Baltic Circle 2019

Matti: Viikko sitten kuudettatoista kertaa järjestetty Baltic Circle -nykyteatterifestivaali on ennen kaikkea tekijöiden tapahtuma. Minulle siitä on muodostunut syksyn kohokohta, se yksi viikko vuodesta, jolloin tuntee olevansa jotenkin ”skenessä”, kun käy katsomassa esityksiä BC:ssa. Luulen sen johtuvan ennen kaikkea siitä, että BC onnistuu olemaan jollakin tavoin inklusiivinen festivaali. Sen esityksissä tuntee jotenkin kuuluvansa porukkaan. Yksi syy tähän on tietysti sekin, että nykyteatteriesityksissä noin ylipäätään yleisösuhde poikkeaa monesti niin kutsutusta perinteisestä ja nykyteatteri on myös skenenä pienempi, mikä herkästi lähentää tekijöitä ja yleisöä.

Vaikka Baltic Circle periaatteessa paikantuu Suvilahden alueelle, jossa festivaaliklubi sijaitsee, levittäytyy festivaali eri puolille kaupunkia. Se on hyvä ja kannatettava asia, mutta samalla festivaali ikään kuin sulaa kaupunkiin niin, että sille on vaikea paikantaa keskusta. Pienemmissä kaupungeissa tilanne on erilainen: esimerkiksi Kuopiossa järjestettävä Anti-festivaali selvästi näkyy koko kaupunkialueella.

Selkeän keskuksen puuttuminen aiheuttaa minulle sen, että festivaalia on vaikea arvioida ”kokonaistaideteoksena”, kuten joistain taidefestivaaleista kuuluu puhuttavan. Pikemminkin BC on joukko festivaalin teeman ympärille kuratoituja teoksia, joita esitetään PK-seudulla. Usein selkein teoksia yhteen liimaava tekijä ovat katsojat itse, tutut kasvot, jotka kiertävät esityksestä toiseen. Kuitenkin tänä vuonna teokset tuntuivat liittyvän ja jatkavan toistensa teemoja aivan erityisen sulavasti.

Me kävimme yhdessä tai tykönämme katsomassa Kate McIntoshin teoksen In Many Hands, Anna-Mari Karvosen Q-teatterille ohjaaman Asennot, Emilia Kokon how to host something as a cloud sekä Esa Kirkkopellon luotsaaman Posthuman Theatren teoksen Studies in Non-Human Acting.

Näistä Asennoilla ja how to host something as a cloudilla on ehkä eniten yhteistä maaperää. Näin siksikin, että Emilia Kokko on toiminut Asennoissa taiteellisena neuvonantajana. Molemmat teokset käsittelevät jollakin tavoin epämääräisyyttä. Omalla tavallaan myös Studies in Non-Human Acting yhdistyy Asentoihin, mutta hieman eri kulmasta: kumpikin avaa uusia mahdollisuuksia näyttelijän läsnäoloon teoksessa. Studies in Non-Human Acting sisältää nimensä mukaisesti ”tutkielmia” aiheesta, kun taas Asennoissa näyttelijyyttä lähestytään kokonaisen teoksen keinoin.

Kate McIntoshin In Many Hands -teoksen pariksi sopii parhaiten kotimainen kantaesitys Matter, jonka kävin katsomassa itsekseni. Molemmissa esitys tapahtui katsojan omassa kehossa: In Many Handsissa ilmaisun keskiössä oli tuntoaistein saatava informaatio, Matter puolestaan tunnusteli ruumiin alkamisen ja päättymisen rajoja. Jätän kuitenkin Matterin tarkemman käsittelyn Teatteri&Tanssi-lehden arvioon, koska se jäi sinulta näkemättä.

*

In Many Hands -esityksessä yleisö opastetaan ensin pesemään kädet. Esitystilassa katsojat saavat tunnusteltavakseen erilaisia esineitä ja materiaaleja. Ensin tunnustellaan vierustoverin käsiä, sen jälkeen siirrytään muihin esityksen materiaaleihin. Tunnusteltavaksi annetaan eri painoisia ja kokoisia kiviä ja luita ja esineitä ja limoja ja hyytelöitä ja kasoja. Niiden lisäksi on vielä erilaisia hajuja, joita voi tuprauttaa ilmoille maustepulloista.

