Petteri: Sorbus-galleria oli monia asioita, mutta varmasti myös esimerkki siitä, miten kaikki taiteilijat eivät koe kuuluvansa tiettynä hetkenä olemassa oleviin taidemaailman rakenteisiin, ihanteisiin, toimintatapoihin ja estetiikkoihin. Kun sitten ryhdytään porukalla ratkomaan tilannetta ja luomaan uutta, ollaan neuvottelutilanteessa monella akselilla: vanhan ja uuden, rakenteiden ja vapauden, korkean ja matalan, vakavan ja campin, valtavirran ja marginaalin, sanomisen ja ei-sanomisen. Tähän viittaa jo Wasted Years-kirjan takakannen naseva huomio, jota ei kannata suomentaa: But when you’re trying to fuck the system, you just might end up making love to it. Osoitus tästä odottaa heti nimiölehdellä: kirjan tekemistä ovat tukeneet Frame Contemporary Art Finland-säätiö ja Taike.
Vastaavat kuviot ovat toki taidehistoriasta tuttuja. Riittävän hyvin ja osuvaan aikaan tehty symbolinen pyllistys skeneä päin otetaan lopulta mukaan ja joskus jopa kanonisoidaan, mikä johtuu yksinkertaisesti nykytaiteen logiikasta ja tavasta olla olemassa. On kuitenkin hyvä tehdä eroja kehityskuluissa. Iso instituutio kopioimassa käyttöönsä jonkin marginaalissa syntyneen kuratoriaalisen, taiteellisen tai kulttuurisen ilmiön on eri asia kuin se, että omaehtoinen toiminta itsessään gravitoituu sen verran taidemaailman sisään, että tavallaan vakiintuu sen elinvoimaiseksi pesäkkeeksi.
Sorbuksen saavuttaman aseman lisäksi jälkimmäisestä esimerkki voisi kenties olla Aalto-yliopiston poikkitieteellinen Vicca-maisteriohjelma (Visual Cultures, Curating and Contemporary Art). Se on perustettu niille, jotka eivät löydä institutionaalista (tai ehkä edes käsitteellistä) kotia toiminnalleen, ja ohjelman tarkoitus on nimenomaan tarjota opiskelijoille ”mahdollisuuksia ymmärtää, haastaa ja muuttaa nykytaiteen ja maailman paradigmoja.”
Mutta, itse asiaan. Sorbus-gallerian toimintavuosia 2013—2019 yhteen kerivä Wasted Years on aiheelleen asiaankuuluvan kollaasimainen mutta silti tietoarvoltaan painava taidekirja. Uskoisin, että tutkijoiden lisäksi esimerkiksi omaehtoista galleriatoimintaa tällä hetkellä suunnittelevien kannattaa se lukea. Tai ainakin osia siitä: kuten Sini Mononen Mustekalan niin ikään keskustelumuotoisessa jutussa toteaa, kirja ”antaa lukijalle miellyttävällä tavalla luvan selailla; voi hyppiä ja kulkea hajamielisesti edestakaisin ihan luvan kanssa.” Olen kuitenkin itse hieman jäyhä lukija, ja sisäistä ääntäni kuunnellen olen edennyt perinteisesti alusta loppuun.
(Olin muuten juuri ennen Wasted Yearsin ensi kertaa avattuani lukenut Instragramista käyttäjän @avocado_ibuprofen uusimman sarjakuvan (ne ovat parhaimmillaan ihan hysteerisen hyviä), ja mietin jo ensi sivuilla, että hetkinen, kirjahan jatkaa ihan samaa tanssiaskelta. Olin unohtanut, että käyttäjänimen takana on taiteilija Jaakko Pallasvuo, jonka töitä oli useasti esillä Sorbuksessa, ja joka on myös kirjoittanut kirjaan proosarunohenkisen tekstin.)
