Petteri: Lapsuudessani 90-luvun alkupuolella ihan tavan telkkarikanavilta tuli jonkin verran muotinäytöksiä. En itse muistaakseni ajatellut niistä sen kummemmin mitään. Jättimäisiä lierejä, sekavasti liehuvia kangashahmoja, ajoittainen kutkuttava tissi. Parhaiten mieleeni ovat jääneet aikuisten näytöksiin kiinnittämän hajamielisen huomion aikaansaama hieman outo ilmapiiri ja toisteiset kommentit: puhujasta riippuen joko luontevan vapautuneita vitsejä, tai sitten yrityksiä naamioida hämmennys omaksi positiiviseksi konstailemattomuudeksi. ”Vetäisitkö päälles?” ”No niin, siitä viikonlopuksi menovaatetta.” Ja tietysti mallien laihuuden päivittelyä.
Vaikka nyt itse aikuisena kiinnitän paljon huomiota ihmisten pukeutumiseen ja arkiseen itsensä esittämiseen, ymmärrykseni muotialasta on lähes olematon. En esimerkiksi vieläkään tiedä, mikä ansaintalogiikka sisältyy catwalkilla nähtävään ilmeisen käyttökelvottomaan korkeamuotiin. Ovatko näytökset vain jonkinlaisia mielikuvilla pelaavia sisäänheittospektaakkeleita, joilla ihmiset saadaan hakeutumaan kyseisen talon käyttökelpoisten vaatteiden pariin? Mikä on siis tapahtumien henki? Ei niinkään muotitaidetta taiteen vuoksi kuin viestintää relevantin brändivaikutelman vuoksi?
Ehkä nämä eivät aina sulje toisiaan pois, ja ehkä muoti on juuri esimerkki tästä – ehkä se on jopa jonkinlainen muodin perimmäinen totuus. Jossain Andy Warhol kohauttaa poissaolevana hartioitaan.
Ehdotin meille Designmuseon Intiimin kosketusta keskustelunaiheeksi monista syistä, joista yksi palautuu tähän muodin kiinnostavaan jakautumiseen ikään kuin objektivoidumpaan ja käyttöorientoituneempaan juonteeseen. Tässäkin mielessä muoti on kiinnostavalla tavalla moderni asia, ja jakavathan ”muoti” ja ”moderni” saman sanajuurenkin. Lisäksi olemme sallineet itsellemme tässä projektissa ajoittaisen diletanttiheilumisen. Oloni onkin nyt hieman samanlainen kuin taannoin kirjoittaessamme Kansallisoopperan Wagner-tuotannosta.
No niin.
Intiimin kosketuksen kuraattoreina toimivat professori Annamari Vänskä, tutkijatohtori Jenni Hokka sekä väitöskirjatutkija Natalia Särmäkari, ja näyttely on osa Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta Intiimiys datavetoisessa kulttuurissa. Esillä on yli 40 suomalais(taustais)ta suunnittelijaa ja brändiä.
Näyttelyn otsikko kuulostaa jossain määrin lupaukselta, ikään kuin voisin varautua siihen, että intiimi koskettaa minua. Pikemmin nimi kuitenkin viittaa teoreettisen katseen alle asetettuun aiheeseen, eli näyttelyssä pääsee tuijottaen spekuloimaan erilaisilla intiimiyden toteutumisen muodoilla. Kokonaisvaikutelma on kohteliaan tarkasteleva ja tutkimusmainen.
