Matti: Harry Salmenniemen novellikokoelmiin perustuva Uraanilamppu on immersiivinen tanssiteos. Se toimii vähän samalla periaatteella kuin aiemmin näkemämme 00100ENSEMBLEn Hotelli H -esitys, josta kirjoitimme ehkä pari vuotta sitten.
Uraanilamppu-esityksessä on karkeasti neljä eri miljöötä, joiden välillä yleisö saa liikkua vapaasti, kunhan muistaa välillä istua, sillä ilmeisesti koronarajoitusten vuoksi täysin vapaamuotoinen vellominen tilassa ei ole sallittua.
Esityspaikka on Kruunuvuoressa sijaitseva tyhjä öljysäiliö. Se on kuin valtava, reikiä täyteen ammuttu teräskattila käännettynä ylösalaisin. Sisään astuessa näkymä on lähes surrealistinen, kuin jostain tieteisfiktiosta. Viehättävä yksityiskohta on myös sisääntulijoita tervehtivä kuusen ja hakkeen tuoksu, joka on peräisin yhdestä esityksen miljöistä. Esitystilan utuiseen sisätilaan puristuva luonnonvalo muodostaa ilmaan tiiviitä, lähes aineellisia valonsäteitä, jotka lävistävät tilan kuin valtava harsomainen putkisto. Ilmestys lähentelee maalauksellisuudessaan jopa kitsiä, ajattelen sellaisia marketeissa myytäviä enkelitauluja. Ja siis minä pidän enkelitauluista!
Aluksi käytin vapauttani hakeutuakseni vain paikkoihin, joista saatoin katsoa tanssijoita valoa vasten siten, että heistä näkyi vain tumma siluetti. Sitten, hetken kierreltyäni, aloin hahmottaa tilaa uudella tavalla:
Uraanilampun esitystila koostuu karkeasti neljästä alueesta. Maria Säkö analysoi näitä hienosti Hesarin kritiikissään. Itse ajattelin, että kukin alue edustaa jollain tavalla yhtä Salmenniemen novellikokoelmista. Disclaimerina todettakoon, etten ole lukenut kaikkia novelleja kaikista, vaan vähän sieltä täältä.
Työelämään sijoittuvan Asiakaskorallin maailmaa edustaa esityksessä loisteputkien reunustama konttori tylsine valkoisine pöytineen. Sotavertauksia sisältävää Uhrisyndroomaa mukailee metsämiljöö. Delfiinimeditaatiota edustaa tyhjä, aidattu ja samalla jollakin tapaa rajaton tila. Uraanilamppu sijoittuu keskiluokkaisen kodin piiriin.
Novelleja kuullaan esityksessä Antti Holman lukemina. Osa teksteistä hahmottuu hyvin, osa hajoaa epäselviksi kaiuiksi tilaan. Tämä lienee tarkoituksellista, vaikka toisaalta muistan ajatelleeni, että valtava ylösalaisin käännetty kattila on myös akustisesti aika haastava paikka. Äänet sekoittuvat yhteen suureksi huminaksi, mikä sitoo yhteen kokonaisuutta, mutta samalla hankaloittaa sellaisten havaintojen tekemistä, joita itse olen tottunut esityksistä tekemään, sellaisten rajattujen ja pistemäisten.
Yleisöä ohjeistettiin esitykseen onnistuneesti. Sanottiin, ettei kaikkea voi nähdä yhdellä kertaa, joten ei kannata yrittää. Esitys kuitenkin vaikutti alkavan ja päättyvän kootusti samassa paikassa. Mielestäni kummassakin, alun ja lopun novelleissa, tiivistyi parhaiten Salmenniemelle ominainen synkähkö huumorintaju. Havaitsin sitä myös joissain yksittäisissä esityksen elementeissä: pöytään sidottavassa tanssijassa ja takkatulivideossa.
Ehkä ennen kuin jatkan, voisin kysyä, mitä sinä näit?
