Taidekritiikkiä dialogina
"Oloni on elokuvan nähtyäni ristiriitainen. Titane on esimerkiksi visuaalisesti, kaikkine millenniaalisine karkkiväreineenkin, hyvin taidokas, rikas ja hallittu. Tarinan tasolla taas mietin välillä, että mikä hitto ranskalaisia risoo – voisitteko joskus suhtautua vaikka syömiseen ja seksuaalisuuteen jollain normaaliuden asteella."
”Kehon ja vaatteen rajaa tulee helposti ajatelleeksi omien vaatteiden kautta, mutta selvimmin raja häipyy toisten ihmisten pukeutumista ajatellessa.”
"Kaikuisat äänet, joissa Salmenniemen teksti kuului, palauttavat mieleeni muistot lapsuuden kirkkokäynneistä, jossa papin puheet niin ikään hävisivät tilaan tullen sillä tavoin ylevimmiksi kertautuessaan kirkon seinissä, muuttuessaan melkein kuin akusmaattisiksi, mahdottomiksi paikantaa."
"Wasted Years on ulkomuodoltaan teos, joka on tyvestä latvaan haluttavan näköinen. Se on sitä kaltaiselleni taiteen liepeillä työskentelevälle henkilölle. Kaikki sen fontit, sivujen värit, kuvat, arvokkaalta tuntuva paperi, sarjikset, kollaasimaisuus, sen pessimistinen nimi, kaikki henkivät jonkinlaista ydintä, oman ympäristönsä zeitgeistia, jota en ihan pysty tavoittamaan, ei kai kukaan pysty, ja siksi se onkin niin haluttavaa."
Saimme kunnian juontaa Suomen arvostelijain liiton 70-vuotisjuhla-podcastin. Kolmessa jaksossa käsitellään kritiikin tulevaisuutta (vieraina Anu Koivunen ja Maaria Ylikangas), kuratointia ja kritiikkiä (Satu Herrala ja Jussi Koitela) sekä kuunnelma- ja podcast-kritiikkiä (Sampsa Oinaala ja Joel Teixeira Neves).
"On kiinnostavaa, miten Kuuntelemisessa tulee samanaikaisesti yhteen jotain tosi pientä ja suurta. Äänihän on ihan mahtavan kokoista, niin isoa, että koko paikka tärisee. Mutta samalla se kuitenkin herkistää mitä pienimmille värähtelyille ja paineen tunnuille kehossa."
"Näen tavallaan jokaisessa näyttelyn teoksessa samanaikaisesti kaksi tasoa: itse teoksen, mutta myös taiteilijan itsensä, ikään kuin jokainen teos syntyisi uudestaan juuri sillä sekunnilla, kun silmä sen tavoittaa."
"Kuunnelmista ei tullut lainkaan olo, että kuuntelen ehdottomien nuorten taiteilijoiden shokeerausyrityksiä, vaan teosten aura on täysin päinvastainen: kutsuva, kuulijaan luottava, lämmin ja humoristinen, eikä silti lipevä."
"Joku kriitikko kuvaili levyn äänitekstuuria ”visvaiseksi”, eikä se toden totta kilkuta eteenpäin lasin- ja titaaninkiiltävänä. Teknologista äänenhallintaa onkin käytetty tavallaan itseään vastaan, ja itse yhdistän mielessäni esimerkiksi levyn särökitaroita ja synamattoja hämmentävänkin spontaanisti maahan ja omituisiin orgaanisiin mielikuviin."
"Sarja on tosi laadukas kaikkine yksityiskohtineen, mutta en – varsinkaan lopussa – päässyt kuitenkaan yli siitä, että se tuntui vähän sellaiselta rahoitusalaa opiskelevien kundien etkoilusarjalta."
Seiskan pojat 