on itsessään niin herkullista, että sen lukeminen normaalilla nopeudella tuntuu jatkuvalta tuhlaamiselta. Harvoin “ahmiminen” on ollut yhtä osuva metafora lukemiselle kuin se tämän kirjan kohdalla oli.
Petteri: Nyt kun mainitsit Matrixin, alkoi heti tuntua, että olisi lähes ajanhukkaa kirjoittaa romaanista ilman tätä viittausta. Nostitkin jo oivallisesti esiin, miten yhteyksiä voi löytää sekä taiteellisesta, kulttuurisesta että sukupolvinäkökulmasta.
Taiteellisesta voisi mainita ainakin kirjan ensimmäisen lauseen “En muista ollenkaan, miten päädyin tähän pisteeseen.” Koen tämän aloituksen ylipäätään scifi-henkisenä siinä, miten se henkäisee välittömästi vieraantuneisuuden kaikkeen. Tämän jälkeen kuvailtava jylisevä sade jatkaa mielleyhtymiä Matrixin ja tietysti Blade Runnerin vastaansanomattomiin kaatosateisiin. Tästä näkökulmasta myös sanan “piste” käyttö tuntuu merkitykselliseltä: se vihjaa johonkin ainakin osittain kvantifioituun tilaan (mielessäni välähtelee näkymiä vuoden 1982 Tron-elokuvasta), jossa minäkertoja ei olisi täysin hukassa vaan hapuillen tunnistaisi sijoittuneensa johonkin tietyn janan tai koordinaatiston pisteeseen, vaikka ei niiden alku- tai loppupisteitä ehkä näekään. Vähän kuin tuossa Maze-näytönsäästäjässä.
Jos mainittujen elokuvien sateet ovat osa niiden raamatullis-korkeataiteellista synkän profetoinnin auraa, Hirvonen tuo heti mukaan vesipyörteissä “völlyvät” pizzalaatikot. Tähän korkean ja matalan usein kutkuttavaan sotkemiseen myös Joonas Säntti kiinnittää huomiota Nuoren Voiman kritiikissään (3/2022), jonka luin äsken. Säntin tekstissä on monia osuvia huomioita. Erityisesti se, miten “popkulttuuriset mieleenjuolahdukset ovat yhtä todellisia kuin välittömät aistihavainnot” on mainio kiteytys kirjan ydintekijöistä.
Säntin kritiikin luettuani tunsin kiitollisuutta siitä, että ehdotit Hirvosen romaania aiheeksemme vasta, kun olin lukenut kirjan. Tajusin nimittäin nyökkäilleeni varovaisesti Säntin esittämille varauksellisemmille huomioille, mutta kirjan parissa surffasin kevyiden töksähdyskokemusteni yli yölamppuni taikapiirin suomassa armon hehkussa ja keskityin vain etsimään ja vastaanottamaan nautintoa lukemisesta – vähän kuin ihastuksen alkuvaiheessa, kun ei ole vielä valmiutta tai tarvetta käsitellä toisesta välillä esiin pistäviä epäilyksen aiheita.
Pidän esimerkiksi huomiota “ironisen jarruttelun” lievästä ylikäytöstä ihan perusteltuna. Toki jarruttelua voi tulkita monin tavoin. Ehkä sen taustalla on esimerkiksi luotto lukijaan ja toivo tämän kyvystä kokea ristiriitoja avoimesti. Onhan tällainen töpselin vetäminen, kun ollaan juuri etenemässä syvemmälle todellisuuden tekstuuriin, jopa raastava ele. Joka tapauksessa se on myös piirre, joka erottaa kirjaa sekä keskimääräisten autofiktioromaanien paijaavista eleistä että ponnettoman postmoderneista “sinä luet tässä tätä kirjaa jonka kirjoitin”-sormipyssyilystä. Jäin myös miettimään sitä, miten Säntin mukaan kirjoittajan ja minäkertojan eroa ei tematisoida, ja että siksi kirja on enemmän esseetä kuin romaania. Ajatus tuntuu jossain määrin oiketetulta, mutta ajattelin myös lukiessani hajamielisesti, että tematisoinnin poissaolo on ehkä sekin tietoinen viittaus nettikulttuuriin, siihen, miten spontaanisti ja väistämättä vedämme yhdysmerkkejä vaikkapa sometilien puhujien ja niiden takana olevien ihmisten välille (ja muutumme toisaalta itse omien affektiemme mainostoimistoiksi, jos emme ole huolellisia).