Yksi näyttelyn keskeisiä teemoja on muodin politisoituminen. Käytännössä tämä tarkoittaa paljolti samoja asioita kuin nykytaiteiden piirissä: muodin suhdetta ympäristöön ja ekologiseen ajatteluun, etnisyyteen ja postkoloniaalisuuteen, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen sekä kehojen kokoihin ja muotoihin. Näitä ulottuvuuksia edustaa erityisesti näyttelytilan keskikäytävälle rakennettu osio. En mene vielä näihin sen pidemmälle, mutta ajattelen, että muodin piirissä pelissä on tavallaan isommat panokset. Taidenäyttelyissä (tai vaatenäyttelyissä sen puoleen) käy lopulta hyvin vähän porukkaa, ja kävijämääristäkin ainakin kolmannes on muodon vuoksi mukaan raahattuja siippoja ja jälkikasvua. Taidetta institutionaalisessa mielessä eivät kaipaile likimainkaan kaikki. Sitä vastoin jokaisen täytyy pukeutua. Siinä missä taideteoksissa on enemmän kyse omalakisista maailmoista, käsitteellisin ja sekapäisinkin muovitorson päälle puettu tekstiilihässäkkä kytkeytyy suoremmin johonkin konkreettiseen.
Tähän liittyen eräs muotisuunnittelijaksi valmistunut tuttuni on hieman turhautuneena puhunut siitä, miten nuorilla suunnittelijoilla vaatteen “vaatteisuus” tuppaa unohtumaan: he eivät ajattele suunnitelmiaan ensisijaisesti puettavina käyttöhyödykkeinä, vaikkakin sitten miten hienoina ja esteettisesti jalostettuina, vaan enemmänkin nuken päälle installoitavina objekteina joita vertaiset katsovat.
Minun paikkani ei ole esittää tästä arviosta juuta tai jaata. Tyydyn synteesinä toteamaan, että vaikutelmani perusteella Intiimin kosketuksessa nähtäviä objekteja on pääosin rakentavinta katsoa enemmän kommentteina vaatteisiin kuin vaatteina. Karrikoituina, spekulatiivisinakin metavaatteina, jotka antavat erilaisia näkökulmia puettuihin, elettyihin ja arjessa spontaanisti (väärin)tulkittuihin vaatteisiin.
Vai miten sinä näyttelyä luit?
Matti: Kiitos hyvin aihetta taustoittavasta avauksesta! Siinä tuli paljon täkyjä, joihin tarttua. Katsoin näyttelyä jonkinlaisena tutkielmana muodista taiteena ja ehkä myös päinvastoin. Mutta olen kanssasi samoilla linjoilla siitä, että teokset myös kommentoivat sitä, mitä minulla on päälläni. Ne kutsuvat ajattelemaan esimerkiksi, mitä piirteitä ja asioita itsestäni haluan vaatteilla korostaa, ja miksi. Osa teoksista taas tarkasteli kirjaimellisestikin rajaa vaatteen ja teoksen välillä, tai sitä, mikä ylipäätään on vaate.
Puhuit aluksi muotinäytöksistä. Niissä, ja muutenkin, tuntuu hirvittävän olennaiselta, että vaate on elävän mallin päällä, jotta sen pääsee näkemään liikkeessä. Se, miten vaate elää, lepattaa, liehuu jne. kertoo paljon siihen käytetyn materiaalin ominaisuuksista, kuten raskaudesta tai ilmavuudesta.
Vaatekauppoissa taas on tärkeää päästä koskettamaan vaatetta, tunnustelemaan ja hypistelemään sen materiaalia, ja saamaan siten käsitys sen tunnusta. Vaatekaupoissa muotia tosin tarkkaillaan enemmän ostohousut jalassa kuin muuten.
Yritän tässä kai johdatella siihen, että museoympäristö ja sen lainalaisuudet vaikuttivat tosi paljon tapaani katsoa siellä olleita vaatteita. Kun muoti on tällä tavoin aseteltu museaalisesti melkein kuin vitriineihin, muuttuvat vaatteet teosobjekteiksi. Liikkumattomina ja ei-kosketeltavina niistä katoaa paljon sellaista, mikä vaatteeseen minusta olennaisesti kuuluu – ainakin siis käyttövaatteeseen.