Esityksen lopussa sama teema jatkuu, mutta sokkona. Yleisölle syötetään köyttä, jossa on erilaisia pintoja ja tuntuja. Kohtaus on mielestäni varsin hulvaton. Siitä tulee mieleen jotkut ala-asteen luokkajuhlien kauhukujat, joissa piti tunkea käsi jonnekin keitetyllä spagetilla täytettyyn laatikkoon ja tunnustella ”aivoja”.

Teoksen esittelytekstissä mainitaankin McIntoshin olevan kiinnostunut leikistä yleisön kanssa. In Many Handsissa leikkisyys onkin vahvasti läsnä. Meillä taisi olla jotain puhetta siitä, mitä ovat tällaisen esityksen taiteelliset merkitykset. Näkisin, että esityksen avainasemassa on materiaali itse. Sen sijaan, että kohtaamme teoksessa esiintyvän ihmisen, kohtaammekin erilaisia ei-inhimillisiä materiaaleja ja tunnustelemme, miten ne kommunikoivat meille asioita. Niiden välittämä informaatio ei ole diskursiivista tai käsitteisiin perustuvaa, vaan se muodostuu erilaisista tunnuista: karheudesta, painosta, terävyydestä, rakenteesta. 

Jälkeenpäin olen alkanut mieltää In Many Handsia jonkinlaisena tutkielmana post-humanistisesta ja/tai uusmaterialistisesta teatterista. Esitystaiteilija ja tutkija Pilvi Porkola on muun muassa kirjoittanut uusmaterialismista näyttämöllä artikkelissaan Pyykkiä – Näkökulmia uusmaterialismiin ja performanssiin

Artikkelin luettuani aloin pohtia myös BC:ssa näkemiämme esityksiä tästä näkökulmasta: mitä ne ehdottavat esityksen materiaaliksi? Mitä ne ehdottavat esiintyjäksi?

Asennot-esitys sijoittuu näyttämöteoksen valmistusprosessiin. Se etenee päättyneestä esityksestä kohtaus kohtaukselta taaksepäin, kunnes näyttämö on lopulta tyhjä. Viimeisessä kohtauksessa yleisö kuulee ääniä suolta, jonne esiintyjät ovat tehneet ekskursion. Tätäkin moniselitteistä kohtausta ja esitystä voi lähestyä post-humanistisena ehdotuksena, pohdintana ihmisen jälkeisestä – tai ihmistä edeltäneestä – näyttämöstä ja esiintyjästä. Tähän väliin kuulisin kuitenkin mielelläni, mitä ajatuksia Asennot ja In Many Hands sinussa herättivät?

Petteri: Tartun ensin In Many Handsiin. Käyttämäsi ”tutkielma”-termi lieneekin osuva sille ja ilmeisesti McIntoshin praktiikalle ylipäätään, ja uusmaterialismi nousi siitä itsellenikin mieleen. Erityisesti palasin käsitteeseen ”objektiorientoitunut ontologia”. Tässä ajattelutavassa olemassaoloa ei hahmoteta pelkästään objektien suhteina ja näiden suhteiden periaatteessa äärettömänä jatkumona (kuten usein uusmaterialismissa), vaan myös äärellisinä ja tässä äärellisyydessään itsenäisinä. Toisin sanoen objekteissa, kuten esityksessä kosketelluissa kivissä, fossiileissa, saippuapaloissa, suklaaköntissä ja niin edelleen, on aina jotain pelkästään läsnä olevaa, mikä pakenee suhteita sekä ihmisiin että toisiin objekteihin.

Kenties tässä tullaankin siihen outoon välitilaan, josta puhuin esityksen jälkeen. In Many Handsiin osallistuminen ei ollut erityisen kollektiivinen kokemus, enkä tuntenut muihin osallistujiin enempää läheisyyttä sen jälkeen kuin sitä ennen. Toisaalta en kokenut olevani vain atomisoitunut osa jotain koneistoa. Kokonaisuudessa oli siis jotain, joka vain ”jäi silleen”.

