Fantastic Death, Forum Box

Matti: Forum Boxissa avautui 17.1. neljän taiteilijan ryhmänäyttely Fantastic Death. Tiedotteen mukaan näyttelyn taiteilijat ovat käsitelleet teoksissaan kuolevaisuutta sekä kuoleman positiivisia merkityksiä elämälle. 

Ensimmäisellä vilkaisulla teoksiin näyttää siltä, että kuolemaa lähestytään hyvin länsimaisesta ja yksilöllisestä kulmasta. On ruumisarkkutaiteilija Daniel ”Hello” Mensahin Coca-Cola-pulloa muistuttava ruumisarkku, on Noora Geagean video, jossa raskaana oleva nainen toimii jalkapallomaalivahtina, on Vilma Metterin selfie-arkku, ja on Aurora Reinhardin bybrookelle-nimiseltä Instagram-tililtä otettu kuva, johon taiteilija on lisännyt kyyneleet jälkikäteen.

Kuoleman kuvasto on melko ilmeistä ja samaan aikaan ei lainkaan. Tämä kiteytyy heti aulassa olevissa fantasia-arkuissa, joita ei ensinäkemältä ymmärtäisi arkuiksi ollenkaan. Coca-Cola-pullon lisäksi kaksi muuta arkkua esittävät Tilapia-kalaa ja käsiasetta. Arkkutaiteilija Mensahista kertovasta dokumenttifilmistä selviää, että arkut on tehty todelliseen käyttöön, eivätkä vain taideobjekteiksi. Fantasia-arkkuja käytetään Ghanassa ga-kansaan kuuluvien kristittyjen parissa ja ne voivat kuvata esimerkiksi vainajan ammattia.

Daniel ”Hello” Mensah: Coca-cola, Tilapia-kala ja Käsiase (2017).

Noora Geagean Life goals -teoksessa raskaana oleva maalivahti torjuu osan palloista ja osa menee maaliin. Teoksessa on jotain viehättävällä tavalla lakonista ja arkista. Geagean teoksen lisäksi muita mieleenpainuvia töitä on Reinhardin esinekooste Aarteita 2010-luvulta sekä hänen teoksensa Madonna. Madonna on kuva, jossa – jos ymmärsin oikein – taiteilija itse on pukeutunut seksinukkea muistuttavaan lateksiseen yläosaan ja pitelee sylissään vauvanukkea. Aarteita 2010-luvulta esinekoosteessa vitriiniin on aseteltu todelliselle ihmiselle kuuluvan käsilaukun sisältö.

Nämä teokset puhuttelevat etenkin siksi, ettei niissä suoraan viitata kuolemasta muistuttaviin asioihin. Aarteita 2010-luvulta -esinekooste esimerkiksi sisältää paljon henkilökohtaisia tavaroita, sellaisia, mitä voi odottaa löytävänsä miltei kenen tahansa käsilaukusta. Esineissä on samaan aikaan jotain tosi yksilöllistä ja anonyymiä. Yhtä kaikki ne näyttävät vitriinissä orvoilta, melkein kuin vaille huolenpitoa jääneiltä, vaikka kyse on vain arkisista kulutustavaroista ja osin suoranaisesta roskasta. On kuin ne kaipaisivat tai peräti ikävöisivät omistajaansa. (Tässäpä muuten aihe, jota sivusimme myös edellisessä Baltic Circle -jutussa: esineiden muisti – esineet ovat muistoja, koska ne todella muistavat.)

Noora Geagea: Life Goals (2020). (Kuva: Geagea.)

Vaikka Life goals ja Madonna ovat hyvin erilaisia teoksia, kiinnittyy huomioni kummassakin lapseen: imeväiseen ja vielä syntymättömään. Teokset, joissa on mukana lapsi, tuo mielestäni kuoleman käsittelyyn sen kaipaamaa syvyyttä, joka sitoo sen johonkin laajempaan. Etenkin syntymätön lapsi muistuttaa, että on olemassa myös tila ennen syntymää – kuoleman kaltainen olemattomuuden tila. Toisaalta taas lapsi palauttaa ajatukset myös jonkinlaiseen elämän ja kuoleman kiertokulkuun, joka on toki vissi idea, mutta samalla vähän haalea ja yllätyksetön. Yritän siis pitää painopisteen kiertokulun sijaan enemmän ensimmäisessä vaihtoehdossa. Se kiinnostaa enemmän. Ja ehkä ylipäätään jonkinlainen ”kuolemanvietti”, joka suuntautuu varsinaisen kuoleman sijaan enemmänkin syntymättömyyteen, siihen kun toivotaan, ettei olisi lainkaan olemassa.