Museoympäristö siis kehysti havaintojani siten, että osa muotiluomukset muuttuivat silmissäni installaatioiksi ja teoksiksi.
Ihan ensimmäisenä panin merkille Venla Elonsalon vaatteita ja pehmoleluja yhdistävät teokset. Varmaankin omasta diletantismistani johtuu, että huomio kiinnittyy ensimmäisenä kaikkein huomiota herättävimpiin asioihin. Heti nähtyäni velton oranssi-mustan tiikerin makaavan puvun hartioilla ajattelin sen kommentoivan aidoista eläimistä tehtyjä turkiksia, jollaisten hankkiminen tänäpäivänä osoittaisi kaiketi aika huonoa arvostelukykyä.
Teosten esittelytekstissä Elonsalon kerrotaan pohtivan teoksissaan pehmoleluihin liittyvää emotionaalista sidettä. Se on erittäin kiinnostava aihe ja myös hyvä vastinpari aivan asujen vieressä oleville Leevi Ikäheimon maskuliinisille hahmoille.
Ikäheimo on saanut inspiraationsa mm. kehonrakennuksesta ja 1990-luvulla syntyneille pojille suunnatuista hypermaskuliinista lelufifuureista.
Vuonna 1990 syntyneenä tunnistan nämä kaksi näennäisesti vastakkaista sukupuolittunutta maailmaa: söpöt, pörröiset ja pehmeät pehmolelut ja toisaalta kovat, piikikkäät ja jäykät miesfiguurit. Miten paljon merkityksiä niihin liittyykään, ja kuinka ne ovat muovanneet halujamme. Pehmolelut ovat kiintymyksen ja ehkä hoivankin symboleja, lihaksikkaat lelu-ukkelit taas puhuvat voiman, kertakäyttöisyyden ja väkivallan kieltä.
Kiintymys on minusta kiinnostava käsite, kun sitä pohtii suhteessa muotiin. Muoti on jotain ehkä elimellisestikin muuttuvaa (tai en tiedä onko tämä on pelkkä fraasi tai vanhentunut ajatus), mutta silti kiintymys näyttelee isoa roolia ainakin käyttömuodissa. Minulla ainakin on paljon vaatteita, joihin olen kiintynyt, osa sellaisia, joita en pahemmin edes käytä. Mistä kiintymys johtuu? En tiedä. Ehkä vaatteet ovat aikuisten pehmoleluja.
Petteri: Tuo on oleellinen ajatus, ja vieläpä laajentaisin pehmoleluisuutta ylipäätään tekstiileihin. Esimerkiksi itse kotona ollessani katselen usein viime kesänä hankkimaani sohvaa, josta pidän paljon ja jonka koen estetiikkansa kautta ruokkivan ja ilmaisevan jotain elämäntunnostani. Saatan huomaamattani hipelöidä sohvan verhoilua ja kauniisti tehtyjä saumoja ja miettiä ohikiitävästi, missä kodeissa se on aiemmin ollut, ja miten aika kohtelee sitä ja minua. Tämä saattaa hyvin jakaa pehmolelukokemusten kanssa jonkin saman affektiivisen juuren.
Liitän ajatuksen mielessäni myös viime syksynä näkemääni Emma Sarpaniemen näyttelyyn When the Sun Goes Down We See Lemons. Hänen ryhmävalokuvissaan ystävyyttä, luottamusta ja keskinäisen vuorovaikutuksen eri sävyjä ilmaistaan paljon vaatteiden kautta, jotka ovat kevyitä, lempeän värisiä, läpinäkyviä ja kehoille tilaa mutta myös luonnetta antavia. Kuvien esiintyjät ovatkin vähän kuin toistensa pehmoleluja. Lisäksi kuvien tapa asettua lavasteisuuden ja arkisuuden välimaastoon liittää ne hauskasti Intiimin kosketukseen.
