Hertta Kiiski: Violetti meri, Valokuvataiteen museo

Petteri: Ehdotin arvioitavaksemme turkulaisen valokuvataiteilija Hertta Kiisken Violetti meri-näyttelyä sen kiinnostavien teemojen vuoksi. Käsittelyssä ovat luonto ja suhteemme siihen sekä tyttöys ja lapsuus, jotka kaikki puolestaan asemoidaan ajan kulumisen ja erilaisten aikaperspektiivien kautta. Kaapelitehtaalla sijaitsevassa Valokuvataiteen museossa nähdään teoksia Kiisken kymmenvuotisen uran ajalta, ja tuoreimmat ovat tältä vuodelta.

Kiiski käyttää valokuvaa monitahoisesti ja kekseliäästi. Usein kuvat muodostavat yllättävän mutta orgaanisen kokonaisuuden tai asettuvat osaksi muita mediumeja, jolloin voinee puhua installaatioista. Lisäksi mukana on videoteoksia. Myös itse näyttely on kuratoitu kokonaisuudeksi, ja näyttelyesitteeseen sisältyy kartta, jota voi halutessaan seurailla.

Huomaan, että mun on hankala aloittaa jostakin yksittäisestä teoksesta, joten lähden liikkeelle temaattisesti. Yleensä, kun näyttelyesitteessä puhutaan ajasta ja ajallisuudesta, kaikella todennäköisyydellä törmää elämän haurauden, nostalgisuuden ja vienon surumielisyyden ilmaisuihin. Kiisken tapauksessa näin ei ole, vaan pikemmin hänen teoksensa muistuttavat, että aika on yhtäältä ihmiselämässä suhteellista ja omituista, ja että toisaalta aikaa on myös epäinhimillisissä muodoissa. Ajalle ei anneta sen kummempia määreitä, eikä sitä edes varsinaisesti korosteta, vaan se vain asettuu teoksissa luontevalla tavalla ihmeteltäväksi, ja usein läsnä on jonkinlainen posthumanistinen näkökulma. Tekee mieli sanoa, että aika on se teoksista huokuva mykkä katse, johon oma katseeni vastaa.

Toinen kokonaisuudessa huomioimani seikka on tapa, jolla Kiiski käsittelee lapsia ja eläimiä. Pahimmillaan, ja harmillisen usein, lapset ja eläimet toimivat taiteessa tekijän fantasioiden kohteina: niille myönnetään haikean sentimentaalis-poliittisella eleellä Hyvän Toiseuden asema, josta käsin sitten ihmisaikuisten maailmaa katsotaan kaikessa rumuudessaan ja kelvottomuudessaan. Onhan helppo projisoida kaikkea hyvää ja kivaa sellaisiin toimijoihin, joiden oma ääni ei kuulu. Violetissa meressä ei näy tästä oikeastaan jälkeäkään. Kiisken tavassa käyttää teoksissa omia lapsiaan (ja veljentytärtään) ei ole kyse mistään viattomista hyvyysnukeista, vaan lapsista saa vaikutelman ihan oikeina ihmisinä, jotka ajattelevat, toimivat ja kasvavat.

Kiisken teoksissa on myös huumoria. Mainitsinkin ääneen käyntimme loppupuolella, että en ollut varma näyttelyn sävystä, ja että onko vaikutelmani humoristisuudesta oikea. Kotona perehdyttyäni Kiisken tekemisiin tajusin nopeasti, että tietynlainen kepeys ja leikkisyys ovat kiinteä osa hänen praktiikkaansa. Tämä ei näy vain vaikkapa siinä, että hän antaa lasten leikkiä kameran edessä, vaan myös esimerkiksi Wisdom-teoksessa, joka yhdistää melko hillittömällä tavalla b-scifileffojen, diktaattorikuvien ja agility-esteiden estetiikkaa koirakuviin.

Koin teoksen kommenttina siihen ylentävään pakkomielteisyyteen, jolla koiriin suhtaudutaan, ja miten niistä on tullut yksi sosiaalisen median oleellisimmista sisällöistä. Ehkä koirat ovat urbaanien subjektien viimeinen suhde luontoon, puuttuvan läheisyyden korvaajia ja, kuten totesit, ainoa asia, jota elämässä voi vielä hallita. Tähän liittyen olen viime aikoina miettinyt sitä, että suuri osa somessa kiertävien koiravideoiden hauskuudesta perustuu eläinten suoraan inhimillistämiseen, mihin tietysti sisältyy omat eettiset hankaluutensa. Tavallaan näyttelyn muiden teosten tapa käsitellä luontoa tarjoaakin vastapainon tälle Wisdomin – humoristisesti mutta kuitenkin – inhimillistävälle ja jalustalle nostavalle näkökulmalle.