Näin puolivälissä kirjaa uskallan sanoa, että se on mielestäni erinomaisesti toimitettu. Vanhan materiaalin, kuten tiedotteiden ja taiteilijahaastattelujen, yhdistäminen uuteen toimii, kuten myös tekstilajien sekä dokumentaarisen ja taiteellisemman ilmaisun vaihtelu. Kokonaisuuden sävy on hauska yhdistelmä kriittisyyttä, ilakointia ja toteavuutta. Samalla kirja muistuttaa itsetietoisuudessaan nykytaideteosta, ja varmaan siksi sitä lukiessani muistin Tuomas Nevanlinnan alun perin 2012 Kritiikin uutisissa julkaistun tekstin, jossa hän toteaa, että ”Vain teos, joka itsessään on jo kritiikkiä, on kritisoimisen arvoinen.” Tätä Adorno-henkistä näkemystä voi perustellusti haastaa (esimerkiksi, eikö kriittisyys tule teokseen pikemmin ajasta, jossa se elää, eikä siitä itsestään, ja eikö täten meidän aikanamme jokainen teos Antti Tuiskun levystä osallistavaan readymade-installaatioon ole kriittinen), mutta Wasted Yearsin lukukaverina se on hyvää seuraa.
Ehkä tässä kohtaa jätän vielä menemättä yksittäisiin kontribuutioihin ja annan sen sijaan sanavuoron sinulle.
Matti: Tuntuu osuvalta lukea Wasted Yearsia nyt, kun käynnissä on tukimyyjäiset taiteilijavetoisen Oksasenkatu 11 -gallerian pelastamiseksi. Se luo omanlaisensa kaikupohjan etenkin kirjan alun tiedotteille, jotka btw. toimivat hyvänä sisäänheittona koko teokselle: tuntuu kuin sukeltaisi sisään dokumenttielokuvaan, joka imaistakseen katsojan mukaansa heittää hänet suoraan toiminnan keskelle, ensin perustamiseen ja heti sen jälkeen rahahuoliin, mikä valitettavasti on skenen arkipäivää.
Luin Mustekalan taidekirjakeskustelun ennen Wasted Yearsiin tarttumista ja etenkin Pulkkisen kommentti siitä, miten kirja tuntuu arvokkaalta dokumentilta helsinkiläisestä 2010-luvun taide-elämästä alkoi resonoida heti vahvasti. Omassa kokemuksessani 2010-luku alkoi muuttua nostalgiaksi jo ennen kuin se edes päättyi. Vuosi 2020 tuntuu kahden vuosikymmenen välissä olevalta tyhjiöltä, leveältä saumalta, jossa on toki tapahtunut paljon, mutta samalla on kuin uusi vuosikymmen ei olisi vielä edes alkanut.
Wasted Yearsia lukiessani ja 2010-lukua ajatellessani tämä nostalgia hiipi mieleeni. Tai ehkä se on ollut siellä kaiken aikaa. Nykyään moni asia on nostalgiaa jo syntessään. Oli miten oli, Wasted Yearsiin sukeltaa kuin vanhaan valokuva-albumiin. Kirjaa lehteillessä eri teosten ja näyttelyiden nimet ja kuvat ja ihmiset saavat sisäisen ääneni huudahtamaan: “ai niin, muistan tämän!” vaikka rehellisyyden nimissä on sanottava, että suurimman osan teoksista ja näyttelyistä muistan, kuten monen muunkin asian, tapahtumina Facebookissa, juttuina Mustekalassa tai muualla.
Toisaalta juuri se on omiaan korostamaan paitsi kirjan myös Sorbus-galleriassa olleen taiteen merkitystä. Tarkoitan, että teoksilla ja kaikella sillä toiminnalla tuntuu olleen minulle(kin) merkitystä huolimatta siitä, olenko ollut paikalla vai en. Siitä, tai sen osoittamisesta, syntyy myös Wasted Yearsin merkitys, ja uskon, että se on yksi tärkeimmistä asioista, mitä taidekirja voi tavoittaa.