Joka tapauksessa siis siirtymä pehmoleluista ja muovifiguureista sukupuolittuneine estetiikkoineen aikuisiän tekstiili- ja vaatesuhteisiimme on kiinnostava ajattelupolku. Runollinenkin.
Mitä teoksellisuuteen ja museaalisuuteen vielä tulee, ne toki korostuivat vaihtelevissa määrin näyttelyn eri osioissa. Jotkut vaatteet, kuten vaikka keskikäytävän LAURIJARVINENSTUDION ja Ervin Latimerin suunnitelmat, oli itselleni luontevaa kuvitella liikkumaan ihmiskäyttäjän päällä. Huomasin hahmottelevani jopa pienimuotoisia mise-en-scène-mielikuvia vaatteiden ympärille. Ne eivät kuitenkaan liittyneet runway-tilanteisiin, joihin ripustus olisi kannustanut, vaan eläviin sosiaalisiin tilanteisiin. “Nyt tää tulis siitä ovesta toi päällä ja mä katsoisin sitä näin…” Sen sijaan enemmän plastista metaa ja teoksellisuutta liittyi vaikkapa Amina Saadan, Autuas Ukkosen ja Aapo Nikkasen tuotoksiin.
The Fabricant-yhtiön digitaalisista vaatteista puhumattakaan. NFT:inä ostettavissa olevat digitaaliset tamineet kuulostavat jonkun 1980-luvulla Hollywoodissa liian epäuskottavana hylätyn kyberpunk-kässärin ”yläluokan rappio”-konseptilta.
Samalla en voi olla miettimättä, että ehkä jo meille isketään hoitokodissa VR-lasit naamalle, ja sitten ostelemme eläkerovoillamme vaatteita Metaversessä vietettäviin allasbileisiin glitchaavien risteilyaluksien kansilla. Jos tropit ovat kohdillaan niin ei kai sitä hirveästi osaisi välittää, missä oikeastaan mennään. Itse Fabricantin vaatteet esittelyvideoineenhan ovat kyllä jollain hieman aavemaisella tavalla kauniita ja ylväitä, haluttaviakin, joskin ehkä osittain siksi, että vaatteiden liikettä ei muualla näyttelyssä näe.
Virtuaalisiirtymä osaltaan vahvistaa näyttelyteksteissäkin mainitun Roland Barthesin ajatuksen vaatteista symbolisina merkitsijöinä ja viestintänä. Kun materiaalisuuden, tekstiilin kosketuksen ja hengittävyyden kaltaiset ulottuvuudet katoavat, mitä muuta jää jäljelle kuin puhdas viestintä ja esiintyminen? Toki digivaatteissa käytettävät teknologiat kehittyvät, grafiikat tarkentuvat ja varmaan parhaillaankin jossain hiotaan koodinpätkiä, joilla saadaan aikaan mahdollisimman pikkutarkkoja mallinnuksia tiettyjen tekstiilien ominaisuuksista. Tällaiset kehitykset jäävät kuitenkin väistämättä nimenomaan esityksiksi – kikoiksi, attraktioiksi ja puheenaiheiksi – samalla tavalla kuin ison rahan digitaalisen nykytaiteen kanssa yleensä käy.
Mutta toki Barthesin perusajatus pätee myös ruutujen tällä puolen. Esimerkiksi oma vaatemakuni on vahvasti alisteinen porvarillis-maskuliinisille “uskottavuuden” ja suoraviivaisuuden ideaaleille (jotka tavataan naamioida käytännöllisyydeksi, jotta vältyttäisiin vastaamasta kysymyksiin, miksi tällaisella miehisellä turhamaisuudella on kulttuurissamme edelleen aivan eri asema kuin feminiinisiksi vakiintuneilla käytännöillä). Mietin asiaa ehkä eniten niinä kesäviikonloppuina, kun täällä Helsingissä vietetään samanaikaisesti Pridea ja Tuskaa. Osa minusta haluaisi esimerkiksi vetää kesämekon päälle aina silloin tällöin, mutta en jaksaisi tästä koituvaa ylimääräistä huomiota varmaan minuuttia pidempään. Hetken hiljaisuus enemmistökärsimykselleni.