Puhuimme myös lyhyesti siitä, miten Violetin meren teemat kohtaavat, vai kohtaavatko. Ymmärrän, jos näyttelyn kokee hajanaisena. En ihan osaa selittää, miksi ja miten, mutta oma jälkituntumani on kuitenkin yllättävän koherentti. Päässäni osaset liittyvät toisiinsa tavalla, joka muistuttaa unen logiikkaa. Ehkä tässä keskustelun mittaan osaan vielä selittää tämän tarkemmin.

Matti: Aloitimme kierroksen lukemalla ensin kuraattorin tekstin näyttelystä ja taiteilijasta. On kiinnostavaa, miten jo siinä  kohtaa alkaa herätä paljon ajatuksia näyttelystä, vaikkei yhtään teosta ole vielä  nähty. 

Tekstissä puhutaan esimerkiksi empatiasta ja siitä, miten se voi häivyttää rajaa ihmisen ja muun luonnon välillä. Jokin näyttelytekstissä sai minut heti vähän varpailleen; ilmastoahdistus ja empatian mahdollisuudet toistuvat taidepuheessa melko paljon siihen nähden, miten vähän niistä on ollut kiinnostavaa sanottavaa. Sen sijaan kivet ja aika herättivät kiinnostuksen. 

Aika ilmenee näyttelyssä kolmella tasolla. Ensinnäkin sitä käsitellään kuvaamalla lapsia. Havainnoit hyvin sen, ettei ajankulkua tosiaan käsitellä näyttelyssä nostalgian tai muuten aiheelle tyypillisten emootioiden kautta. Ehkä juuri siksi lapsiin kohdistuva katse tuntuukin ensisijaisesti ’vanhemman’ katseelta, johon minun lapsettomana on vaikea päästä sisälle. Se ei ole tietenkään moitittava asia, vain itselleni vieras. 

Toinen tulokulma aikaan on selkeän teoreettinen, kuten teoksessa Dialogi, jossa kankaalle heijastuu keskustelu ajan luonteesta. Suhteellisuuden ajatus on vahvasti läsnä: aika kulkee ei nopeuksilla eri paikoissa, lapsuus voi olla ohi sekunneissa. 

Kolmas aikaan liittyvä teema on ilmastoahdistus ja siihen liittyvä kokemus elinolosuhteiden rajallisuudesta. Tämäkin palautuu luontevasti lapsiin, koska tulevaisuus lankeaa vääjäämättä heille. Myös näyttelyn spiraalimainen esillepano ottaa tähän kantaa: selkeimmin planeettamme tulevaisuutta käsittelevät teokset tulevat vastaan vasta lopussa, kun taas leikkivät lapset ovat enemmän läsnä alussa.

Valittelin tosiaan näyttelyssä koherenssin puutteesta, mutta nyt kirjoittaessa huomaan asioiden kietoutuvan selvemmin toisiinsa. Palatakseni vielä kuraattorin kirjoittamaan tekstiin, huomaan miten keskeisessä osassa se on. On melkein kuin arvioisin näyttelyä suhteessa siihen, että täyttääkö se tekstissä esitellyt teemat. 

Loppuun klassinen ”en sano mutta sanon silti” -kommentti: utopia on eräs tämän hetken taiteen avainsanoja. Se ei kuitenkaan esiinny tämän näyttelyn yhteydessä. Kiinnostavaa ettei, koska näyttelyssä muuten nostetaan esiin empatiaa ja lajienvälistä yhteiseloa jonkinlaisena mielekkään tulevaisuuden mahdollistajana.

Petteri: Hyvin tiivistetty tuo ajallisuuden ja teemojen rakentuminen näyttelykokonaisuudessa. Nopeasti pohdittuna oma kokemukseni koherenssista perustunee myös suuressa määrin tuohon.

