Petteri: Titane on ranskalaisohjaaja Julia Ducournaun toinen pitkä elokuva. Ensimmäinen, vuonna 2016 julkaistu Raw, seuraa Justine-nimisen eläinlääkäriopiskelijan (Garance Marillier) vaiheita, kun hän vankkumattomana kasvissyöjänä tulee maistaneeksi ensi kertaa lihaa, mistä aiheutuu sen verran taidokasta body horroria, että Toronton elokuvafestivaaleilla kaksi katsojaa pyörtyi. Justinen isosisko Alexia on tässä käänteessä keskeinen tekijä.
Titanessa puolestaan näkökulmahenkilön nimi on Alexia, ja Marillier nähdään sivuroolissa jälleen Justine-nimisenä. Vaikka kyseessä eivät ole sama Justine ja Alexia kuin debyytissä, Ducournau on selvästikin rakentamassa omaleimaista, jollain lailla idiosynkraattista elokuvallista universumiaan. Oletan, että tällainen on myös omiaan aiheuttamaan lankojenvetämiskuhinaa nörttifoorumeilla, ja eiköhän lähivuosina valmistu muutamakin posthumanistisesti virittynyt gradu Ducournaun työstä.
Raw huomioitiin nipulla festivaali- ja muita palkintoja, ja Titanella Ducournau nokitti pokkaamalla Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon, Palme d’Or’n eli Kultaisen palmun.
Toisinkoinen jatkaa body horror -genressä, mutta siinä draaman alkupiste ei sijoitu ihmisen ja eläimen vaan ihmisen ja koneen väkivaltaiseen kohtaamiseen, kun lapsena autossa isävihaansa purkava Alexia saa aikaan kolarin, josta koituu hänelle päävamma, joka korjataan titaanilevyillä.
Body horroria on toki monenlaista. Yksi vähintään yhtä havainnollinen viitepiste Titanelle on vuosituhannen alussa median nimellä New French Extremism kastama suuntaus, tai ehkä pikemmin aalto elokuvia. Näistä tunnetuin on varmaankin Gaspar Noén Irreversible (2002), jota en pystynyt katsomaan loppuun asti. Muista nousee itselleni mieleen Claire Denis’n Trouble Every Day (2001), josta en toipunut moneen päivään, sekä Julien Mauryn ja Alexandre Bustillon temaattisesti kirkas, äitiyteen keskittyvä Inside (2007).
Lisäksi mielleyhtymiä David Cronenbergiin on Titanessa mahdoton välttää ensiotoksista alkaen, ja Ducournau onkin ilmoittanut Cronenbergin yhdeksi esikuvistaan.
Oloni on elokuvan nähtyäni ristiriitainen. Titane on esimerkiksi visuaalisesti, kaikkine millenniaalisine karkkiväreineenkin, hyvin taidokas, rikas ja hallittu. Tarinan tasolla taas mietin välillä, että mikä hitto ranskalaisia risoo – voisitteko joskus suhtautua vaikka syömiseen ja seksuaalisuuteen jollain normaaliuden asteella. Samalla tarina on kuitenkin yllättävä. Alkupuolella nähdään tuttuja valtavirtafeministisiä eleitä (isän vihaaminen, iholle tunkevan miessian tappaminen, oman halun ja viehätysvoiman autonomisoiminen), joista kuitenkin irtaudutaan paljon ambivalentimpiin ja monitulkintaisempiin asetelmiin.
Kokonaisdramaturgiana tarinaa tekee mieli kuvata nestemäiseksi. Se on kiehtovalla tavalla sekä keskeisesti elokuvaa jäsentävä tekijä että ennakoimaton, merkittävässä määrin myös ennennäkemätön, voimakenttä. Samasta nestemäisyyssyystä kuitenkin huomaan epäröiväni sen näkemyksellisyyttä. Esimerkiksi elokuvan raamatullisuus on sekä alleviivattua että epämääräistä, ikään kuin käsikirjoitukseen olisi kirjoitettu sisään, että katsoja uskoo jonkinlaiseen diippiyslupauksen.
Lyhyesti sanottuna en edelleenkään ole varma, mitä näin, tai onko Titane ”hyvä” elokuva. Odotan mielenkiinnolla, muovautuuko suhteeni teokseen pallottelumme myötä.
Matti: Kiitos kattavasta alustuksesta!
Tässähän ehti vierähtää kuukausi jos toinenkin.
Kävin katsomassa Titanen Kinopalatsissa taannoin yksi lauantai-ilta. Leffa ei ainakaan enää pyörinyt teattereissa kovinkaan taajaan, harmi sinänsä.
Yhtä kaikki fiilikseni leffasta ovat, kaiken hypen jälkeen, saman suuntaiset kuin sinulla. Olin monesta arviosta ja jutusta lukenut leffan mielikuvituksellisuudesta (mm. seksi auton kanssa mainittiin miltei joka jutussa), mutta en tiedä, oliko elokuva kuitenkaan niin “kreisi” kuin olin odottanut.