Kuitenkin se, mitä yleisesti ottaen kaipaisin nyt, kun kuolemaa on käsitelty taiteessa viime aikoina todella, todella paljon, on jokin vielä laajempi, historiallisempi ja abstraktimpi perspektiivi aiheeseen. 

Petteri: Ymmärrän kaipauksesi. Kuolema ja sitä sivuava utooppisuus ovat kenties kaksi hallitsevinta teemaa tämän hetken taiteessa. Se johtunee siitä, että ne koskettavat kaikkia, mutta samalla molempia käsitteleviltä teoksilta on alkanut hiljalleen odottaa jotain ”aivan muuta”, ja juuri laajempi ja abstraktimpi ovat osuvia termejä.

Historiallista otetta on silti jossain määrin läsnä juuri Reinhardin Aarteita-teoksessa. Asetelman museaalinen estetiikka rohkaisee ajattelemaan omaa aikaamme ja omia kuolemiamme yksinä lukemattomista. Nyt vitriinin esineet ovat vielä läheisiä ja tunnistettavia, vaikka yksilöllisen elämän niiden ympäriltä voi ajatella kuolleen. Mutta entä kun koko elämäntapa, jossa ne ovat ymmärrettäviä, on hiipunut pois? Eikö kaikissa museoon eristetyissä käyttöesineissä ole jotain hyvin kuvaamallasi tavalla surumielistä ja kaipaavaa? Minkälaisen seinätekstin historiallisen museon kuraattori 2560-luvulla niistä laatisi? (Kuvaavaa ajallemme, etten tullut spontaanisti ajatelleeksi ihmisen olemassaoloa tämän pidemmälle tulevaisuuteen.)

Samantyyppinen ote on pronssiveistoksessa Ikuisesti sinun, jossa Barbie-nukke makaa hauta-arkussa. Juuri materiaalivalinta syventää teoksen tiettyä historiallista dramatiikkaa. Ylipäätään Reinhardilla on itseeni vetoava tapa yhdistää tekniikoissa, aiheissa ja muodoissa traditiota ja nykyhetkeä.

Aurora Reinhard: Ikuisesti sinun (2020).

Madonna-teoksen valintaa näyttelyyn ihmettelin hetken, ehkä siksi että näin sen aivan eri kontekstissa Amos Rexin Ars Fennica-näyttelyssä viime kesänä. Lapsiaiheen lisäksi siinä voi kuitenkin paikantaa ainakin kysymyksiä sosiaalisesta esittämisestä ja siitä, missä määrin ”kuoletamme” itseämme siinä – ja onko tällainen kuolettaminen, itsensä unohtaminen jossakin roolissa, jopa tarpeellista meille. Valokuvassa käytetty lateksiasuhan viittaa alakulttuuriin, jossa miehet, kai jonkinlaisena fetissinä, pukeutuvat vastaaviin.

Hauska yksityiskohta näyttelyssä on tilaan levitetty muovinen, nurmikkoa imitoiva kokolattiamatto. Se ensinnäkin pelaa hyvin yhteen Geagean teoksen kanssa, mutta samalla se tietysti viittaa maahan, josta olemme tulleet ja joksi meidän pitää jälleen tuleman. Taisit myös huomauttaa, että se muistuttaa joskus hauta-arkkujen päälle laskijaisissa levitettävää ruohomattoa. Kuolema on siis kaikkialla missä kuljemme, mutta samalla maton muovinen kitschiys vihjaa heti ovella näyttelyn kevyeen käsittelytapaan.

