Exit

Petteri: Niin kauan kuin maailmassa on yläluokkia, tulee ihmisillä olemaan fetissi niiden moraalisen rappion revittelyyn.

Elokuvapuolella Hollywood hioi jo klassisella kaudellaan huippuunsa sen kaksiteräisen logiikan, jossa överi meno näytetään samanaikaisesti tavoiteltavana ja paheksuttavana. Asetelma ilmeisesti vetoaa alimpiin yhteisiin nimittäjiin, sillä tirkistelyn ja puhinan samanaikaisuuteen perustuu myös suuri osa tosi-tv:stä. 

Norjalainen minisarja Exit nojaa tähän perinteeseen ja on ilmeisesti aiheuttanut kohunkin, joka on tosin itseltäni mennyt ohi. Kohu on ymmärrettävä, ja toki ne nousevat helpoiten tällaisista ”tosipohjaisista” teoksista – käsikirjoituksen taustalla ovat neljän liikemiehen haastattelut keväältä 2017.

Kirjoitan tätä tekstiä kahden katsotun jakson jälkeen. Varsinaisia yllätyksiä sarjassa ei ole ainakaan ihan heti luvassa. Kalliita viinoja, prostituoituja, valehtelua, kokkelia, kliinisiä koteja, rikollisyhteyksiä ja patologisia aggressioita. Muistan ajatelleeni, että homma vaikuttaa kuin 2010-luvun pohjoismaisella av-estetiikalla toteutetulta, pidennetyltä versiolta Velipuolikuun sketsistä, jossa Hankenin opiskelijat ryyppäävät, käärivät opettajansa mattoon ja heittävät parvekkeelta koko ajan höhöttäen.

Keskushenkilöinä sikailevat Adam, William, Henrik ja Jeppe nähdään varsinaisten tapahtumien lomassa toimittajan tentattavina pätemässä, kertomassa tarinaansa ja droppailemassa pennin filosofioitaan. 

Eräs taidokas piirre sarjassa on sen tapa johdattaa melko eleettömästi kohtaamaan näiden roolihahmojen normaalien, ilmeikkäiden naamojen takana jylläävä nihilistinen koneisto. Ensimmäisen jakson sterilisaatioon liittyvä shokki on tästä hyvä esimerkki. Karmeus ei tule yhtä paljon siitä, mitä tehdään ja mitä tapahtuu, kuin siitä, miten siitä puhutaan viinilasien yli hyvinvointia helottavien rusketusten takaa. 

Hahmot ovat kuin jatkuvassa out of body -tilassa: he näkevät täsmälleen mitä tekevät, mutta heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Miksi kiinnostaisikaan? Totta kai menestyvä liikemies koko ajan tietää mitä tekee ja mikä kannattaa, ei siinä sen kummempaa.

William (Pål Sverre Hagen), Adam (Simon J. Berger), Henrik (Tobias Santelmann) ja Jeppe (Jon Øigarden).

Sarja ei ole realistinen vain tyyliltään vaan myös painavammassa mielessä, tavassaan esittää yksilöt ja heidän luonteensa yhteiskunnallisina konstruktioina. Vaikka mikään ei oikeastaan korosta, että nämä ihmiset ovat tietyn pääoman liikkeelle yhteiskunnissamme sallitun rakenteen tulosta, selkeä tuntu tästä on jostain syystä läsnä. Tämä myös pitää osaltaan omaa mielenkiintoani yllä.

Keskustelimme joskus talvella tilanteista, joissa on tekemisissä ihmisten kanssa, joiden kanssa ei yksinkertaisesti tunne jakavansa yhtäkään samaa ajatusta tai edes samanmerkityksistä sanaa. Sarjan hahmot edustavat ainakin itselleni juuri tuota poolia, vaikka näin hardcore-tason tyyppejä tuskin olen tavannut. Tätä kohtaamattomuutta tekee mieli eritellä affektiteorian näkökulmasta. Kyse ei ole ”maailmankatsomuksien” tai ”arvojen” eroista kuin toissijaisesti. Se, mikä näissä ihmisissä on pohjimmiltaan erilaista, on jokin paljon eteerisempi, kehollisesti virittynyt maailmassa olemisen ja tuntemisen tapa. Sekin on Exitissä saatu hyvin kuvattua. 

