Teatterikorkeakoulun kuunnelmakurssin satoa

Matti: Teatterikorkeakoulussa järjestettiin tänä vuonna kuunnelmantekokurssi, joka alkoi käsittääkseni teoriaopinnoilla ja sen jälkeen oppilaat jaettiin työpareiksi ja heille annettiin neljä viikkoa aikaa tehdä kuunnelma. Kurssilla syntyi neljä lyhyttä kuunnelmaa, jotka julkaistiin Ylen radio 1:ssä ja Areenassa. 

Ehdotin, että voisimme kuunnella nämä teokset ja kirjoittaa niistä. Tuntuu siltä, että kuunnelmista ja radioteatterista kirjoitetaan tosi vähän. Sanon tämän kuitenkin varauksella, sillä en tarkalleen tiedä, kuinka usein esimerkiksi Yle julkaisee uusia kuunnelmia ja muuta ja missä suhteessa kirjoittamisen määrä on julkaisujen määrään. Niin tai näin, ei kuunnelmakritiikkejä varsinaisesti naamaankaan hierota, vaikka audio elääkin nyt jonkinlaista uutta kukoistusta  ja esimerkiksi viime kesällä julkaistu Kikka-kuunnelma muodostui jonkinlaiseksi ilmiöksi. 

Asiaan. Teatterikorkeakoulun kuunnelmakurssin neljä kuunnelmaa ovat nimeltään Janne menee uimahalliin, Lauluja sydämistä, Vapauden kaiho ja Mustimaa. Sanon nyt aluksi lyhyesti jotain kaikista.

Kuunnelmista ensimmäinen kertoo Jannesta ja hänen kissastaan Herttuasta. Teksti on poeettinen ja jossain määrin ehkä filosofinenkin. Janne pohtii omaa erillisyyttään muihin uima-altaassa vesijuostessaan. Vesi on eetteriä, joka liittää Jannen muihin, mutta joka myös piirtää hänen keholleen ääriviivat. Janne on kenties yksinäinen ja vesi hoivaa ja koskettaa häntä. Koko veden mysteeri tiivistyy yhteen pisaraan, joka voi levitä ja hakeutua olemattomimpiinkin huokosiin, paikkoihin, joita ei ehkä ole olemassakaan ennen kuin vesi ne valtaa. Janne menee uimahalliin -kuunnelman äänimaailma on jollain tavalla tosi yksityinen. Janne juttelee kissalleen ja itsekseen, tapahtumat suodattuvat selvästi Jannen kautta ja ääni tulee lähelle. On kuin päähenkilö olisi vettä, johon sukelletaan, joka ympäröi kuulijan, tulee korvista sisään. Puhe on myös päähenkilön päänsisäistä puhetta, haaveilua ja fantasiointia, jotenkin tosi estotonta ja intiimiä niin, että äänestä voi kuulla puhujan alastoman kehon asennot. Hauska huomata, miten lähelle äänen avulla pääsee, jotenkin vähän varkainkin. 

Lauluja sydämistä -kuunnelmaa voisi luonnehtia radiodokumentiksi tai esseeksi. Siinä käsitellään  Laura Sippolan saman nimistä pop-kappaletta. Se on toteutettu todella innostavasti ja jotenkin audioformaattiin sopivalla tavalla. Siinä pyritään pääsemään Lauluja sydämistä -kappaleen taakse, purkamaan se osiin ja paikantamaan tekijän motiiveja ja niin edelleen. Tietyllä tapaa se on tosi perinteinen analyysi, mutta raikkaalla tavalla toteutettuna. Kuunnelma sisältää Sippolan haastatteluja sekä kertojan (tai tässä tapauksessa paremminkin toimittajan) omaa reflektointia kappaleeseen. Ehkä mieleenpainuvin kohta kuunnelmassa, ja samalla mahdottoman kekseliäs, on se, jossa Sippolan kappale soi vähän hidastettuna niin, että laulajan ääni madaltuu. Tällaisen manipulaation kautta kuunnelman kertojalle on auennut uusi tulkintatapa kappaleeseen, käsittääkseni siksi, koska madallettu ääni vaikuttaisi rajaavan vähemmän laulajan sukupuolta ja jättävän kuuntelijalle enemmän tulkinnanvaraa. Kun Sippola kuunnelman lopussa esittää kappaleensa, tuntuu se todella palkitsevalta.