No mutta.
Elokuva tosiaan on otettu vastaan ilolla ja palkinnoilla. Helpostihan tässä käy niin, että yleisesti myönteistä taustaa vasten oma arvio alkaa kuulostaa kohtuuttoman kriittiseltä.
Väärinkäsitysten välttämiseksi pitää siis sanoa, että onhan Titane ihan omaa luokkaansa keskivertoelokuvaan verrattuna.
Monesti (tästä ollaan joskus ehkä puhuttukin) laatu itsessään altistaa teokset ankarammalle kritiikille, kuin jos elokuva olisi ns. bulkkia. Tässäkin tapauksessa kritiikki mielestäni kertoo ennen kaikkea siitä, että Titane on vakavasti otettava.
Nestemäisyys kuvaa hyvin elokuvan dramaturgiaa: slasher-henkinen alku muuttuu pakotarinaksi ja vielä joksikin muuksi elokuvan edetessä.
Mikä meitä vaivaa -podcastissa oli taannoin keskustelua fallisuudesta. Muistaakseni siinä esitettiin, että esimerkiksi perus Hollywood-leffat noudattavat usein fallista rakennetta (kiusoittelu, pumppaus, kliimaksi), joka on fallinen juuri suoraviivaisen rakenteensa vuoksi. Tätä vasten Titanen hähmäisyys tuntuu perustellulta.
Silti minulle jäi vähän hämäräksi, mikä lopulta motivoi alun tappokimaran. En tiedä, onko tämä kritiikki vai toteamus. Ymmärrän siis kyllä, mikä teot laukaisee, mutta en sitä, miksi ne jatkuvat.
Vincent Lindonin esittämä, vähän ehkä pedofiiliepäilty ja/mutta samalla traaginen pelastustyöntekijä-hahmo teki minuun suurimman vaikutuksen paitsi hienon roolisuorituksen myös hahmon onnistuneen ristiriitaisuuden takia. Se on ehkä ”edgyin” juttu koko leffassa?
Body horror -puolikin on sikäli kiinnostava, että sillä on mielestäni muutakin kuin šokkiarvoa. Päähenkilön itsemukilointi (mm. rintojen ja raskausmahan liiskaaminen) vertautuu sukupuolibinäärin väkivaltaisuuteen. Ympäristön normeihin mukautuminen edellyttää päähenkilöltä itseensä kohdistamaa väkivaltaa.
Alun ulospäin suuntautuva väkivalta kääntyy siis leffan edetessä itseen kohdistuvaksi. Kummassakin tapauksessa ympäristö tavalla tai toisella ehkä motivoi väkivallan.
Mutta mihin autokolari ja koko ihminen-kone-teema asettuu tässä yhtälössä?
Petteri: Tuo on ilman muuta totta, että arvostuksen ja palkintojen aallolla tänne periferiaan rantautuvaan elokuvaan suhtautuu välttämättä kriittisemmin. Se on varmaan ihan kohtuullista ja tervettä juuri noin kuten sanot: teos otetaan vakavasti.
T. S. Eliot on kirjoittanut jossain, että taideteosta tulisi arvioida kahdella tasolla: teoksen maailman, lähtökohdat ja käytännöt hyväksyen, ikään kuin sisäisesti, ja lisäksi ulkoisemmin, eli tätä kaikkea arvioiden. Ehkä skenen hehkutus tekee sen, että jälkijunassa tulevalla kriitikolla – tai katsojalla – painottuu jälkimmäinen? Ei siis missään jälkikätisen reflektion mielessä vaan välittömästi, aistitasolla. Keho kuiskii hiljaa “jaa vai että Kultainen palmu oikein, katsotaas mikä homma.”
Podin (keho)kauhua ja kaikkia Ducournaun esikuvaohjaajia rakastavalle elokuvanörttiystävälle ristiriitaisia Titane-tuntojani. Hän kertoi nähneensä ohjaajan Raw-esikoisen ja piti sitä sietämättömän teennäisenä rankisteluna. Vaikka en väittäisi lainkaan samaa Titanesta, en yllättynyt tällaisesta lausunnosta. Tarkoitan, että minulle ei tuota vaikeuksia kuvitella Ducournauta tekemässä elokuvaa, joka tuottaa tällaisen kokemuksen. En nosta tätä näkökulmaa esiin vittumaisuuttani, vaan koska uskon sen voivan olla ihan oleellinen osa Titanesta käytävää keskustelua. Syytökset “tekotaiteellisuudesta” ovat valitettavan usein pelkkää anti-intellektuaalista defenssihölinää, ja ne ansaitsisivat kunnollista käsittelyä – myös ja etenkin kokemuksellisesta näkökulmasta!