Life Goals on tosiaan sävyltään varsin lakoninen. En tiedä, onko sattumaa, että lajeista juuri jalkapallo on valittu ilmaisukeinoksi. Muistan nimittäin vuosien takaa erään Teemu Mäen kolumnin, jossa hän kirjoitti jalkapallosta hyvänä allegoriana elämälle ja sen tietynlaiselle tapahtumattomuuden mahdollisuudelle. Joissain peleissä ei tule maaleja, ei edes energisiä hyökkäyksiä, pelisuunnitelma toteutuu tai on toteutumatta, ja sitten peli päättyy. Tai jotenkin näin.

Tärkeää on, että futis on joukkuelaji, ja maalivahti puolustuksen ”viimeinen lukko” – ainoa, jota päin palloja ammutaan. Teoksessa emme kuitenkaan näe kuin Geagean itsensä, ja ilmeisesti puolustus vuotaa, koska palloja satelee jatkuvasti. Teosta katselee mielellään tällaiset merkitysyhteydet mielessä, mutta samalla sen lyhyt kesto hieman häiritsee omaa vastaanottoani. En pääse eroon ajatuksesta, että dronettava pitkäkestoisuus kuuluisi teokseen ja istuttaisi sen jonkinlaisen sisyfosmaisuuden kautta tukevammin näyttelyn teemaan. Ehkä pitää vielä palata paikalle miettimään asiaa.

Aurora Reinhard: My Tears Are Like Diamonds (2020).

On ihan totta, että länsimaalaisuus ja yksilöllisyys määrittävät näyttelyä. Toisaalta sen pirteä ”kyllä-sanominen” poikkeaa kristillisestä raskassoutuisuudesta ja muodostaa kontrastin sinänsä tutun poolin kuvastolle, kuten hauta-arkuille. Satuin käyntiämme edeltävänä iltana lukemaan etruskien taiteesta ja ilahduin heidän hautauskäytännöistään. He rakensivat hautakammioita vainajille samaan tapaan kuin lukuisat muut kansat, mutta tekivät ne asuinrakennuksien näköisiksi. Seinien sisäpuolelle maalattiin kirkkain värein kepeän kesäisiä kuvia vainajan elämän mukavista hetkistä: juomassa viiniä ystävien kanssa, katsomassa urheilukilpailua, kuuntelemassa musiikkia ja niin edelleen. Jotain vastaavaa voinee nähdä Daniel ”Hello” Mensahin arkuissa?

Matti: Taisin sanoa alussa näyttelyä yksilökeskeiseksi ja länsimaalaiseksi viitaten samalla Mensahin arkkuihin. Tajusin jälkeenpäin väitteeni ristiriitaisuuden, sillä Mensahin fantasia-arkuthan eivät istu sellaiseen kristillisyyteen, mitä osuvasti kutsuit ”raskassoutuiseksi”, ja mitä väitteelläni ajoin takaa. Luulen, että Mensahin arkuista etenkin Coca-Cola-pullo palautti ajatukseni tiukasti länsimaalaisuuteen – tarkemmin vielä jonkinlaiseen pohjoisamerikkalaiseen pop-kulttuurikuvastoon. 

Mitä tulee näyttelyn yksilökeskeisyyteen (joka sekin toisaalta asettuu kyseenalaiseksi juuri Colapullo-arkussa, Coca-Cola kun on eräs tunnetuimmista kapitalismin symboleista – kapitalismin, joka lupaa individualismia, mutta tekee kaikesta Coca-Colaa) olisi sittenkin ehkä tarkempaa huomioida näyttelyn ihmiskeskeisyys. Kuolemaa tarkastellaan erityisesti inhimilliseltä kantilta. Kun sanoin kaipaavani jotain abstraktimpaa, taisin tarkoittaa jotain näkökulmaa kuolemaan, joka ei olisi niin sidoksissa ihmisyyteen ja kristinuskoon.

Vastauksena kysymykseesi: vaikuttaa täysin järkeenkäyvältä tulkita Mensahin fantasia-arkkuja eräänlaisena kristillisenä versiona etruskien hautaamiskäytännöistä. Kuvailit myös hienosti Reinhardin teosten, etenkin 2010-luvun aarteita -esinekoosteen, suhteen historiallisuuteen. Olen täysin samaa mieltä kanssasi. 