Wasted Years on ulkomuodoltaan teos, joka on tyvestä latvaan haluttavan näköinen. Se on sitä kaltaiselleni taiteen liepeillä työskentelevälle henkilölle. Kaikki sen fontit, sivujen värit, kuvat, arvokkaalta tuntuva paperi, sarjikset, kollaasimaisuus, sen pessimistinen nimi, kaikki henkivät jonkinlaista ydintä, oman ympäristönsä zeitgeistia, jota en ihan pysty tavoittamaan, ei kai kukaan pysty, ja siksi se onkin niin haluttavaa. Ehkä se on se nuoruuden lähde, josta Céline Kopp ja Alun Williams kirjan alun hienossa sitaatissa puhuvat.
En ole lukenut kirjaa vielä kannesta kanteen. Haluan kuitenkin jo tässä kohtaa nostaa kirjasta esiin yhden teeman, joka on kollektiivi / kollektiivisuus. Se on myös yksi 2010-luvun avainkäsitteitä taiteessa, tai näin ainakin itse ajattelen. Samoin kuin kirjan kansien väliin tiivistyvässä, mutta silti alati tavoittamattomassa ajanhengessä, myös kollektiivisuudessa on jotain sanoisinko keskipakoista, jotain vitaalia mutta suljettua, jotain mikä himottaa, mutta johon ei pääse sisälle, ei varmaan vaikka toimisi itse osana kollektiivia. (Sanon tämän silläkin uhalla, että tulen vain kuvailleeksi latteasti jotain post-modernin kokemusta.)
Kollektiivisuuden ja zeitgeistin saavuttamattomat ytimet, ehkä ne ovat tällä hetkellä ne asiat, jotka saavat minut avaamaan kirjan yhä uudestaan, sillä aina kun olen sen sulkenut, ja kun se on edessäni yksittäisenä suljettuna niteenä, niin tuntuu kuin se sisältäisi kaikki nuo asiat ehjinä ja käsitettävinä. Vaan heti kun avaan sen, se kaikki räjähtää ympärilleni kuin moniaistinen kokemus, jota on mahdotonta redusoida, ja jonka merkitystä voi arvioida vasta, kun on siirtynyt ulos sen vaikutuspiiristä.
Petteri: Olisin halunnut esitellä edes jonkinlaista kontrastia lukukokemuksellesi, mutta en voi mitään sille, että jaan sen kiusallisuuteen asti. Tai ehkä jonkinlainen mainitsemaasi haluttavuuteen liittyvä ero on, että en voi lukuhetkien välissä pitää kirjaa esillä niin, että sen kannet näkyvät, sillä silmämunani vetäytyvät epäluuloisina syvemmälle kuoppiinsa ja aivoni kutiavat, kun näen ne. Toki tällaista glitch-efektiä on varmasti tavoiteltu, ja onkin mielestäni hauska piirre kirjassa, että pakosta joudun käyttämään sitä objektina eri tavalla kuin muita.
Kaikessa pistemäisyydessäänkin dokumentaarisuus ja jonkinlainen ennakoiva nostalgia ovat toden totta läsnä kirjassa. En tiedä, olisiko tätä ollut mahdollista ja millään kriteerillä järkevääkään yrittää välttää kirjan kokoamisessa tai omassa lukukokemuksessa. Nyt, kun sain vihdoin muilta kiireiltä kirjan luettua loppuun (kolme viikkoa edellisen replani kirjoittamisen jälkeen), jälkikaiussa on jotain samaa kuin siinä, kun on bingettänyt hyvän sarjan, jonka henkilöistä on oikeasti välittänyt, tai kun vaikka palaa joltain intensiiviseltä mökkireissulta kotiin. Vaikka kirja, aiheelleen (tai ehkä pikemmin kasvualustalleen) uskollisena, on kriittinen, se sisältää lopulta hyvin vähän geneeristä ”mä olen taiteilija, mikä on siis tosi ongelmallista ja ahdistavaa”-meininkiä. Kaikki tällainen asettuu konteksteihin, joissa siitä ei tule pelkkää millenniaalivalitusta, vaan saa sielun ja tarkoituksen. Sama pätee ajoittaisiin kapitalismikritiikkiryöpytyksiin, joissa ei ole sinällään mitään uutta, mutta joita niiden ympärillä oleva aines kastelee ja ruokkii. Kaikkiaan kirjaa tekee mieli kuvailla meheväksi.