Toisin kuin Säntti, pidin kohtausta happopäisestä näkkileivän syönnistä mainiona. On aika ihmeellistä ja jopa pelottavaa, että niin päälle päin sekapäistä kuin puhujan ajatusspiralointi onkin, se oli lukuhetkellä välittömän tunnistettavaa nimenomaan arkitajunnan näkökulmasta. Ajattelenkin kohtauksen sisältävän ainakin kaksi merkitystasoa. Ensinnäkin meissä on pesiytyneenä juuri sellaista ahdistusta ja epävarmuutta kuin tämä säälittävästi itseensä käpertyvä trippi karrikoi. (Tämä näkyy myös taiteessa: ehdotan, Hirvosen taannoisen Nuori Voima -esseen perusteella, että kohtausta voi puolivakavissaan lukea metaforana sille, miten nykykirjailijat ja -taiteilijat tekevät taidetta omista paineistaan, ja teokset luhistuvat hypertietoisiksi luupeiksi taiteilijuudesta.) Toiseksi LSD:n kaltainen kaikkein romantisoiduinkaan huume – tämänhetkisen huumediskurssin “sit kun”-horisontti – ei päästä pakoon ja tee ihmeitä, jos psyykessä ja sitä läpäisevässä todellisuudessa ei satu olemaan ihmeen mentävää reikää. Tai siis varmaankin juuri tuota käsittelemääsi halkeamaa.
Musiikista vielä, sillä musiikin abstraktin affektiivisuuden ja sanojen suhde on kirjassa niin tärkeä. Teen tästä näkökulmasta hieman omituisen kontekstoinnin. Moni 1900-lukulainen modernisti piti (instrumentaali)musiikkia taiteiden johtotähtenä juuri sen ei-esittävyyden ja epädiskursiivisuuden vuoksi. Kuuluisimmista esimerkiksi nyt Kandinsky ajatteli näin. Hirvosen puhuja asettuu kiinnostavalla tavalla tähän jatkumoon, mutta tärkeällä erolla. Kuten esiin nostamasi siteeraukset Radalla-romaanista ja Proustilta ilmentävät, siinä missä ennen kirjoittajien huomio oli musiikillisessa materiaalissa ja erityisesti partituurissa (“oktaavi”, “sävelasteikko”), Hirvonen ei kuvaa itse musiikkia tällä tavoin lainkaan. Ei edes soundien tai yksittäisten elementtien tasolla. Tämän voi liittää siihen yleiseen ilmiöön, että olemme siirtyneet objektien ja teosten ajasta vibojen ja affektien aikaan, mikä näkyy ihan kaikkialla – vaikkapa rapin muuntuminen tavujen ja tekstin korostetun läsnäolevasta sylkemisestä atmosfääriseksi, vellovan toisteiseksi mutinaksi on osa tätä kehitystä. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että musiikista kirjoittaminen teoslähtöisesti on nykyään todella vaikeaa ilman, että se kuulostaa epätoivoiselta yritykseltä paeta kliseitä. (Aloin kuvitella Radalla-tekstin sekaan huomioita vaikka “onton kaikuisasta snaresta” ja “jaloista kohti rintakehää hiipivästä bassosekvenssistä” ja ähkäisin ääneen.) Kallistun ehkä enemmän jälkimmäiseen tulkintaan, sillä muut asiat, kuten kirsikat ja sateenkaaret, saavat kyllä kirjassa osakseen materiaalisemmin erottelevaa kuvailua ja adjektiiveja.
Yhtä kaikki kirjan musiikkikuvaukset ovat tosiaan poikkeuksellisen hienoja. Se johtuu muun muassa piirteestä, joka muutenkin läpäisee koko kirjaa ja kuuluu sen tärkeisiin ansioihin: siitä huolimatta, että affekteja kuvataan paljon, kertoja ei kiehtoudu omista tunteistaan vaan siitä maailmasta, joka ne aiheuttaa. Se on kaunista ja oikein, ja toki itsessään todella painokasta kulttuurikritiikkiä tässä ajassa.
Matti: Minusta romaanin kuvaamat keskeytykset juuri jonkun ”diipin kelan” äärellä ovat niin tunnistettavia, että nauroin välillä ääneen. Säntti kuitenkin muotoilee ajatuksensa tarkasti, ja se sai minutkin tarkastamaan suhtautumistani tähän tyylikeinoon.