Kun kriitikot alkavat puhua uusmaterialismista ja ontologisista modaliteeteista, voisi luulla, että esitys on ihan hemmetin vakava ja korostuneen korkealentoinen. Sitä In Many Hands ei lainkaan ollut. Yleistunnelma oli sopivasti virittynyt mutta silti ennen kaikkea lämmin, välitön, utelias ja, kuten sivusitkin, hauska. Se ei myöskään esittänyt kritiikkiä tai agitoinut aktivoimaan uusia havainnon ja olemassaolon tapoja. Se vain oli, tapahtui ja vallitsi. Se asetti materiaalin, kehon ja yleisön yhteistoiminnan suhteeseen, jonka jäljiltä mieleeni nousee väite: pikkulapset ovat alkuperäisiä uusmaterialisteja.

Tästä vedänkin hetkeksi aasinsillan siihen, että kokonaisuutena Baltic Circle vaatii avoimuutta, tai tottumusta, sille, etteivät esitykset hahmotu perinteisessä mielessä ”teoksellisina”: viittauksina, representaatioina, itsenäisinä diskursseina ja valmiiden ideoiden esittelynä. Sen sijaan niitä määrittävät muutos, leikki, monisuuntainen vuorovaikutus, kysymykset ja materiaalisen tilanteen läsnäolo. Tässäkin mielessä kyseessä on tekijöiden ja ylipäätään skenettäjien tapahtuma, jossa on tietynlaista seminaarimaisuutta, kuten festivaalin lomassa keskustellessamme totesimme.

Inklusiivisen lisäksi tapahtuma voi siis olla myös eksklusiivinen heille, jotka eivät ole kiinnostuneet nykyteatterin tekijöiden itselleen esittämistä filosofisista kysymyksistä ja siitä, ”missä mennään”. Olen itse ollut festivaalin luonteesta tietoinen, mutta intressien kohtaamattomuus lienee jollain prosenttimarginaalilla väistämätöntä. Muistan joiltain vuosilta ärtyneitä kommentteja siitä, että liput maksettiin ja vastineeksi saatiin jotain vääntelehtimistä, huohotusta ja töminää. Vaikka tietysti ymmärrän tällaisen pettymyksen perusteet, en lopulta oikein osaa todeta muuta, kuin että semmoista se on. Tai tietysti voisin alkaa haastaakin näitä perusteita, mutta tilanteen reunaehtojen on oltava erityisen suotuisat, jotta jaksan siihen ryhtyä. Joka tapauksessa Baltic Circlessä nähdään pitkälti reunoja, käymistiloja ja kokeiluja, joita ilman taide käytäntönä ja käsitteenä olisi melkoisesti epäoleellisempi. 

Kuten kuitenkin toteat, Asennot oli muihin kokemiimme esityksiin verrattuna selvästi enemmän kokonainen teos. Yhteys In Many Handsiin tulee hitaasti hahmottuvan ei-inhimillisen perspektiivin lisäksi mielestäni ainakin siitä, että ne yhdistävät tämän näkökulman painavine kysymyksineen vaivattomasti hauskanpitoon ja huumoriin. Asennoista mieleeni jäikin päällimmäisenä eräänlainen herkkä, nämä tasot yhdistävä ”äänensävy”, jolla koin sen puhuvan, ja jota on vaikea kuvailla: esimerkiksi ”tragikoominen” ampuisi aivan metsään.

Mitä aiheeseen tulee, tuntuisi lattealta todeta Asentojen vetovoiman rakentuvan siitä, miten se esittää taiteen tekemisen naurettavana mutta ah silti niin tärkeänä, ja että onpa vapauttavaa kun taiteilijat osaavat nauraa itselleen (ikään kuin taiteilijat kerrankin olisivat tajunneet tämän; ja ikään kuin kaikki ihmisen pyrkimykset, kuten nyt vaikka rikastuminen, eivät olisi vähintään yhtä naurettavia). 