Vaikka kulttuurin yleiseen estetisoitumiseen ja arkiseen (digitaaliseen) itseilmaisuun sisältyy paljon myös mielestäni typeriä ja takaperoisia ulottuvuuksia (influensserikulttuuri mainittu), en lainkaan kelpuuta antimoderneja ajatuksia, että käännettäisiin tältä osin kelloja taaksepäin; että vaatteista katoaisi kaikki ”ylimääräinen” ja palattaisiin johonkin rustiikkiseen roussealaisuuteen. Haluan vaatteilta esteettisiä rekisterejä. Viehkeyttä, ironiaa, minimalismia, epookkiviitauksia, seksuaalisuutta, korskeutta, söpöyttä, eleganssia, uljautta ja niin edelleen. Jotkut paheksuvat vaikkapa poliitikkojen pukeutumiseen keskittynyttä mediakulttuuria, mutta itse kaipaisin valtavirtaan enemmän käyttövaatekulttuurista käytävää pelottoman analyyttista keskustelua, jossa huomioitaisiin niin aistimelliset ja ilmaisulliset näkökulmat kuin representaatio ja materiaaliset tekijät.
Hivuttaudun kohti alussa mainitsemaani muodin politisoitumista, siis erikokoisten ja -muotoisten kehojen arvottamisia sekä sukupuoliroolien ja rodullistamisten purkamisia. Muotialan täytyy toki ottaa aktiivista ja aktivistista roolia tässä, mutta eihän se yksin kykene muuttamaan sitä, miten ihmiset toisiaan ja itseään katsovat. Tämänhetkiset, jatkuvasti syvemmälle sieluihimme porautuvat katsomisen tapamme palautuvat viime kädessä siihen poliittisuuden alueeseen, jota Intiimin kosketus ei käsittele: kapitalismin valtavan määräävään ja petollisen huomaamattomaan voimaan saada meidät aistimaan toisemme välineinä, esteinä, kontakteina, tunnelman droppaajina, hyviksinä ja pahiksina, etenemismahdollisuuksina ja valta-asemina. Tämä on eetteri, jossa kaikki uimme, ja josta mikään yksittäinen sosiaalisen tuotannon ala ei voi omalla päätöksellään irtautua.
Vaikka Intiimin kosketus ei siis tähän suoraan puutu, se onnistuu silti leikkisten, hajauttavien ja esteettisiä rekistereitä sekoittavien eleittensä kautta muistuttamaan, että sekä toisenlainen pukeutuminen että toisenlainen katsominen ovat mahdollisia – ja miten paljon toisiinsa myrskyisästi sekoittuvia voimia, haluja ja merkityksiä niihin molempiin tiivistyy.
Jaa, tuli lähdettyä sen verran isoille keloille, että nyt on hyvä hetki vetäytyä kokemaan tervettä kirjoittajan häpeää ja jäädä mielenkiinnolla odottamaan jatkohuomioitasi.
Matti: Paljon pureskeltavaa. Olemme joskus tainneet muuten jutellakin siitä, miten miesten pukeutuminen kehittyi (oletettavasti porvariston nousun myötä) riikinkukkomaisesta runsaudesta kohti yksinkertaista tummaa pukua, osana kapitalismin masinoimaa maskuliinisuuden ihannetta ja sukupuolittamista.
Vaikka tumman puvun perusperiaatteet ovat pysyneet melko samoina, on väljyys ja hartioiden leveys vaihdellut aikakausien mukaan. Näin jälkikäteen tuntuu jopa naurettavan ilmiselvältä, että kahdeksankymmentäluvulla hartiat levenivät, ja että 2000-luvun fitness-buumin ja kehotarkkailun myötä on alettu suosia treenatun kehon paljastavaa slim fit -mallia.