Petteri: Tosiaan, hyvä että yleisölle annettiin lyhyt käyttöohje ennen esitystä, sillä muutenkin haastavaan kokonaisuuteen suuntautuminen ilman sitä olisi kestänyt varmasti kauemmin. En seuraa esitystaiteita mitenkään valtavasti, mutta olen paikantavinani yhdenlaisen ajankuvan siinä, että etenkin vapaan kentän ja/tai kokeellisemmissa esityksissä usein tullaan tällä tavoin katsojia vastaan. Kyynisesti voi ajatella, että tämä kertoo siitä, miten nuoremmat sukupolvet – väitetysti – etsivät taiteista vain paijausta ja kaveerausta, mutta eiköhän ilmiö liittyne myös (esitys)taiteiden hajautumiseen ja siihen, miten paljon erilaisia käytäntöjä ja lähtökohtia eri tekijöillä on. Immersiivisessä esityksessä esimerkiksi tieto esiintyjän ja osallistujan/katsojan suhteesta voi olla erityisen oleellista avata.
Ensivaikutelmani tilaan astuessa oli samansuuntainen kuin sinulla. Kauniin majesteettinen musiikki ruokki tuota mainitsemaasi scifimäisen toismaailmallista tunnelmaa. Sitten eri näyttämöillä käynnistyi hiljaksiin erilaisia kohtauksia, ja alkoi dantemainen harhailu, jonka aikana eri tapahtumista ja ärsykkeistä oli usein vaikea saada kiinni, mutta josta säilyneet muistikuvat edelleen välillä tiputtelevat itsestään uusia murusia. Oletan tämän olleen ainakin jossain määrin tarkoitus: että tuotetaan vyöry, joka kerii itseään auki jälkikäteen. Siinä Uraanilamppu ainakin omalla kohdallani onnistui.
Lähtökohtani poikkesivat omistasi siinä, että tarkoituksella varjelin itseäni tutustumasta Salmenniemen teksteihin ennen esitystä. Tämä voi kuulostaa kriitikon yleivöitetyltä laiskuudelta, mutta ihan vakavissani ajattelin, että koska suurelle osalle yleisöstä tekstit eivät välttämättä ole tuttuja, tuokin tulokulma on syytä huomioida.
Kuunnellessani tekstejä Holman lukemina naureskelin esimerkiksi sekapäisen uusliberaaleille tulkinnoille kuuluisien eurooppalaismaalarien töistä sekä (Säkönkin arviossaan mainitsemalle) tunteiden patoamisen ja ydinjätteen hautaamisen paatokselliselle rinnastamiselle. Samalla en kuitenkaan tuntenut sitä raskautta ja ahdistavuutta, josta Säkö kirjoittaa. Sekä tekstit että jotkin muut elementit esityksessä tuntuivat enemmän silmäniskulta minulle, samanmieliselle miellenniaalille, jolle uusliberaalin todellisuuden kuristava absurdius on jokapäiväistä kokemus- ja diskurssileipää.
Eniten sitä raastavuutta, jota opin esitykseltä sen aikana odottamaan, löysin koreografiasta ja tanssijoiden liikekielestä. Välillä heitä yksinkertaisesti teki mieli jotenkin auttaa. En osaa oikein kuvailla näkemääni, sillä en ole lainkaan asiantuntija, mutta jollain tavalla tanssijat lankesivat usein sellaiseen inhimillisen ja mekaanisen ilmaisun välimaastoon, joka ilmaisi jotain oleellista tästä naurettavasta, algoritmisesta verkostoitumis-, esittämis- ja (itse)manipulointitodellisuudestamme.
Matti: Tunnistan myös useammassakin kohtaa halun jollakin tapaa auttaa tai lohduttaa tanssijoita, ikään kuin he olisivat jossakin kamalassa pinteessä, jäämässä kaatuvien seinien alle.
Muuten tuntuu, että katsomishetkellä analysoin aika vähän tanssijoiden liikkeitä, en osannut irrottaa heitä esityksen muista puitteista sillä tavalla, mitä se olisi vaatinut. Tanssijat, minun silmissäni, olivat yhtä tilan kanssa, vähän kuin varjot tarvitsevat valon sekä pinnan, jolla ilmetä. Elävimmin mieleeni muistuu, nyt kun esityksestä on jo kulunut tovi, muutamat tyhjässä tilassa olleet koreografiat ja niihin liittyneet kevyeltä näyttäneet nostot. Ajattelin niiden piirtävän ilmaan sanoja, vaikkei se varmaan sitä ollut.