Vapauden kaiho -kuunnelma on kahteen edelliseen verrattuna dynaamisempi ja vastaa ehkä eniten radioteatteria. Se on selkeän juonivetoinen, siinä on useita henkilöitä ja dialogia. Se kertoo ”Sad girl”:ista joka houkuttelee yksinäisen ”Lonely boy”:n mukaansa vapauttamaan kuuluisan veroja kiertävän radioesseistin hevoset. Neljäs kuunnelma  Mustimaa puolestaan vaikuttaa perinteisemmältä monologilta. Se ei ole päähenkilönsä sisäisen maailman kuvaus Janne menee uimahalliin -kuunnelman tapaan, vaan pikemminkin päähenkilön omin sanoin kuvaama kertomus sukunsa jäsenistä ja näiden elämästä Lapissa.

Voisin palata näihin (ja etenkin kahteen viimeksi mainittuun) vielä seuraavassa kommentissani. Tähän väliin kuulisin mieluusti, mitä ajatuksia sulla näistä heräsi? 

Petteri: Kuten totesit, kuunnelman ja sen kritiikin voisi odottaa olevan jonkinlaisessa nosteessa, mutta mäkään en ole toistaiseksi tällaista havainnut. On kiinnostavaa miettiä, mistä tämä johtuu, sillä esimerkiksi ASMR:ään törmää kaikkialla mainoksista nykytaideteoksiin, äänikirjahölkkääminen on aikamme indeksejä, ja joka toinen millenniaali ja zoomeri tuntuu sylkevän kotonaan trap-biitin päälle, ellei sitten tee podcastia. Ehkä kuunnelma on vähän kuin painetun sanan puolella essee – putoaa jollain lailla muiden muotojen väliin ja edustaa jotain liian hahmotonta kasvaakseen vaivattomasti varsinaisesti suureksi ilmiöksi (”esseebuumikin” tuntuu olevan ollut lähinnä kulttuurialan sisäinen aalto)? Tekee mieleni sanoa, että se on tähän liian ”esteettinen” formaatti – erotuksena siis ennakoitavalla tavalla narratiivisista, journalistisista, puhtaan aistimellisista tai musiikkigenreiksi tunnistettavista audioista.

Kuuntelin tänään Janne menee uimahalliin- ja Lauluja sydämistä-teokset. Ensin mainitun arkisuudesta huolimatta tai sen vuoksi mieleeni nousi vähän yllättäen termi ”postmoderni”, jota muutoin tulee äärimmäisen harvoin käytettyä (se on sanana kokenut samantyyppisen vesittyneen unohduksen kuin ”hipsteri”). Tähän ei siis ole syynä teoksen muoto vaan pikemmin jokin samastuttavuutta ja elämän epävarmuudessa vellovaa sukupolvikokemusta yksilön kautta tavoitteleva ote – mietin kuunnelman aikana esimerkiksi Ben Stillerin Reality Bites -elokuvaa (1994). Janne menee uimahalliin ei kuitenkaan ole samalla tavoin tutkielmamainen, vaan kuten kuvaat, poeettinen. Se esittelee välitöntä kokemusta, tunteista kasvavia ajatuksia ja edustaa nähdäkseni osittain myös nyt paljon tapetilla olleesta autofiktiotrendistä tuttua peer-halaamista. 

Tällaisena se on mielestäni rohkeakin teos, sillä niin paljon jää riippumaan toteutuksen pienistä nyansseista, etenkin ääninäyttelemisestä. Monessa kohtaa Jannen tunteita myötäeläessäni mietin samalla, että onpa mukavaa, että tämä on tehty näin hyvin, sillä urbaanin jullin tunteiden liikahtelua luotaava teos ei sinänsä konseptina asettuisi itselläni niin sanotusti pinon päällimmäiseksi. Yhtenä yksityiskohtana nostaisin esiin mainitsemasi limittäiset puheäänet, joissa ikään kuin Jannen sisäinen ja ulkoinen oleminen vuorottelevat, välillä levottomastikin. Ne ehkä osittain selittävät hänen kaipuutaan veden hellään puristukseen, jossa ajatus tuntuu voivan paremmin ja ääni löytää herkän läsnäolonsa objekteissa ja tuntemuksissa. Janne ei hae vedestä niinkään mitään freudilaista homeostaasia, vaan sellaista liikettä, joka ei hallitse häntä, ja johon hän pysyy suhteessa.