Puhuit muodin politisoitumisesta, joka on selvästi nähtävillä myös Intiimin kosketuksessa. Minulle tuli siihen liittyen mieleen toinenkin, rinnakkainen, näkökulma: uusmaterialismi.
Mututuntumalla sanoisin, että uusmaterialismin nousu taiteilijoiden ja humanistien kiinnostuksen kohteeksi 2000-luvulla on kulkenut käsi kädessä muodinkin uudenlaisen politisoitumisen kanssa. Uusmaterialismi politisoi taiteen ja muodin materiaalit ja tekotavat. Niin muodissa kuin kaikessa muussakin painoarvoa annetaan enemmän ja enemmän prosessille, jonka tuloksena tuote on syntynyt.
Toki muoti – tai ehkä oikeammin pukeutuminen – on aina ollut poliittista ainakin sikäli, että se on viestinyt ulospäin ideologisia suuntauksia, yhteiskunnallista asemaa jne.
Laivi-nimisen taiteilijan teoksissa uusmaterialistinen lähtökohta vaikuttaa relevantilta. Esillä ei ole ainoastaan vaatekappaleita, vaan kyse on pikemminkin installaatioista. Esittelytekstissä hänen kerrotaan korostavan vaatteen ja kehon välistä emotionaalista suhdetta.
Tähän liittyi aiemmin pohtimamme kiintymys vaatteisiin. Usein tiedostamaton mutta sitäkin voimakkaampi kiintymyksen aiheuttaja on vaatteen tuntu. En varsinaisesti pidä olohousujeni ulkonäöstä, mutta iltaisin ne hakeutuvat ylleni kuin itsestään. Keho muistaa.
Notes, Shed Skins and Dissolved Memories -teos koostuu tasoiksi hajotetuista vaatteista ja esinekollaaseista, jotka kutsuvat pohtimaan kehon ja vaatteen rajaa, sanotaan esittelytekstissä, jossa on kaikuja myös mainitsemastasi Barthesin merkitsijä-ajattelusta.
Kehon ja vaatteen rajaa tulee helposti ajatelleeksi omien vaatteiden kautta, mutta selvimmin raja häipyy toisten ihmisten pukeutumista ajatellessa. Muistini pukee ihmiset, joita ajattelen. Se pukee heidät kenties vaatteisiin, jotka usein olen heidän yllään nähnyt, tai sitten vaatteisiin, jotka ovat liittyneet johonkin tiettyyn tilanteeseen tai aikakauteen. Muoti kantaa mukanaan valtavaa määrää sekä henkilökohtaista että kollektiivista muistia. Populaarikulttuurin tyylisuuntauksiin ovat aina kuuluneet omat pukeutumistrendinsä. Ja eikö se, että käytettyjä vintage-vaatteita myydään nykyään joka kadunkulmassa, olekin osittainen oire samasta nostlagialuupista, johon valtakulttuuri on kaikessa muussakin jumiutunut, eikä niinkään kuluttajien halusta toimia vastuullisesti (vaikka ekologisuusaspekti varmasti helpottaakin ostopäätösten tekoa).
Muodilla on paljon valtaa ja siksi on hyvä, että sitä tutkitaan ja pohditaan kriittisesti nimenomaan alan sisältä sisältä käsin. Kokositkin hyvin ajatuksia Intiimin kosketuksen herättämistä tunteista yleisesti. Tuntuu, etten itse osannutkaan mennä niin paljon sisään yksittäisiin teoksiin, kuin olin ajatellut, vaan kaikki ikään kuin heijastui takaisin ja aloin pohtia omaa suhdettani muotiin ja vaatteisiin. Voinee siis sanoa, että näyttely teki juuri sen, mitä ehkä pitikin.
Intiimin kosketuksesta Designmuseon sivuilla.
Seiskan pojat 