Utopia-sanaa olisi tosiaan helposti voinut näyttelyn yhteydessä käyttää monestakin näkökulmasta. Toisaalta Kiisken hyödyntämään ekofeministiseen ajatteluun utooppinen ajattelu sisältyy niin itsestään selvästi, että sen mainitseminen saattaisi olla vähän tårta på tårta. Joka tapauksessa kuraattorin tekstiä lukiessamme totesin puoliksi tosissani jotenkin niin, että ”käsiteltäviä teemoja yhdistää siis miesten poissaolo”, mikä on vakavasti ottaen ilman muuta utooppista käsittelyä kutsuva asia. Olin juuri edellisenä iltana lukenut Twitteristä lankaa, jonka aloittaja esitti kysymyksen kaikille ”ei-miehille” (ei siis vain cis-naisille vaan kaikille muille kuin miehille): ”Jos miehiä ei olisi maapallolla 24 tuntiin, mitä tekisitte?” Ketjua oli hiton raastavaa lukea. Vastauksissa eniten toistuivat tanssiminen vapaasti, ilman rintaliivejä oleminen, yöllä liikkuminen ja metsään meneminen sekä monet näiden yhdistelmät.

Näyttely asettui jotenkin luontevaksi jatkeeksi keloille, joita tuo ketju herätti. Kiiski tosin ei taiteessaan näytä epäkohtia tai diskursiivisesti avaa sukupuolen ja vallan rakenteita, vaan antaa erilaisten olemisen tapojen – lasten, tyttöjen, kivien, eläinten, planeettojen – nousta rauhallisella, jopa meditatiivisella tavalla esiin. Itselleni tulikin näyttelystä olo, että tekijä luottaa kävijän herkkyyteen, hyväntahtoiseen vastaanottoon ja kykyyn ajatella muutenkin kuin provosoituna. Huomaan mieltäväni näyttelyn itsessään jonkinlaiseksi oudoksi eläimeksi tai ekosysteemiksi. Ehkä juuri siksi en osaa hirveästi eritellä yksittäisiä teoksia, sillä tuntuu, että sanoisi joko liikaa tai liian vähän. Osittain tämä saattaa johtua mainitsemastasi näyttelyesitteen tekstistä, joka muovasi omaakin vastaanottoani paljon.

Jatkan tästä sukupuoliteemasta vielä sen verran, että olen viime vuosina törmännyt moneen näyttelyyn, joissa tunnutaan ikään kuin re-claimattavan eli otettavan takaisin haltuun tyttömäisyyttä. Eetoksessa on usein jotain Courtney Love-tyyppistä halua tarjota representaatio ja ääni marginalisoiduille, valtakulttuurin vieraaksi kokeville ja helposti ”hulluiksi” leimattaville tytöille, ja esillä on paljon levinneitä meikkejä, repeytyneitä sukkahousuja, glitteriä sekä passiivisen tekemättömyyden kuvauksia (vastapainona ja kapinana uusliberaalille tehokkuudelle). Kiiski niin ikään ottaa tyttöyttä ja tyttömäisyyttä haltuun, mutta sävy on hieman toisenlainen johtuen jo siitä, että hänen lapsensa ovat näissä töissä vielä verrattaen pieniä.

Mainitsemasi vanhemmuuden näkökulma on itsellenikin tuntematon. Joissakin teoksissa kyky samastua siihen olisi ollut tarpeen, mutta mielestäni vaikkapa Kaislikko-videoinstallaation tapauksessa reflektio omaan lapsuuteen ja kasvamiseen oli riittävä työkalu. Videoissa lapset on asetettu eri ikäisinä leikkimään kameran eteen, ja mitä lähemmäs teini-ikää tullaan, sitä pakotetummilta kehonkieli ja leikki tuntuvat. ”Kasvaminen” on suuressa määrin kasvamista katseiden alaisuuteen ja oman kehon hallintaan sen mukaisesti, millaiseksi ympäristön minuun luoman katseen oletan. Paradoksaalisesti juuri tässä kohtaa Kiisken lasten ja kameran suhde tuntuu rikkoutuneen: aiemman, lähes symbioottisen suhteen tilalle on tullut epävarmuus ja kysymys siitä, ”mitä kamera haluaa”. Teoksesta nousee hyvin perimmäisiä kysymyksiä katsomisesta ja näköaistista. Assosiaationi etenevät elokuviin – kuten Michael Powellin Peeping Tomiin (1960) – joissa toisinaan näkee sokeita roolihahmoja, jotka edustavat toisenlaista järjestystä ja ”näkevät” siksi helposti katseille poseeraamaan oppineiden hahmojen läpi. Samaan tapaan koen Violetin meren kutsuvan, monen muun asian lisäksi, opettelemaan lempeämpää tapaa katsoa, olla katsottuna tai jopa unohtaa hetkeksi katsominen kokonaan.