Onhan kaikki tämä toki osa näytelmää, mutta dramaturgian kokonaisuudessa osaset saavat oudon surrealistisen ja hienovaraisesti vieraannuttavan sävyn. Loppua kohden aloinkin kokea esityksen katsovan itseäni enemmän kuin minun sitä. Viittaamasi lopun moniselitteisyys tavallaan kuittasi tämän saattelemalla sen tyhjyyden ja epävarmuuden äärelle, josta käsin (ihmis)elämä rakentuu. Se on pakko luoda, koska luomista edeltävää tilaa ei ihminen voi asuttaa. Ehkä Asennot ei viime kädessä kysykään vain näyttelijäntyön luonteen ja tulevaisuuden perään. Usein nimittäin kuulee eräänlaisen pseudoälyllisen ”näyttelykiellon” ajatuksen, jonka mukaan ei pidä ”yrittää olla jotain muuta kuin mitä on.” Väittäisin, että juuri tämän maksiimin seuraukset näemme kaikkialla ympärillämme, ja ajallemme tärkeää olisi nimenomaan yrittää olla jotain aivan muuta kuin on.

Matti: Kommentoin vielä tuota In Many Hands -esitystä. Itsekään en kokenut tilannetta samalla tavalla kollektiiviseksi kuin teatterin yleensä – päinvastoin. Koin, että etenkin esityksen alkupuoli tapahtui minun ja tunnusteltavaksi tarjottujen objektien välillä. Vaikka tila jaettiin yleisön ja esiintyjien kanssa, ja heidän kanssaan saatettiin jopa varovaisesti kommunikoida, niin keskiössä oli kuitenkin objektit. Vielä kerran on kiitettävä esitystä siitä, miten hyvin se onnistui niille antamaan tilaa ja huomiota – kuitenkin siten, että teos säilytti käytännöllisyytensä ja omanlaisen helppoutensa. Kuten sanoit, se ei ollut lainkaan vakavamielinen tai teoreettinen. Taisinkin esityksen jälkeen sanoa sinulle, että jos pitäisi jollekin tehdä selväksi, mitä esitys voi olla, veisin hänet kokemaan jotain vastaavaa: teoksen, johon osallistutaan muulla tavalla kuin vain katsomalla ja kuuntelemalla, mutta jossa osallistuminen ei tarkoita esillä oloa tai muutakaan, vaan ihan yksinkertaisesti teoksen pelisääntöjen mukaan toimimista ja muidenkin aistien avaamista teokselle.

Asennot-esityksen kohdalla haluaisin vielä palata näyttelijöihin. Tuo ajatus siitä, että ”ei pidä olla jotain muuta kuin mitä on” on kiinnostava.Tai siis se, että tosiasiassa tilanne maailmassa on täysin päinvastainen. Tavallaan näenkin, että Asennot nimenomaan ehdottaa jonkinlaista vaihtoehtoa jähmeälle käsitykselle omana itsenään olemisesta.

Minusta Asennoissa näyttelijät eivät perinteisessä mielessä toista hahmojen tunteita ja pyrkimyksiä näyttämöllä, vaan pikemminkin he esittävät olemuksia. Esityksen nimen mukaisesti olemukset ovat vähän kuin asentoja, sekä fyysisiä että mentaalisia. Asennot eivät ole yksilöllisiä, muttei toisaalta kollektiivisiakaan, ne ovat samanlaisia ja silti erilaisia, niillä on ja ei ole historiaa ja ne muuttuvat ajan kuluessa. Huomiota voi kiinnittää siihenkin, että roolihahmojen nimet ovat hyvin lähellä näyttelijöiden oikeita nimiä. Esityksessä siis on roolit, muttei ihan kuitenkaan; roolit ovat pikemminkin olemuksia. Tai jotain.

Varmasti monelle mieleenpainuvin osa esitystä oli Minttu Mustakallion esittämä äänitaiteilija. Tarkemmin tämän pieteetillä esitetty olemus. Kohtauksessa mainittu äänitaiteilija pitää workshoppia muille taiteilijoille. Eero Ritala esittää tapahtuman järjestäjää, joka kompuroi Mustakallion esittämän gurun edellä. Kohtauksessa esitetty hankaus tai jopa konflikti tapahtui hahmojen olemusten, ei heidän tekojen tai puheidensa välillä.