Yritän miettiä esityksessä mukana olleiden, teemoiltaan melko erilaisten novellikokoelmien yhteistä nimittäjää. Mikä se olisi? Ehkä juuri se, mihin viittaat: itsensä maaninen tarkkailu ja esittäminen.
Esimerkiksi novellissa Fantastinen salaatti henkilö luettelee toiselle loputtomalta tuntuvan määrän salaatissaan käyttämiään aineksia toivoen sen maistuvan hyvältä. Absurdissa kohtauksessa on jotain tragikoomista ja samalla tunnistettavaa. Ajattelen sitä kuvauksena epätoivoisesta yrityksestä tehdä vaikutus ja käyttää siihen valtavasti aikaa ja resursseja, jopa niinkin, että lopulta tulee yrittäneeksi liikaa. Ehkä juuri se yhdistää hahmojen kohtaloita tanssiteoksessakin: liikaa yrittäminen. Tähän sopii myös esitystä käsitelleessä Nuoren Voiman blogimerkinnässä mainitut autoritääristen johtajien tuimat katseet, joita saattoi kohdata etenkin Asiakaskoralliin viittaavissa kohtauksissa.
Minulla tuntuu muuten olevan takki tyhjä tämän osalta. Esitys oli, kuten epäilemättä monella muullakin, ensimmäinen kokemani livetapahtuma pitkään aikaan, mutta siitä huolimatta se ei aiheuttanut minussa niin valtavia ”jälleennäkemisen” tunteita kuin olin uumoillut. Voi olla, ettei sellaista ole näköpiirissä muutenkaan, asiat liukuvat aste asteelta johonkin vakituiseen tilaan, mikä se ikinä onkaan, mitään suurta sotilasparaatia ei tule, ei konfetteja eikä kansanjuhlaa (jota sivumennen sanoen tietysti toivoisin).
Petteri: Aivan, Fantastinen salaatti jäi itsellänikin selvästi mieleen, ja myös sen ympärillä nähty koreografia tv-takkoineen ja parkettilattiaisine heteronormeineen vetosi jonkinlaisella umpikujamaisuudellaan. Siitä huolimatta, että “esitystaiteilijat parodioimassa keskiluokkaa” ei ole varsinaisesti uusi konsepti. Liitin kohtauksen mielessäni ajat sitten Espoon kaupunginteatterissa näkemääni mainioon sovitukseen Eugène Ionescun Kaljusta laulajattaresta. Eivät tämä Uraanilampun kohtaus ja Kalju laulajatar-esitys siis lainkaan samasta puusta ole veistetty, mutta tärkeä ydinnimittäjä niissä on se, miten sanat valtaavat havainnon, kehon ja vuorovaikutuksen. Salaattikohtauksessahan ei ole lainkaan kyse materiaalisista ravintoaineista vaan kertojaäänen niihin lataamasta sosiaalisesta ja siksi vajaasta merkityksestä, joka sitten pakottaa lisäämään listaan aina seuraavan ja seuraavan.
Tästä ehkä voisi rakentaa toisen näkökulman tuohon ounastelemaasi yhdistävään teemaan, joskin korostan edelleen, että tekstit ovat tuttuja itselleni vain tästä tanssiteoksesta. Mistä nimittäin nämä liikaa yrittämiset, maaniset esittämiset ja itsen tarkkailut nousevat? Väitän, että nalkuttavasta tunteesta, että millään ei ole itseisarvoa tässä ajassa, jossa pyrimme itsekontrollin keinoin haalimaan kaikki arvot sosiaalisen tunnustuksen ja tunnistamisen maailmasta. Emme kestä sitä tyhjää kohtaa, joka kaikkeen jää, kun se pyritään saturoimaan merkityksellä vuorovaikutuksessa, jossa minuus on vain sosiaalinen funktio muiden joukossa. Tälle hermoilulle sitten ovat vastareaktiona, tai omasta mielestäni oireena, kehittyneet kaikki sisäisyyttä korostavat mindfulnessit, länkkärijoogat ja hyvinvointiskenet. Yksilö ja yhteisö ovat ristiriidassa, koska emme osaa artikuloida asioiden arvoa ja ymmärtää, että se tyhjä kohta asioissa on ilmaantunut maailmaan vasta minun myötäni. Vain subjektilta voi puuttua jotain. Ongelma on, että meillä on niin paljon, ettemme osaa sanoa, mikä helvetti sen puutteen tunteen sitten aiheuttaa.