Kuitenkin se, mitä historiallisuudella tarkoitin, liittyy enemmän esimerkiksi muinaisiin hautauskäytäntöihin – kuten vaikkapa mainitsemiisi etruskeihin, joiden kautta nykyiset tapamme valottuisivat toisin. Eli kuten sanottu, kaipaisin paitsi ihmisyydestä myös kristillisyydestä irrallaan olevaa kuoleman käsittelyä. Tämä ei ole kritiikkiä juuri tätä näyttelyä kohtaan, vaan kuvastaa yleisemmin toiveitani ko. aihepiirin käsittelyssä. Haluaisin jotenkin nähdä kuoleman ulkopuolelta käsin – kiertää sen taakse, yllättää, kaivautua ali tai mennä yli, nähdä sen kokonaisena, sivusta, takaa, sellaisena kuin se todellisuudessa on riippumatta ajasta, paikasta tai kulttuurista. Tämä tietysti on mahdoton dilemma, sillä kuten Fantastic Death ansiokkaasti osoittaa, kuolema on perin juurin kulttuurisesti määriteltävä ilmiö. 

Vilma Metteri: Selfie-arkku (2020).

Kuoleman kulttuurisuus ilmenee näyttelyssä terävimmin sosiaalista mediaa kommentoivissa teoksissa kuten Reinhardin My Tears Are Like Diamondsissa ja Vilma Metterin Selfie-arkussa. Sosiaalisen median ja kannettavien älylaitteiden voi katsoa olevan yksi viime vuosikymmenen isoimmista tai ainakin selkeimmistä sosiaaliseen elämään vaikuttaneista muutoksista. Niiden mukaantulo myös kuoleman ja surun näyttämölle on ohittamatonta. Samalla se on osoittanut – monesti jonkinlaisen moraalipaniikin muodossa – miten tarkoin varjellut kulttuuriset rajat kuolemalla ja surulla on, miltä sen kuuluu ja ei kuulu näyttää. 

Esimerkiksi Reinhardin teos My Tears…, joka on kuvakaappaus Instagramista, hyppää silmille epämääräisen sopimattomuutensa vuoksi. Teoksessa on selfie nuorelta tytöltä näyttävästä gootahtavasti meikatusta henkilöstä. Läheltä katsottuna huomaa kuvan henkilön poskilla valuvan kyyneleet. Oman mausteensa teokseen tuo, että kyyneleet ovat taiteilijan jälkikäteen kuvaan lisäämiä, mikä lisää jonkinlaista tietoisen esittämisen tuntua ja samalla vähentää autenttisuutta, joka “sääntöjen mukaan” suruun kuuluu.

Vaikuttaa siltä, että sosiaalinen media, jonka toiminta perustuu jossain määrin käyttäjiensä itsensä esittämiseen, tekee surusta spektaakkelia. Toisaalta some on mitä luonnollisin osa nykyihmisten kanssakäymistä, joten tuntuisi oudolta pitää sitä suruvapaana vyöhykkeenä. Osittain tähän kitkaan paneutui muutama vuosi sitten myös WAUHAUS-ryhmän teos The Church of Internet, josta olen kirjoittanut Mustekalaan. Jokin ajatus tekstissä oli se, että surun ja somen yhdistämisessä on kitkaa, koska suru istuu huonosti somen taustalla oleviin kaupallisiin mekanismeihin. 

Vilma Metteri: Selfie-arkku (2020).

Vaikka sanoinkin kaipaavani kuoleman käsittelyyn leveämpiä vetoja, onnistuu Fantastic Death erinomaisesti nimenomaan siinä, mihin se oman rajauksensa sisässä pyrkii: se tuulettaa surun ja kuoleman yllä leijuvaa pakotettua raskamielisyyttä ja dogmaattisuutta. Instagram-kuvakaappausta ja Selfie-arkkua pohtiessa herää kysymys, miten kapeisiin raameihin suru ja kuolema pakotetaankaan ja miten vähän se sallii poikkeuksia. Jo Mensahin arkut näyttelyyn tultaessa uhmaavat kapeaa suhtautumista suruun ja kuolemaan. Sen tajuamista edesauttaa se, että ymmärtää arkkujen olevan todella käyttö- eikä taide-esineitä. Niin myös esimerkiksi Selfie-arkun ympärillä pressitilaisuudessa käynyt hyväntuulinen kuhina on omiaan keventämään kuolemaa, löyhentämään sen saumoja ja sallimaan myös pienen vilpittömän ilottelun aiheen äärellä. Tällä tavoin näyttely onnistuu vasaroimaan pienen aukon kuolemaa tiukasti ympäröiviin henkisiin muureihin. 