Lauluja sydämistä on niin ikään vangitseva, ja vaikka se tosiaan on selvästi dokumentaarisempi kuin Jannen tarina, siinäkin huomio kohdistuu siihen, mitä tunteita äänessä olevat ihmiset ilmaisevat. Välillä odotin sanojen tipahtelua kuin koira ruoanmurusia. Samalla on mielestäni hyvä, että kuunnelmassa ei ”paljasteta”, mistä laulu ”oikeasti kertoo” – se olisi jotenkin sotinut kokonaisuuden ideaa vastaan ja latistanut sen Vain elämää-pornoksi.

Vaikka cis-normona kirjoitankin, tuntui, että kykenen muunlaisten kokemusteni perusteella varmaan ainakin osittain ymmärtämään kertojan/toimittajan kokemuksen tuon madaltuneen äänen äärellä. Visuaalinen representaatio ja samastuminen on yksi asia, ja sooninen toinen. Tämä oli tosiaan mainio kohtaus.

Oleelliselta yksityiskohdalta tuntui myös se, että lopussa Lauluja sydämistä-kappale soitetaan vinyyliltä. Levyn rapina kytkee kappaleen koherentisti ja luonnollisella lämmöllä kokonaisuuteen. Niin ikään pidin siitä, että kaikki ei ollut alusta loppuun kauramaitokahvin tuoksuista lempeää haikeutta, vaan vihaa ja surua ilmaiseva äänijakso katkaisee epookin melko kuumottavastikin. Lieneekö se myös eräänlainen solidaarinen nyökkäys niille, jotka tekevät musiikkia juuri niistä tunteista ja aivan erilaisin keinoin. Haluan ajatella näin, sillä olen viime aikoina töiden puolesta miettinyt paljon musiikillista lahkolaisuutta ja ylenkatsetta (etenkin sukupolvien välillä).

Kaksi teosta kuunneltuani ja kahdesta muusta esittämäsi lyhyen luonnehdinnan perusteella uskallan väittää, että henkilökohtaisuus, välittömyys, intiimiys ja tunteiden käsittely korostuvat näissä kuunnelmissa. Tämä on sekä ajallemme ominaista että selittynee osittain myös tuotannon lähtökohdilla, etenkin siis aikarajoitteilla. Sosiologisia scifi-eepoksia syntynee toisenlaisissa puitteissa.

Matti: Hyvä tarkennus muuten, että Lauluja sydämistä -kuunnelman lopussa kappale tulee vinyyliltä, eikä siis laulajan livenä esittämänä. En tuota levyn rapinaa pannutkaan merkille ensimmäisellä kuuntelulla. Ylipäätään nyt kun sitä(kin) kuunteli uudestaan, niin paljon suodattui esiin kiinnostavia detaljeja ja huomio kiinnittyi myös siihen, miten taiten sisältö on jäsennetty. Ja tuo, mitä mainitset siitä, ettei biisille anneta lopullista vastausta, on täysin totta. Laulu täyttyy merkityksistä sen sijaan että se tyhjenisi niistä. 

Kaksi muuta kuunnelmaa ovat, kuten aiemmin luonnehdin, enemmän ehkä radioteatterin ja perinteisen monologin kaltaisia. Vapauden kaiho -kuunnelma yhdistelee rikossarjojen ja road-movie-elokuvien estetiikkaa. Se etenee kahdessa tasossa, joista ensimmäinen kuvaa päähenkilöiden spontaania ja epämääräistä seikkailua, jonka seurauksena he päätyvät vapauttamaan rikkaan radiojulkkiksen hevoset talleistaan. Toisessa tasossa kaksikko istuu poliisien kuulusteltavana. 