On totta, että Asennoissa myös nauretaan. Taiteen tekeminen kuvataan siinä vähän ”hassuna” puuhana. Mutta samalla se on jossain määrin ideaalia. Asennoissa taidetta tehdään kuuntelemalla tilanteita ja asioita, sitä mitä ne ehdottavat. Se näyttää hassulta, koska se on niin herkkää ja koska on samalla niin vakavaa ja niin leikkisää. Ristiriidan voi nähdä humoristisena ja onhan se sitäkin.

Minulle tulee siitä mieleen eräs lausahdus teatteritutkija Petri Tervon artikkelista Kuolema Heterotopiana: ”Brutaalisti lausuttuna ainoastaan tilanteilla on ajatuksia, tuntemuksia, affekteja.” Tähän viitaten ajattelen, että Asennot kuvaavat sitä prosessia, jossa nimenomaan tilanteiden ajatuksia pyritään kuuntelemaan ja taiteellisesti artikuloimaan. Ajattelen sitä vastakohtana (ihmis)yksilöä korostavalle tavalle tehdä taidetta saati kuvata sitä. Ja edelleen, kun näyttelijät ovat lopulta fyysisinä olioina kadonneet näyttämöltä, säilyy tilassa jotain niistä ruumiintekniikoista ja olemuksista, joita he aiemmin ovat esittäneet. Siteeraan toistamiseen äskeistä artikkelia: “Tässä sallittakoon sanaleikki psykofyysisen käsitteellä. Oletetaan tilanne, jossa moni ruumis suorittaa osaansa. Tilannetta kutsutaan psyykeksi ja suorittajia fysikaaleiksi. Kun eräs ruumis tai fysikaali kuolee, psyyke ei kuole. Tämä ei johdu psyyken henkisyydestä tai immateriaalisuudesta, vaan siitä että se ruumiillistuu niiden monien hermostossa, lausumissa ja ruumiintekniikoissa, jotka suorittavat osiaan.” Jotain tämän kaltaista tilanteiden ykseyttä hahmotin myös Asennot-esityksestä.

Kuten sanoit, mikäpä ihmisen pyrinnöistä ei näyttäisi lopulta naurettavalta. Riippuu, miten asia esitetään. Vakavaksi tarkoitettu esitys taiteen tekemisestä on perinteisesti sisältänyt mökissä istuvan miehen, joka lyttää tuskaisena omia tekstejään pieniksi tolloiksi ja heittää roskiin ja juo viinaa, kunnes inspiraatio laskeutuu häneen ja taide syntyy kuin itsestään: kirjailija kirjoittaa, maalari maalaa silmät kiiluen unohtaen kaiken muun ja säveltäjästä musiikki ”vain tulee”. Asennoissa taiteen tekeminen ei ole tätä, se on herkistymistä nyansseille ja vivahteille, se huvittaa, mutta siinä on silti, kuten hyvin kuvasit, jotain surrealistista ja ehkä traagistakin.

Ja niin on myös Emilia Kokon teoksessa how to host something as a cloud. Menen siihen seuraavaksi. Esitys tapahtuu tyhjässä liiketilassa Vantaalla. Järjestely on tuttu Kokon aiemmista teoksista Gender Fuck ja Humina, joissa kummassakin oltiin melko vastaavissa tyhjissä ja suurissa tiloissa.

Uusin esitys on myös rakenteeltaan edellisen eli Huminan kaltainen: se alkaa ääneen luetulla tekstillä ja etenee sitten toiseen näytökseen, jossa tila luovutetaan jollekin ei-inhimilliselle, ympäröivälle ja vaikeasti rajattavalle ja määriteltävälle. Huminassa se oli nimensä mukaisesti huminaa ja how to host something as a cloudissa se oli teatterisavulla tilaan muodostettu pilvi.