Matti: Olen nyt nähnyt Exitistä neljä jaksoa eli olen puolivälissä. Jo ensimmäisen jakson ensimmäisten minuuttien aikana mieleeni nousi, kuten monesti aiemminkin, Hanna Kuuselan erinomainen essee “Rikkaat – nuo riettaat ja raukat”, joka julkaistiin kulttuurilehti Nuoressa Voimassa pari vuotta sitten.

Kuuselan essee on saanut kimmokkeen tuolloin Suomessa ajankohtaisesta Edward St Aubynin romaanisarjasta Loistava menneisyys, joka kuvaa Britannian läpeensä rappioitunutta yläluokkaa. 

Kuusela esittelee esseessään kaksi tyypillisintä tapaa kärjistää yläluokkainen elämä: joko se on täysin holtitonta ja psykoottista, kuten vaikka American Psykossa tai nyt tässä Exitissä, tai sitten yläluokkaiset ovat menneisyyteen haikailevia pölyyntyneitä mahtisukujen jäseniä, kuten vaikka Tšehovin näytelmissä. Kuuselan pointti on, että toisin kuin tällainen fantasiointi antaa ymmärtää, rikkaat yleisesti ottaen ovat kykeneväisiä huolehtimaan omaisuudestaan ja niin edelleen, ja että tällaiset kuvaukset suuntaavat huomion pois siitä tulo- ja varallisuuseroja koskevasta keskustelusta, jota todella pitäisi kyetä käymään. 

Paitsi tirkistelynhalua Exitin kaltaiset sarjat ruokkivat myös jonkinlaista fantasiaa. Tämä pätee, kuten esität, myös suureen osaan tositelevisiota, oli kyse sitten OC:n tai Beverly Hillsin tai New Yorkin tai New Jerseyn täydellisistä naisista tai Kardashianeista tai miksei TLC-kanavalla liki non-stoppina pyörivistä Hengenvaarallisesti lihava tai Tuhatkiloinen perhe -tyylisistä ohjelmista (joiden sisällön voi päätellä niiden nimestä). 

Exit on tosiaan nyt omalta kohdaltani puolivälissä ja toistaiseksi olen ollut vähän hämilläni sen saamasta suosiosta. Ymmärrän, että sarja on tosi laadukas, se näyttää hyvältä, siinä on tosi hyvät näyttelijät, se etenee sulavasti ja koukuttavasti ja niin edelleen, mutta kaiken tämän jälkeen en ole toistaiseksi nähnyt siinä mitään oivaltavaa suhteessa nyt vaikka tähän rikkaiden kuvaamiseen – päinvastoin. 

Adam ja Hermine (Agnes Kittelsen).

Kiinnostavimmaksi juonikuvioksi Exitissä näyttäisi muodostuvat Adamin vaimo Herminen terapiakäynnit ja ylipäätään Herminen suhde sosiopaattimieheensä. Se, miten solmuun Adam on saanut Herminen mielen (hän syyttää kaikesta itseään eikä pysty näkemään miehessään mitään vikaa) on kuvattu hämmästyttävän yksityiskohtaisesti ja jotenkin kliinisellä raakuudella. Adamin harjoittamaa henkistä väkivaltaa on jopa vaikeampi katsoa kuin suurimman osan elokuvien / television fyysistä väkivaltaa. En tiedä, onko se oikein, mutta jotenkin pidän tätä kuvausta kaikessa inhottavuudessaan ansiokkaana. Nyt vain toivon, että lopuissa jaksoissa Hermine jotenkin vapautuisi väkivallan ikeestä. 

Nyt kun jonkin verran on puhuttu Exitin näyttelijäsuorituksista, niin sanottakoon, että ensimmäisen neljän jakson aikana omaksi suosikikseni on kohonnut Williamia esittävä Pål Sverre Hagen. Hän on muistaakseni keskushenkilönä sarjan toisessa jaksossa. Jotenkin Williamin hahmosta löytyy enemmän nyansseja kuin muista. Hänessä on jotain pikkupoikamaista, jotain, joka ei ihan sovi muottiin ja siksi hänen on tietoisella yrittämisellä performoitava asemaansa samanlaisena “rikkaana paskiaisena” kuin kaverinsakin. Se, miten hän haastatteluosuuksissa jatkuvasti suoristelee ranteeseensa vähän liian isoa ja painavaa  rannekelloa tiivistää hahmosta kaiken oleellisen. 