Kuulusteluosioissa ”good cop, bad cop” -asetelma on viety ehkä hivenen tavallista pitemmälle miesoletetun ”hyvän” poliisin potiessa jonkinlaista identiteettikriisiä. Asetelma myös vihjaa, että naisoletettu ”paha” poliisi joutuu tekemään kriiseilevää miesoletettua enemmän töitä samalla palkalla. Tällaisin melko sivulauseenomaisin vedoin kuunnelma tuo pintaan erilaisia epätasa-arvon ilmenemismuotoja ja niistä kumpuavaa turhautumista. Se palautuu kuunnelman nimeen, Vapauden kaihoon, haluun vapautua rooleista, joihin meidät on sidottu, ja toisaalta siihen, kenen maksettavaksi vapaus jää. Vaikka kuunnelma on kolmeen muuhun verrattuna ehkä eniten viihteellinen ja jollain tapaa kepeä, pidän siitä, miten se kuitenkin – vauhdikkaan dynaamisen kuorensa alla – tuo esiin todellisuuden monimutkaisuuksia. Se on mielestäni raikasta tämän genren teokselle. 

Mustimaa taas on kuunnelmista eniten lähellä perinteistä näyttämölle kirjoitettua monologia. Se on helppo nähdä mielessään esitettynä. Sen kieli, pohjoinen murre, on niin ilmaisuvoimaista, jollain tapaa visuaalista. Mustimaassa kertoja on vastahakoisesti panemassa sukunsa taloa myyntiin. Talosta löytyvä irtaimisto vie kertojan vähitellen käymään läpi sukunsa ja ympäristönsä historiaa. Kielen visuaalisuus toimii tässä myös semanttisella tasolla, sillä lueteltavat tavarat Päätalo-sarjoineen piirtävät jokseenkin tunnistettavaa kuvaa suomalaisesta kodista, mummolasta tai vastaavasta, jossa aika on pysähtynyt. Tunnistettavaa toisaalta on myös karuus, joka ilmenee siinä, miten ihmisten elämistä ja kuolemista puhutaan ikään kuin sivumennen ja arkisesti. Kaiken kaikkiaan Mustimaan voinee katsoa asettuvan maaseudun tyhjenemistä käsittelevien teosten jatkumoon, vähän samalla tavalla kuin Joel Niemisen valokuvat vanhoista unohdetuista taloista Unfold-näyttelyssä, jonka arvioimme aiemmin tänä vuonna. 

Petteri: Tosiaan, Mustimaan kuunteleminen tuotti aluksi itselleni haasteita mainitsemastasi syystä. Olin ehtinyt tottua kolmen muun teoksen ambienssipainotteisempaan maailmaan. Mustimaan aikana aloin miettiä, että jotkut kuunnelmat sopivat varmasti paremmin kuulokkeilla ja toiset kaiuttimilla kuunneltaviksi. Soitinkin sen uudestaan bluetooth-kajarin kautta, sillä tuntui, että arkista keskusteluetäisyyttä (tai pientä teatterisalia) jäljittelevä tilallisuuselementti palvelee sitä. Ainakin omalla kohdallani olin oikeassa, ja sisältöön oli tällä tavoin helpompi keskittyä.

Vaikka Mustimaan monologimaisuus siis saattaa korostua, sen äänimaailmassakin on nyanssinsa. Osa äänistä, kuten veden solina, viittaa luonnollisuuteen, mutta tekstuuri ei missään vaiheessa ole erityisen lempeä. Rutinat ja huminat tuntuvat jopa korostavan luonnollisuuden poissaoloa – ikään kuin ne olisivat kuoliaaksi kvantifioituja kenttä-äänityksiä, vaikka oletettavasti ovat siis ihan teknisesti tuotettuja. Ne loivat itselleni tunteen, että kertojan kuvaama pohjoinen ympäristö on hänelle kuollutta, kaikkea muuta kuin matkailuesitteiden orgaanis-eksoottinen Lappi. Visuaaliseksi mielikuvaksi nousi kaikkea ympäröivä tuulenpuuskainen lokakuun sade, jossa kituliaat hieskoivut lerpattavat tahdottomina ja vaarat piirtävät horisonttiin harmaan, rakeisen roson. Ikään kuin kertoja olisi syksyisellä alistuneisuudella luopunut ajatuksesta, että talon tyhjentäminen ja myyminen voisi olla mitenkään tyydyttävän elämänmakuinen prosessi, ja että toivo on asetettava johonkin sen jälkeen koittavaan.