How to host something as a cloudista tekisi mieli puhua samanlaisella kielellä ja rytmillä kuin Kokko itse esityksen alussa. Pidän tavasta, jolla hän sanoittaa epämääräisyyttä jonkinlaisen liikkeen ja seisahtuneisuuden ristiriidan kautta. Muistaakseni puhuit esityksen jälkeen jotain harmaista päivistä, jotka tuntuvat siltä kuin ne eivät koskaan vaihtuisi. Jotain tämän kaltaista Kokko tavoittaa niin tekstillään kuin yleisemmin teoksellaan. Se kaikki käsittelee rakenteiden ja määritelmien takaisuutta, mutta samalla muutakin, kuten hän teoksen esittelytekstissä sanoo.

Minulle tuo teoksen käsittelemä ”muu” on ehkäpä aikaa ja sen liikettä tai sitten jotain muuta. Yksi mieleen juolahtanut, vielä melko epämääräinen yhteys, liittyy filosofi Emmanuel Levinasin etikkaan, jonka keskiössä on minän vastuu toisesta. Tätä pitää vielä tutkia lisää ennen kuin sitä voi avata enemmän.

Petteri: Pysähtyneisyyden ja liikkeen jännitteen ohella mielsin itse yhdeksi Kokon esityksen vastinpariksi paatoksen ja haurauden, ja how to host something as a cloud jäikin näistä syistä mieleeni esitystaiteellisena versiona post-rockista (joskin kestonsa puolesta kenties vielä ”äärimmäisempänä”). Mielestäni nimittäin parhaissa post-rock-biiseissä, bändeillä kuten Godspeed You! Black Emperor ja Sunn O))), päästään juuri näiden vastakohtien samanaikaisuuteen. Myös tilan ei-figuratiivinen, jykevä valkoharmaus yhdessä lopun voimakkaan alataajuuksisen huminan kanssa vahvisti tätä mielleyhtymää.

Pilven metaforan itsessään voineekin liittää näihin vastakohtaisuuksiin. Pilvet esimeriksi ovat kaukaa katsottuna usein yleviä ja majesteettisia ja vaikuttavat omaavan tietynlaista voimaa niin, että lapsena ne helposti kuvittelee kiinteiksi ja kannatteleviksi. Todellisuudessa ne kuitenkin ovat joukko hetkeksi samoille huitteille tiivistyneitä vesihöyryhiukkasia, sitä hahmottomampia ja tunnistamattomampia mitä lähemmäksi niitä pääsee.

Liitän esitykseen ajatuksen, että ihmiset ovat tällaisia, kaukaa kiinteitä ja läheltä höttöisiä, tai että ainakin meidän tulisi tunnistaa ja tunnustaa toistemme epämääräisyys päästessämme toistemme lähelle. Kokko suorittaa esityksessä oikeastaan metamorfoosin puhuvasta ihmishahmosta pilveksi, ja rinnastankin ”väliosan”, jossa hän asettuu kahden tuulikoneen tuiverrettavaksi, niihin tuuliin ja ilmaan, jotka ensin nostavat veden ylös maan lätäköistä ja kehoistamme ja lopulta tiivistävät sen pilviksi.

Kenties esityksen nimen kysymys pilven kyvystä ”hostata” mitään liittyy määrityksiin ja merkityksiin, joilla jäsennämme epämääräisyyttä toisissamme ja, tietysti, itsessämme. Tässä näen mahdollisen yhteyden mainitsemaasi Levinasiin. Mitä tuohon ajalliseen ulottuvuuteen tulee, voisi esimerkiksi ajatella vettä elämän peruselementtinä, jonka väliaikainen olomuoto pilvet koostava höyry on. Elämä tuntuu usein, ellei määritelmällisesti, olevan sekä pysähdyksissä että liikkeessä. Muutumme niin hitaasti, ettei sitä huomaa, ja toisaalta edes staattisimmillamme emme kuitenkaan koskaan ole paikoillamme. Aina ”jotain tapahtuu”, kuten alun zen-henkisessä runoresitaatiossa toistellaan, kunnes väliaikaisuus on osaltamme ohi ja palaamme kiertoon. 