Näiden sanojen myötä voi kai todeta, että kohdallani Kiiski on päässyt tavoitteeseensa avata syviä teemoja leikillisen taiteentekemisen avulla (Hesarin haastattelu). Ainoana särönä koin järjestyksessä viimeisen, Perillä-teoksen, jonka “oikeutta eläimille”-sloganit olivat antiklimaattisia. Jos on seurannut näyttelyä ajatuksella, on todennäköisesti jo pitkään vaellellut siellä, mistä nämä iskulauseet kuplivat. 

Matti: Hyvä pointti, ettei Kiiski avaa vallan rakenteita tai näytä epäkohtia. Se tuntuu jopa raikkaalta. Ei sillä, etteikö ne olisi relevantteja asioita, mutta niiden käsittely tuntuu toisinaan melko kaavamaiselta ja pakotetulta. Tarkoitan, että esimerkiksi vallasta puhutaan paljon, mutta sen kritiikki ei välttämättä silti näy taiteen praktiikoissa tai sisällössä tai missään (paitsi esittelyteksteissä ja käsiohjelmissa). Kiiskellä nämä asiat tuntuvat juurtuneen taiteen tekemisen prosessiin ja siten myös taiteeseen ilman erillistä päälle liimaamista.

Yhdyn myös ajatukseen näyttelystä jonkinlaisena organismina. Tämä etenkin siksi, että siinä yhdistyy niin monia aihepiirejä pitkältä aikaväliltä. Tuntuu kuin teostenkin välinen aika kaventuisi, kun vanhat teokset tuodaan uusiin yhteyksiin uusien teosten rinnalle. Vanhat ja uudet teokset muodostavat uusia kokonaisuuksia ja luovat uusia merkityksiä. Ne siis sanalla sanoen elävät.

Teoskartta, joka kuljettaa katsojia spiraalin muotoista reittiä kohti näyttelyn keskipistettä, johdattelee kokemaan näyttelyn aste asteelta syvemmin. Järjestyksessä viimeisen eli Perillä-teoksen nimi antaa ymmärtää, että näyttelyvieras on kulkenut matkan ”Violetin meren” ytimessä sijaitsevalle keitaalle. Tämä on mielestäni vähän ristiriidassa näyttelyn suhteellisen aikakäsityksen ja jonkinlaisen vellovuuden kanssa. 

Meri itsessään, näyttelyn yhtenä kokoavana metaforana, tuo minulle mieleen Tarkovskin Solaris-elokuvan samannimisen planeetan, jossa meri on suurta ajattelevaa ainetta ja jossa todellinen ja kuviteltu sulautuvat toisiinsa. Violetissa meressä operoidaan vastaavalla tavalla yleisten ja inhimillisten asioiden, sekä menneen ja tulevan ja niiden samanaikaisuuden parissa. 

Perillä-teoksen kuiskivasta äänestä tuli myös mieleen Harry Salmenniemen Yö ja lasi -runoteos. Siinäkin meri edustaa jonkinlaista hankalasti määriteltävää suunnattomuutta ja jotain kaiken takana olevaa. Assosiaation lähde ei niinkään ole tekstissä itsessään, vaan juuri meressä ja teoksen akusmaattisessa puhujassa.

Näyttelystä on vaikea sanoa mitään kokoavaa sen monisuuntaisuuden takia. Sen sijaan sanottakoon, että yksittäisistä teoksista juuri mainitsemasi, montaasimainen Kaislikko teki minuun suurimman vaikutuksen. Syyn tulitkin jo kuvailleeksi edellä. Mielestäni siinä – palatakseni viimeisimmässä arvioissamme esittämääni ajatukseen taiteen avulla hahmottuvista välitiloista – ilmenee jokin varttumiseen ja sen mukanaan tuomiin ruumiinkäytäntöihin liittyvä siirtymä, joka hahmottuu hienosti ei niinkään itse videoissa, vaan niiden väliin jäävissä näennäisen tyhjissä väleissä.

Näyttelystä Valokuvamuseon sivuilla.