Mainitsemasi epäilys Alexian motivoinnista on kalvanut itseänikin. Katsoin juuri Ducournaun haastattelun, jossa hän kertoo ensinnäkin, että Alexian hahmo oli hyvin vaikea luoda, mikä kenties näkyy. Toiseksi hän toteaa, että elokuvissa naispuolisten pahantekijöiden toimet aina selitetään ja oikeutetaan, siinä missä mieshahmojen väkivaltaisuutta kohdellaan luonnollisempana, ja että Alexian hahmoa kannattaa siis katsoa osittain tätä kontekstia vasten. Vaikka vastaesimerkkejä voisi luetella loppupäivän – pelkästään ”miehen perheelle on tehty pahaa ja hän kostaa asein” -tarinoiden listaaminen olisi oma urakkansa – on näkemyksessä toki perää. Samalla kuitenkin Ducournaun oma esimerkki tuntuu oudolta: hän toteaa, että Javier Bardemin ikonisen kuumottava palkkatappajahahmo No Country for Old Men -elokuvassa jää vaille mitään taustoituksia. Totta. Eikö kuitenkin ilmiselvä ja alleviivattu pahishahmo ole eri asia kuin Alexian kaltainen, vaikka sitten ristiriitainenkin, protagonisti?
Joka tapauksessa Titanessa käsitellään sukupuolta mielestäni älykkäästi ja hienovaraisesti. Erittelitkin tätä jo hyvin. Lisäisin lähinnä, että elokuvan edetessä Alexian sukupuolisuus antautuu samanlaiselle nestemäiselle ja viitteelliselle olomuodolle kuin tarina – tai, tarkemmin, se ehkä puristuu sellaiseksi binäärin paineessa. Tämä seikka tuntuu itselleni elokuvan jonkinlaiselta inhimilliseltä pohjavirralta, johon itse asiassa tuo ihminen ja kone -teemakin kytkeytyy: Alexian autokolarissahan on kyse todellisuuteemme kirjaillun symbolisen (sukupuoli)järjestyksen ulkopuolella käymisestä, kehon reaalisuudesta. Sellainen on mahdollisesti traumaattista, ja kolari tuntuukin kirkkaalta metaforalta. Tämä, kuten elokuva väittää, ei välttämättä kuitenkaan lakkauta seksuaalista halua ja nautintoa, vaan voi vapauttaa ne. Vaikka teos ei kokonaisuutena toki olekaan mikään voimaannuttava vapautumiskertomus.
Kolarikohtauksesta voisi myös jatkaa siihen, miten auton sisätila on elokuvissa usein ratkaisevan jännitteen paikka, turvan ja vaaran veitsenterä, ja taajaan myös (patriarkaalisen) perhejärjestyksen kirkkain kenttä. Olisi myös varmasti mahdollista miettiä Titanea Eveliina Mäntylän Hesarin esseessään slasher-elokuviin avaamaa näkökulmaa vasten, ei siis tietenkään slasher-genren kontekstissa vaan sukupuolisten ja seksuaalisten asetelmien valossa ja laajemmin kauhugenren puitteissa. Tai no, miksei tuota silpomisperinnettäkin voisi huomioida sikäli, että se on varmasti jonkinlaisen koordinaatiston ääreiskohta tuon mainitsemasi ulkoisen elokuvaväkivallan osalta.
Kaikkiaan tällä hetkellä suhteeni Titaneen osuu jotakuinkin yksiin sen kanssa, mitä musiikkikriitikko Adam Sweeting on maininnut The Curen Faith-albumista: ”You may not love it, but you’ll become addicted to it.” Titanella on ehdottomasti oma painovoimakenttänsä, ja haluan nähdä sen uudestaan.
Matti: Hesarissa julkaistiin vähän aikaa sitten Eleonoora Riihisen kolumni kauhuleffojen nykyisestä suosion kasvusta. Historiallisesti kauhuleffojen on sanottu heijastelevan yhteiskunnallista epävarmuutta ja sukupolvien välistä kuilua, mikä toki sopii tähänkin hetkeen.
Body horror on tästä ehkä oma juonteensa, joka kumpuaa nykykulttuurin kiinnostuksesta ruumiiseen. Banaaleimmin ruumiskeskeisyys ilmenee tv-ohjelmissa, joissa mm. laihdutetaan, tehdään plastiikkakirurgisia operaatioita ja poksautellaan paiseita.
Kävimme vastikään katsomassa Ducournaun innoittajan, David Cronenbergin, viimeisimmän elokuvan Crimes of the Future, joka niin ikään on ihan ruumiin ytimessä. Ei liene sattumaa, että kahdeksaakymmentä käyvä ohjaaja teki paluun vanhoihin tuttuihin body horror -teemoihinsa.
Cronenbergin sisäänpäin kääntyvän elokuvan rinnalla Titane tuntuu suuren yleisön elokuvalta. Cronenberg itse totesikin Indiewiren haastattelussa, ettei kokenut Titanen muistuttavan hänen elokuviaan edes ilmeisistä Crash-viitauksista huolimatta. Cronenberg tarkoitti sanansa kehuiksi, sillä hän piti Ducournaun tyylitajua hyvin uniikkina.
Mitäpä siihen lisäämään.
Seiskan pojat 