Kuten alussa totesit, tänä vuonna Baltic Circlen esityksissä vaikutti olevan varsin selkeää temaattista yhtenäisyyttä. Jos how to host something as a cloudia, ja miksei myös Asentoja, voi luonnehtia metamorfoosiksi ihmisestä joksikin muuksi, Esa Kirkkopellon ohjastama Studies in Non-Human Acting otti tämän nimensä mukaisesti aiheekseen. Kuitenkin toisin kuin Kokon esityksessä, ihmiskeho ei siinä katoa mihinkään, ja toisaalta se välillä lähestyi tuota hyvin kuvaamaasi Asentojen tapaa ilmentää sosiaalisen todellisuuden oudommalla puolella jäsentyviä olemuksia ja asioita. 

Jokaisen esityksen kahdeksasta ”tutkielmasta” oli ideoinut yksi työryhmän jäsen, ja niiden väliin jääneiden minuutin-parin taukojen jälkeen mentiin jälleen ilman siirtymää ”itse asiaan”, eli valjastamaan kehot ilmentämään milloin mitäkin. Tämä Kiasma-teatterissa nähty tutkielmien sarja oli kenties selkein esimerkki Baltic Circlen seminaarimaisuudesta. Samalla se oli Posthuman Theatre -nimisen projektin ensimmäinen julkinen esiintyminen. Oleellista lienee mainita, että ryhmään kuuluu niin näyttelijöitä ja tanssijoita kuin koreografeja ja ohjaajia. 

Lavalla nähtyjen esiintyjien kehojen asema vaihteli jonkin verran tutkielmasta toiseen. Välillä kyse oli kommunaalisesta, enemmän tai vähemmän abstraktista, kokonaisuudesta, jonka eriytymättömiksi osiksi yksittäiset näyttelijät ryhtyivät. Toisinaan taas pätkän sisällä vallitsi jokin sinänsä tuttu tilanne tai prosessi, jonka sisällä roolit jaettiin. Jälkimmäisestä esimerkkeinä Veli Lehtovaaran ideoima kohtaus, jossa näyttelijät esittivät selluntuotantoprosessin eri osia, sekä Jenni Urpilaisen niittyvisio, jossa roolit jaettiin niityn kasvien ja eläinten kesken.

Lopputulos oli, kuten odottaa saattaa, ei-inhimillisten ja tunnistamattomien ilmeiden, eleiden, asentojen ja liikesarjojen seuraantoa, josta useammin kuin kerran tuli mieleen sana ”spastinen”. Välillä kuitenkin esiin pilkahti jotain inhimillistä, kuten vauvamaista haromista ja hihkuntaa, lauseenpätkiä tai tunnistettava ilme, jossa joko oli tai oli olematta läsnä siihen yleensä liitetyn tunteen ilmaisu. Nämä tunnistamisen hetket herättivät yleisössä selkeimmät, yleensä huvittuneet, reaktiot, ja toki joitakin taisi vain välillä naurattaa, kun oma kaveri sätkii ja mökeltää jaloissa.

Suosikikseni jäi Piia Peltolan tutkielma, jonka lähtökohtana toimi ajatus jossakin kaukana tulevaisuudessa elävästä lajista, joka kykenee palauttamaan nähtäväksi ja kuultavaksi Maassa tapahtuneita tilanteita, ja tässä tapauksessa nimenomaan kotielämän tilanteita. Se yhdisti inspiroivalla tavalla arkisia lauseita ja eleitä – lasten toruminen, kauppalistan täydentäminen, parisuhteiden käsittely – outouteen, jonka tuotti sekä tuon meitä tarkastelevan lajin vieraus että, tulkintani mukaan, signaalien ajan halki kulkemisesta johtuva kohina. Tämä pätkä herätti itselläni eniten ajatuksia kehollisuuden ja inhimillisen kehonhallinnan omituisuudesta sekä näyttelemisen suhteesta ei-inhimilliseen. 