Petteri: Tosiaan, hyvä tuo Kuuselan teksti, ja sopii tähän yhteyteen erinomaisesti. Joku Zeitgeistin aalto on varmaan syynä sille, että eilen tuon esseen luettuani vanhempani kiikuttivat minulle yllättäen lainaan nuo St Aubynin Loistava menneisyys-romaanit. 

Aloin muutenkin miettiä uudestaan tuota huomiotani siitä, että Exit olisi yhteiskunnallisesti virittynyt, ja että jokin siinä tuntuisi korostavan hahmoja tietyn rakenteen tuotteina. Itse asiassa pyörrän sen täysin. Kyse on enemmän odotuksista, joita kaksi ensimmäistä jaksoa itsessäni herättivät. Myös koronapandemian tuottama politekonominen hypertietoisuus entisestään yllyttää itseäni tietynlaiseen katsomistapaan.

Näihin odotuksiin sarja ei siis vastannut, vaan noudattaa täydellisen tarkasti Kuuselan avaamaa logiikkaa. Adamin traagista lapsuutta lukuun ottamatta hahmojen sielut syönyt kylmän välineellinen maailmasuhde on kuin taivaalta tipahtanut, ja voin heitä katsoessani tuntea paremmuutta alemmuudestani orjamoraalin nautinnossa täristen.

Muutenkin koin sarjan vain kesyyntyvän loppua kohden, siitä huolimatta tai juuri siksi että ”juoni tiivistyy”. Mainitsemasi Herminen ja Williamin hahmojen inhimilliset pilkahdukset kehittyvät hieman keskivertoa paremmaksi tv-melodraamaksi. Ja mihin ihmeeseen pyritään vaikkapa kohtauksella, jossa Jeppe ja Adam saapuvat Saint-Tropeziin, ja kalansilmälinssin kautta nähtyjä autoja ja veneitä rytmitetään aggressiivisella trap-syljennällä? Kenelle tämä ja vastaavat kohtaukset on suunnattu, ja millä oletuksella? Tunsin hetkeksi siirtyväni minkä tahansa C.S.I. Miami-jakson alkukohtaukseen. 

Toisaalta mukana on myös ohjauksellisesti hienoja elementtejä, kuten vaikka kuudennen jakson pitkä otto, jossa pojat vetäytyvät kabinettihuoneen lasikantisen laulukirjan ääreen kirimään kuulumisia. Pidin myös kohtauksesta, jossa veneensä kannella istuva pohatta alkaa yllättäen tiputella posthumanismihenkisiä huomioita ihmisen osasta Maan materiaalisessa kierrossa. Kohtaus on sinänsä hauska, mutta mielestäni asetelma myös havainnollistaa ”isossa kuvassa ihmisellä ei ole väliä”-länkytyksen naiiviutta ja poliittis-filosofista vaarattomuutta, jonka varassa se sopii kenen tahansa päähän ja suuhun. Tarkoitan, että käytännössä hahmo ei olisi voinut alkaa syöstä vaikka Marxin teoriaa työstä kaiken arvon lähteenä. Niin ikään viimeisessä jaksossa välähtelee aitoja lohduttomuuden ja toivon sävyjä, joiden vaikutus tosin menee enemmän osaavan toteutuksen kuin käsikirjoituksen piikkiin.

Kuten sanottu, sarjasta nousseen kohun voin ymmärtää, mutta sikäli kun sillä on tästä irrallista suosiota, jaan tunteesi, että sitä on hankalampi tavoittaa. Kieltämättä mainio näyttelijäntyö on varmaan suurin yksittäinen syy. Lähtöasetelmien perusteella odotin kuitenkin edes Netflix-tason diippiyttä, mutta en lopulta ihan ymmärrä, mitä minulle halutaan näyttää tai kertoa, ja miksi nämä kaksi rekisteriä tuntuvat heiluvan edestakaisin jotenkin päämäärättömästi.

Matti: Katsoin putkeen loput neljä jaksoa Exitistä nyt aamulla. Siinä on kyllä muutamia tosi hyviä juttuja, ja lopputuloksesta sanoisin, että sarja on tosi laadukas kaikkine yksityiskohtineen, mutta en – varsinkaan lopussa – päässyt kuitenkaan yli siitä, että se tuntui vähän sellaiselta rahoitusalaa opiskelevien kundien etkoilusarjalta. Tai ei niin vähääkään. Exit on sarja, jota jätkät suosittelevat toisilleen Teatterin jonossa. Ei siksi, että se on niin kriittinen, vaan koska se on niin “vitun siisti”. 