Entäpä jos tuota ajankuvamaisuutta peilaa toiseen suuntaan, menneisyyteen? Aikamatkafantasia: vien Wasted Yearsin 1700-luvun ensimmäisten vuosikymmenten Ranskaan. Siellä yläluokkaiset miehet ovat juuri keksimässä ”taiteen” käsitettä jonakin, joka kattaa kaiken tanssista kirjallisuuteen ja maalaamisesta musiikkiin, ja – mikä vielä tärkeämpää – muodostaa oman, itsenäisen tuotannon alueensa yhteiskunnan kokonaisuudessa omine arvoineen ja ideaaleineen. Vasta tämän autonomia-ajattelun myötähän kysymykset taiteen tarkoituksesta ja asemasta tulivat mahdollisiksi, ja näiden kysymysten kontekstiin, suorastaan ytimeen, Sorbus ja Wasted Years sijoittuvat. Koska kuvataide asetettiin tässä uudessa systeemissä ylimmälle paikalle, taiteen lajeista sen ympärillä on kiehunut kenties kaikkein eniten, tai ainakin sen käytäntöjen – kuten näyttelyiden – ympärille on muodostunut toimintaa, jolla ei ole enää mitään tekemistä kuvataiteen kanssa. Performanssi- ja äänitaidekin löytyvät usein kuvataidepuitteista.
Ranskalaisukot tuskin osasivat aavistaa, että parinsadan vuoden päästä heidän käsitteellis-institutionaalinen keksintönsä oli tilanteessa, jossa joukko alan valtaapitäviä (!) lentää ilmakehää myrkyttävillä alumiiniputkilla ympäri planeettaa jakamassa käyntikortteja valtavissa monipäiväisissä tapahtumissa, joissa kaikki stressaavat ja kilpailevat huomiosta väliaikaisten puu- ja metallikolossien keskellä. Tai toisaalta, että tällaisten absurdien rakenteiden liepeillä toimii ihmisiä, jotka ovat niihin aidosti suuttuneita ja turhautuneita, mutta eivät pysty sosiaalipsykologisista, rakenteellisista ja kulttuurisista syistä olla tarttumatta tämän maailman repsottaviin reunakuteisiin koko painollaan.
Mikä hitonmoinen auktoriteetti ja painovoimakenttä tälle ”taiteelle” onkaan kehittynyt siihen nähden, että se on alkujaan yhden pienen etnisen ryhmän ideoima esteettis-kulttuurinen systeemi.
Reunakuteisiin tarttumisesta ja etenkin Sorbuksen lopettamisesta tuli mieleen oma tilanteemme. Kaksi vuotta sitten, juuri Koneen apurahan saatuamme, totesit Seiskan poikien ekassa tekstissä, että ”Netti on täynnä haaksirikkoutuneita projekteja, jotka ovat laadukkaita, mutta joita kukaan ei ole jaksanut loputtomiin ilmaiseksi tehdä.” Mekin olemme kirjoittaneet tälle sivustolle rahan liikkumatta nyt yli vuoden. En ole siis yhtään ehdottamassa pillien laittamista pussiin, vaan että harjoittamamme kaltaiseen ei-journalistiseen kritiikkiin ja ei-kaupalliseen taidetoimintaan pätee paljon samoja haasteita. Kuten monesti viime aikoina todettu, me myös ihan kirjaimellisesti ongimme apurahoja samasta poolista, ja sitten kun hanke on rohkeasti avattu, kreaaminen pitäisi viedä askeleen pidemmälle.
Lopuksi listaan vielä joitain (teksti)suosikkejani Wasted Yearsista. Jyrki Nissisen haastattelu on todella sympaattinen, terävä ja selkeä; Vappu Jalosen ja Eva Neklyaevan pamflettimaiset, nautintoa korostavat tekstit antavat toivoa ja suorastaan liikuttivat itseäni; Juho Hänninen soveltaa riemastuttavasti omaa tutkimustaan Sorbus-porukan Fucked up in a Bad Way-konseptiin; ja Veera Jussilan toimittama ja reunamerkintäkommentoima ryhmähaastattelu on niin tiivis ja informatiivinen, että voisi olla materiaalina yhtä hyvin kulttuurijournalismin, taiteentutkimuksen kuin kuratoinnin kurssilla.