Petteri: Sikäli kun Fantastic Death tosiaan edustaa aiheen tuulettamista, siitä ei toisaalta tule sellainenkaan olo, että pyrittäisiin jollain teennäisen rennolla eleellä läpsäisemään kävijää hartialle että hei, älä ota sitä niin vakavasti – se ei siis korvaa yhtä dogmia toisella. Kunhan muistuttaa, että kuolemaan on monta perspektiiviä. Tämä muuten konkretisoitui tultuani kotiin ja jatkettuani Westworld-sarjan katsomista (joo, katson sitä vasta nyt). Ekan kauden lopulla yksi androideista ränttää ihmishahmolle tämän kuolevaisuudesta ja siitä, miten ihmiskunta pysyy elossa vain kuoleman kierteen kautta ja kuittaa suunnilleen: ”Luulette, että siinä on jotain runollista, mutta se on pelkästään säälittävää.” Repliikki oli niin vahva antiteesi näyttelystä jääneelle viretilalle, että oli pakko pitää pieni tauko.

Tuosta Mensahin kolapulloarkusta sain muuten epätodennäköisen assosiaation All Is Lost -elokuvaan (2013). Sen alussa Robert Redfordin esittämä hahmo törmää purjeveneellään keskellä ulappaa kelluvaan rahtikonttiin, joka auki repeytyneestä nurkastaan vuotaa kenkiä mereen. Tavoissaan asemoida luonnonvoimat ja kapitalismin tuotteet nämä kaksi teosta ovat melko lailla vastakohtia. Tähän liittyen en tiedä, löydänkö päästäni riittävän huoletonta vaihdetta, jotta tavaramerkkiin identifioituminen kuolemassa ei olisi minusta lopulta hitusen puistattavaa.

Vilma Metteri: Narsissit, Orkidea ja Tammilinnut (2020).

Hieman perinteisemmin aihetta käsittelevät Vilma Metterin suunnittelemat ja hautakivivalmistajalla teettämät paadet. Niissä jäljelle on jätetty vain tavanomaista suuremmiksi koristeaiheet, eikä esimerkiksi nimiä ja uskonnollisia symboleja näy. Nämä lienevät näyttelyn teoksista ainoat, joissa on tunnelmaltaan yhteys valtavirtakulttuurimme tapaan suhtautua kuolemaan, mutta toisaalta nekin korostavat enemmän jonkinlaista sanattomuuden kauneutta ja merkityksien herkkyyttä varsinaisen surun saati epätoivon sijaan. Tulkitsen, että Metteri on halunnut ikään kuin tarkentaa katseemme hautakivien perinteisiin, helposti sivuutettaviin koristeaiheisiin ja niiden merkityksiin: pääskynen liitetään kristillisessä perinteessä myötätuntoon, narsissi pääsiäiseen ja ylösnousemukseen, orkidea kauneuteen sanan eksistentiaalisessa tai metafyysisessä merkityksessä.

Tiivistät hyvin tuon somen good vibes only -eetoksen. Toki, kuten sivuat, someen kirjoitetaan esimerkiksi läheisten kuolemista ja suruprosesseista, mutta nämä eleet eivät tietenkään kata kokemuksesta juuri mitään – ne ovat enemmän tiedonantoja. Ehkä tässä tiivistyy jotain Selfie-arkun ja seinälle päätyvien, ilmeilevien naamojen pointista: kuolema ja suru eivät ole somesta poissa, mutta eivät voi myöskään tulla siellä ymmärretyiksi tai käsitellyiksi millään painavalla tavalla. Ehkä ne ovatkin juuri jotain, mitä ei voi tai edes tule yrittää “ymmärtää”, sillä ne edustavat olemisemme ääripisteitä. 

Johtuneeko enemmän näyttelystä vai itsestäni, että sen verrattaen kepeät lähtökohdat alkavat sittenkin viettää kohti omaa kumoutumistaan. 


Fantasic Death Forum Boxissa 17.1. — 9.2.2020.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s