Mainitsit hyvänä kohtana sen, kun sarjan kaikki neljä kaverusta ovat Henrikin häiden aikana kabinetissa vaihtamassa kuulumisiaan (ja snorttaamassa kokaiinia). Minustakin se oli erinomainen kohtaus. Adamin monologi siitä, että aika on ainoa rajallinen asia hänen elämässään ja siksi hänen on käytettävä se itseensä, on läpitunkemattomuudessaan oivaltava. Se tiivistää  hyvin Adamin olemuksen. Hahmosta tulee jotenkin “solid”.

Neljän ensimmäisen jakson jälkeen Exit siirtyy vaiheeseen, jossa henkilöitä ei enää haastatella yksitellen. Nelikosta juttua tekevä toimittaja on saanut aineistonsa kasattua ja ryhtynyt kirjoittamaan artikkeliaan. Olisi ollut kiinnostavaa, jos sarjassa olisi vielä enemmän keskitytty siihen, miten nelikko suojelee imagoaan ja muutenkin tuotu enemmän esille sitä, miltä heidän elämänsä ulospäin näyttää. 

Olin vähän pettynyt siihen, miten Adamin ja Herminen välinen tilanne sarjassa kehittyi. Tuntuu, että juonen tiivistyessä siitä karsiutuivat ne sellaiset nyanssit, jotka alunperin tekivät siitä niin realistisen. Laskelmoivasta ja kylmäpäisestä Adamista kuoriutuukin lopussa se perus impulsiivinen ja väkivaltainen mies. Henkisen väkivallan on taas kerran tultava fyysiseksi, jotta siitä voi vapautua.

Toisaalta sarjan loppukohtaus, jossa Hermine ja Adam katsovat toisiaan valvontakameran kuvan välityksellä, on visuaalisesti todella kekseliäs. Tulkitsen sen niin, että Adam ikään kuin jää “kultaiseen häkkiinsä”, kuten nelikon muutkin jäsenet. Vastaava vankila-motiivi toistuu myös Williamin kohdalla, kun hämärän kodin puoliksi suljetut verhot muodostavat kalterit hänen ympärilleen. 

Kuitenkaan tämä inhimillinen tragedia (se, että jollain on sata miljoonaa pankkitilillään ja hän on silti onneton) ei oikein puhuttele. Kaikkein vähiten näen siinä mitään kriittistä, vaikka se varmasti on sellaiseksi tarkoitettukin. 

Mainitsit poliittis-filosofisen vaarattomuuden, joka liittyy sarjassa esitettyyn “all you need is love” -tason syvällisyyteen. Olen samaa mieltä. Heittosi Marxista on tässä yhteydessä todella osuva. Toisinaan tuntuu, että nimenomaan kritiikki ja sen ohuus on näissä kulttuurituotteissa kaikkein vaarallisinta. Tarkoitan, että paradoksaalisesti täysi kritiikittömyyskin kaikkea kuvattua kohtaan voisi olla jollain tavoin kriittisempää kuin se, että elostelevat rikkaat näytetään oman elämäntyylinsä uhreina. Pidin jotenkin tosi äitelänä esimerkiksi sitä kohtausta, kun Jeppe yhtäkkiä havahtuu omaan käytökseensä ja toteaa, ettei haluaisi olla sellainen mies kuin on. 

Paradoksaalista kyllä, koin toisaalta nelikon välisen pinnallisen solidaarisuuden koskettavana. Kenties, koska siinä oli edes näennäisesti jotain inhimillistä. 

Exitin viimeisessä jaksossa Jeppe pitää alamaisilleen puheen. Hän kertoo, miten heidän on aina oltava muita edellä, sillä isot rahat lymyävät tulevaisuudessa. Jeppe rinnastaa evankeliumissaan pääoman tulevaisuuteen ja toteaa, että ilman ahneutta ja kapitalismia ihmiskunta eläisi vieläkin keskiajalla. Jään odottelemaan somen motivaatio-boostaajien tarttumista näihin laineihin. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s