Jos olisin lukenut Radalla-romaania puhtaasti esseenä, tällaiset autenttiset katkokset olisivat toki tuntuneet pahalta. Nyt ei kuitenkaan ollut niin, sillä pysyttelin aika tiukasti kirjan arkitodellisuutta kuvaavassa rekisterissä. En tosin ole lukenut paljoakaan nykykirjallisuutta, joten en tiedä, miten paljon tällaisia katkoksia yleensä käytetään tehokeinona. Minulle se toi mieleen (yllätys, yllätys – ainoa kirjallinen referenssini) jälleen sen, miten Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanissa kertojan yllättäen kokemat syvälliset vaikutelmat katkeavat aina jonkun keskeytykseen tai siihen, ettei kertojalla itsellään ole voimia kulkea hänen ajatustensa avaamaa polkua loppuun asti (paitsi ihan lopussa).
Jotenkin nuo nopeat siirtymät ja keskeytykset myös tukevat aiemmin mainitsemaani kokemusta halkeamista ja välitiloista. Tarkoitan: ne tekevät teokseen railoja, yllättäen pystyyn nousevia seiniä, nopeita käännöksiä ja umpikujia. Aivan kuten vanhassa kunnon 3D Mazessa. Hauskaa muuten, että Pontus Purokuru vertasi insta-storyssaan Radalla-romaanin kirjallista arkkitehtuuria katedraaliin tai vastaavaan. Ei niin kovin kaukana labyrintista sekään.
*
Tätä kirjoittaessani istun junassa. Olen matkalla Helsinkiin Tampereen teatterikesästä, jossa näin pari teosta, jotka sijoittuivat jonnekin epämääräiseen tulevaisuuteen. Toisessa pääosassa oli variksenpelättimet, toisessa ihmisen kaltaiset androidit tai vastaavat. Jälkimmäisessä, Passionarassa, tekijä kertoi olleensa inspiroitunut muun muassa Kubrickista. Oletan hänen tarkoittaneen Avaruusseikkalu 2001 -elokuvaa. Siinä, kuten Passionaria-esityksessäkin, ihmiset ovat hyvinkin kehollisia (Passionaria on tanssiteos) mutta eivät ruumillisia. Varsinkin Avaruusseikkailussa ihmiset ovat täysin steriilejä, ja lipuvat pitkin valkoisia, painovoimattomia käytäviä.
Tuntuu, ettei tulevaisuudessa ole koskaan sijaa ruumiillisuudelle. Joko se nähdään jonain poistuvana rajoitteena, ylijäämänä, tai sitten on niin, ettei ihmistä todella kyetä kuvittelemaan tulevaisuuteen. Monesti visioita hallitsee jokin aineeton ”äly”, kuten supertietokoneet, jotka ovat vapaita ajan ja paikan rajoitteista. Etenkin vähän retrommissa tulevaisuusvisioissa ihmisillä ei ole intohimoa eikä esim. ruokahalua (ruoka nautitaan pillereinä tms).
Joka tapauksessa kysymys ruumiillisuudesta on mielestäni kiinnostava myös Radalla-romaanissa. Siinä on esim. kohta, jossa sanotaan: ”Musiikki herätti mielikuvan, että olen pelkkää koodia muiden koodien seassa, exittaamassa Matrixista, jonka takaa paljastuu vain uusia Matrixeja.” (s.97) Kertoja myös etsii ”reittejä ihmisyydestä pakoon”, mutta jokin alkuvoima pitää hänet kiinni ihmisyydessä: ”Ei ole mitään paitsi tämä burning, joka pitää minut hengissä” (s.100).
Radalla-romaanissa kuvattu inhimillisen kokemuksen kytkeytyminen nettikulttuuriin sekä toisaalta kertojaa ”vaivaava” orgaanisen ihmisyyden kokemus saivat minut tarttumaan pitkästä aikaa Jukka Sihvosen kirjaan Konelihan värinä (Like 2000). Polveilevan ja moneen suuntaan tykittelevän teoksen perusteesi on suurin piirtein se, että modernin ihmisen koko minuus ja maailmankuva ovat teknologisesti tuotettuja (teleskoopin avulla olemme ymmärtäneet paikkamme maailmankaikkeudessa jne). Ihminen on kytkeytynyt maailmaan koneen tavoin, ihminen on kone.
Sihvosen yli 20 vuoden takainen teos on hauska lukupari Radalla-romaanille. Se ennakoi ilmiöitä, jotka Radalla-romaanissa ovat jo täysin sulautuneita osaksi todellisuutta ja sen kokemista. Siltikin – aiempiin sitaatteihin viitaten – Radalla-romaani lumoutuu elossa olemisesta tavalla, jossa on jotain optimistista. Ihmiset ovat ehkä koneita, mutta silti on tämä ”burning”, on se sitten miten ironista tai vilpitöntä tahansa.
Seiskan pojat 