Jaan kokemuksesi Vapauden kaihosta: se tuo esiin todellisuuden monimutkaisuuksia onnistuen samalla viihdyttämään. Dramaturgia on vaivattoman toimiva. Kenenkään henkilön näkökulmalle ei tarjota ensisijaista asemaa, joten kaikki jää vähän ilmaan, ja vaikka asioiden itsestään selvyyksiä myllätään, kyseessä ei silti ole mikään adornolainen todellisuuden räjäytys. Ääniteoksena se on hieman samankaltainen kuin Janne menee uimahalliin sikäli, että stereokuvaa hyödynnetään, ja äänissä on ylipäätään leveyttä ja syvyyttä, joihin upota.

Yhdenlaisena ratkaisuhetkenä Vapauden kaihossa pidän kohtausta, jossa toinen kuulusteltava takellellen selittää tehdyn rikoksen motiivia. Kömpelyydessä on jotain samastuttavaa ja liikuttavaa. On jo pitkään puhuttu siitä, että 2000-luvulla sekä yksilöiltä että yhteisöiltä puuttuvat visiot tulevaisuudesta, kyky artikuloida jokin haluttava asioiden tila. Jokainen kuitenkin tuntee vapauden kaihoa – on se sitten vapautta jostakin tai johonkin – ja tässä teoksessa se sublimoituu hevosiin, joilla on kulttuurissamme erityinen asema jonkinlaisena uljaan villiyden ja kesytetyn kodikkuuden kohtaamispaikkana. Uskon myös tekijöiden olevan tietoisia ”Nietzsche ja hevonen”-troopista. Ylipäätään pidän siitä, miten tämä on kuitenkin ainoa toimintaa motivoiva selitys, emmekä saa selville laajempia konteksteja, kuten pääparin taustoja.

Kun nyt mainitsit tuon Unfold-näyttelyn, joka koostui niin ikään opiskelijoiden töistä, aloin miettiä laajemminkin nuoren polven tekemisiä ja esimerkiksi Amos Rexin tämänhetkistä Generation 2020-näyttelyä. Yksi johtopäätökseni näistä on, että rankistelun aika alkaa oikeasti olla ohi. Näistäkään kuunnelmista ei tullut lainkaan olo, että kuuntelen ehdottomien nuorten taiteilijoiden shokeerausyrityksiä, vaan teosten aura on täysin päinvastainen: kutsuva, kuulijaan luottava, lämmin ja humoristinen, eikä silti lipevä. 

Tähän nuottiin tuntuu asiaankuuluvalta lopettaa.

Käsitellyt teokset:

Janne menee uimahalliin
Käsikirjoitus: Louna-Tuuli Luukka
Äänisuunnittelu: Antti Kainulainen
Dramaturgia: Antti Kainulainen ja Louna-Tuuli Luukka
Ohjaus: Louna-Tuuli Luukka
Roolissa: Miro Lopperi

Lauluja sydämistä
Ohjaus, käsikirjoitus ja äänisuunnittelu: Ellen Virman ja Laura Sippola
Lauluja sydämistä (2009, Toinen ©Texicalli Records): Laura Sippola

Vapauden kaiho
Konsepti ja dramaturgia: Liila Jokelin & Riku-Pekka Kellokoski
Käsikirjoitus ja ohjaus: Liila Jokelin
Äänisuunnittelu ja musiikki: Riku-Pekka Kellokoski
Sad Girl – Veera Herranen
Lonely Boy – Ville Mikkonen
Hiski – Louna-Tuuli Luukka
Keinonen – Anssi Niemi
Ralf Marttila – Ville Mikkonen
Rautaliiterin työntekijä – Anssi Niemi
Hevoset – Veera Herranen, Louna-Tuuli Luukka, Anssi Niemi ja Ville Mikkonen
Hätäkeskus – Veera Herranen
Uutistenlukija – Liila Jokelin

Mustimaa
Käsikirjoitus ja äänisuunnittelu Elle Kokkonen
Näyttelijä Emma Kilpimaa
Dramaturgi Maia Häkli