Käsitejyräämisen uhallakin jatkan tätä tulkintaani: Delfiinimeditaatio-osion tyhjä aitaus viittaa juuri tähän tyhjyyteen, joka olisi vapautta, jos osaisimme luoda siihen suhteen tässä mukamas jälkimetafyysisessä ajassamme. Osiossa tanssijat eivät olleet yhtään sen vähemmän ahdistuneita kuin muissa lavasteissa, ja loivat intensiivisiä katseita yleisöön kuin rukoillen tunnustusta ja merkityksenantoa.
Tärkeäähän sellainen on, mutta ei voi koskaan korvata sitä singulaaria friikkiyttä, joka meissä on. Siinä, että kaikki tämä kohkaaminen tapahtui suuressa pyöreässä tilassa, joka muistuttaa kaiken muun ohella esikristillisten, ei-monoteististen kulttuurien temppeliarkkitehtuuria, on jotain tärkeää, jota en nyt osaa sanoa. Temppelin keskiöön kuuluva toteemi, maailmanakseli, joka tapauksessa on peruuttamattomasti poissa.
Matti: Harvoin on tässä kohtaa tapana jatkaa keskustelua, mutta kun luin viestistäsi sanat ”esikristillinen”, ”ei-monoteistinen” ja ”temppeliarkkitehtuuri”, alkoi minulla viimein palaset putoilla paikoilleen. Kun aiemmin mainitsin kitsit enkelitaulut, niin en tullut ajatelleeksi, että uskonnon kysymykset ja kuvastot ovat esityksessä mukana syvemminkin. Mikä muu öljysäiliö on kuin fossiilisen ajan temppeli, johon on sidottu elämäämme liikuttelevat voimat, joka on rakennettu Herralle kuuluvaksi.
Ja näin ollen kaikuisat äänet, joissa Salmenniemen teksti kuului, palauttavat mieleeni muistot lapsuuden kirkkokäynneistä, jossa papin puheet niin ikään hävisivät tilaan tullen sillä tavoin ylevimmiksi kertautuessaan kirkon seinissä, muuttuessaan melkein kuin akusmaattisiksi, mahdottomiksi paikantaa.
Tässä tietysti olen (tai olemme) jääneet tämän yhden, esityskokemuksen vangeiksi. En tiedä, oliko kaiut ynnä muu mikään juttu kenellekään muulle, ehkä olin toistuvasti oudossa kulmassa äänentoistoon nähden.
Silti: jos esitystilaan mennessä öljysäiliön rei’istä paistoi aurinko kuin vanhojen kivikirkkojen sameiden ikkunoiden läpi, niin esityksen lopussa tämä pyhättö omaksui ydinjätteen ja siihen rinnastuvan yksilön traumojen (nehän eivät ole erotettavissa toisistaan, olemmehan me fossiilisen ajan yksilöitä) hautapaikan roolin. Öljysäiliö on kirkko tai sarkofagi, tai molempia. Salmenniemen novellit ja niiden kuvaamat elämänpiirit ovat fossiilisen ajan ihmisen historiankirjoitusta.
Puhuit tyhjyyden kokemuksesta. Kaipa tämä kaikki liittyy siihenkin, mikä tuon tyhjyyden täyttää: uraanilampun jumalaisen kirkkaaseen valoon.
Teoksen tiedot Valtteri Raekallion kotisivuilla.
Seiskan pojat 