Matti: Hyvä, kun nostit esiin oman tilanteemme. Se sopii hyvin aiheeseen. Kuvaavaa on, että tämän tekstin kirjoittaminen on varmasti ollut pisin projektimme. Ei siinä mielessä, että kirjoittaminen tai lukeminen veisi hillittömästi aikaa, vaan kyse on enemmän prioriteeteista. Ne duunit, joista maksetaan, kiilaavat herkästi tällaisten juttujen tielle. Ne tunkee väleihin, katkaisee fokuksen ja rikkoo rihmat – taas menee hetki orientoitua tekstin pariin…
Mistä olimmekaan puhumassa?
Luin, tai oikeammin lueskelin Wasted Yearsia vielä sen jälkeen, kun olit lähettänyt viimeisimmän tekstisi. Jotkut jutut luin ehkä kahteen kertaan, jotain saatoin jättää lukematta. En ole enää varma. Olen pyöritellyt kirjaa käsissä silloin tällöin, jotain etsien, joskus löytäen, monesti keskittymiskykyni kadottaen (kuten usein tällaisten fragmentaaristen teosten kanssa, joissa sivut kutsuvat kääntämään itsensä ennen kuin niihin kunnolla ehtii uppoutua).
Gentrifikaatio on viimeisimpiä asioita, joita kirjan parissa ajattelin. Se nousi Karuselli-teosta käsitelleestä tekstistä. 2010-luku oli Kallion vuosikymmen, siinä missä millenium kuului Punavuorelle, tai siltä se ainakin näin junan tuoman silmin näyttää. Varmasti tämä ei ole koko totuus Helsingistä. Yhtä kaikki Sorbuksen ilmaantuminen ja katoaminen nimenomaan Vaasankadulta on tästäkin näkökulmasta kiinnostava ilmiö, joka palautuu jälleen kerran siihen, miten ja missä jonkin aikakauden merkitykset tiivistyvät – ja millä seurauksin.
Btw. tuo historiallinen aikamatkafantasiasi pitäisi jotenkin formuloida ja ottaa käyttöön. Ehkä uusi säätiövaroin subventoitu taidekritiikkikaarnavene veteen heitettäväksi? Voisi pyrkiä arvioimaan teoksia aina jostain kuvitellusta ajasta ja asemasta käsin? Tai en tiedä.
Yritän keksiä jotain kokoavaa Wasted Yearsista, mutta kuten tässä keskustelussa on monessa kohtaa todettu, se jotenkin pirstaloituu. Kokeillaan silti:
En ole pahemmin lukenut taidekirjoja, en ainakaan tällaisella pieteetillä, saati arvioinut niitä. Siksi on vaikea määritellä arvioinnin kriteerejä. Ehkä, jos tuntisin gallerian historian jotenkin juurta jaksain, voisin tarkastella kriittisemmin sitä, mitä kirjaan on valittu mukaan ja millä painotuksella. Nyt voin parhaimmillaankin vain yhtyä siihen, mitä sanot kirjan teksteistä. Ehkä jonkinlaisena arvioinnin mittarina, vieläpä hyvin lahjomattomana sellaisena, voin lisätä, että viihdyin kirjan parissa erinomaisesti. Väitän, että viihtymisen ja toistuvan kirjaan tarttumisen takaa Wasted Yearsissa lopulta jokin muu kuin sen liittyminen nimenomaan Sorbukseen. Kirjassa, kuten olemme jo todenneet, on jotain omat rajansa ylittävää. Sen viehätys ei ole siinä, mitä se esittää, vaan miten.
Sorbus: Wasted Years – Sad, sexy and artist-run (Khaos publishing 2020).
Seiskan pojat 