Jos siirryn vähän etäisempään rekisteriin, huomaan miettiväni, että Studies in Non-Human Actingin kaltaisen kokonaisuuden ”arvioiminen” onkin sitten monimutkaisempi kysymys. Joku voisi jopa kyseenalaistaa, mikä on sen yleisölle esittämisen funktio ja todeta, että eipäs kutsuta yksittäisiä riffejä tutkielmiksi vaan treenataan siellä treeniksellä ja vedetään valmiit biisit sitten keikalla. Tämä näkökulma kuitenkin sivuuttaisi esimerkiksi jo pariin kertaan mainitun Baltic Circlen luonteen tekijöiden yhteen kokoontumisena sekä yleisemminkin ne hitaat, lähes älyttömyyksiin asti menevästä erikoistumisesta lähtevät prosessit, joissa taide hakee uusia muotoja.

Matti: Hyvä tuo ihmisen ja pilven rinnastus. Ajattelen myös, että how to host something as a cloud ehdottaa, että kaikki olevainen ilmenee jonkinlaisena väliaikaisena tihentymänä, joka on sekä ajallinen että tilallinen. Kaikki on jaettavissa loputtomasti pienempiin ja pienempiin osiin, kunnes jäljellä on vain jotain teoreettisesta energiaa, jos sitäkään. Tämä pätee myös sosiaalisiin rakennelmiin, kuten sukupuoleen, joka sekin on vain yhdenlainen tihentymä ajassa, kuin pilvi, joka ilmestyy tyhjästä, katoaa sitten, ja palaa takaisin ehkä jonain toisena, jos palaa. Ihmisyys itsessäänkin on sosiaalinen rakennelma. Kaikki tämä välittyi Kokon teoksesta yhtä tarkasti ja vivahteikkaasti, kuin uskalsin odottaa.

Kun kerran menin droppaamaan sen Levinasin, niin tuntuu, että se pitäisi tässä jotenkin lunastaa, vaikken oikein päässytkään pidemmälle sen kanssa. Luulen, että sen spontaani ilmeneminen liittyy jollakin tapaa siihen, miten Kokon teos pyrkii huomioimaan yleisön ja kannustaa myös yleisöä huomioimaan toinen toisiaan. Se toi mieleen Emmanuel Levinasin, jonka filosofian keskiössä on Minän ääretön vastuu Toisesta. Huomioni on kenties pintapuolinen, mutta ajattelin, että how to host something as a cloud -esityksen suhde yleisöön muodostuu juuri tälle etiikalle ominaisen vastuun ja haavoittuvuuden tiedostamisesta sekä siitä, että esitys manifestoi myös jonkinlaista ei-tietämistä, vastareaktiona tietämisen “omivalle luonteelle”. Ymmärtääkseni Levinasin mukaan tietäminen on Minän pyrkimystä ottaa haltuun ympäristöään. How to host something as a cloud pyrkii päinvastaiseen. Se yrittää olla vaatimatta yleisöltään mitään, se yrittää olla ottamatta sitä haltuun. Kokko puhuukin ennen esitystä mm. ”suostumuksesta” ja siitä, että se voi ja saa muuttua. Tämä(kään) osuus ei jää irralliseksi, vaan sulautuu osaksi sisältöä. Siinä missä pilvet muuttuvat, myös suostumus voi muuttua.

Tietenkin voidaan pohtia, miten esimerkiksi suostumukseen liittyvät seikat toteutuvat käytännössä. Onko esityksestä poistuminen tehty aidosti helpoksi tai turvalliseksi? Kenelle maanteiden taakse tehty esitys on saavutettava? Keitä se todella kutsuu luokseen? Tunnistan itseni kysymässä tällaisia, mutta samalla pidän tätä lähestymistapaa jotenkin vääristyneenä, tai peräti pikkumaisena. Mielestäni tässä tapauksessa olennaisinta on tunnistaa ja antaa arvoa inklusiivisuuden, turvallisuuden ja saavutettavuuden periaatteille, ei niinkään syynätä, toteutuuko niiden kaikki osa-alueet teoksen järjestelyissä absoluuttisesti. Esitys sentään ottaa nämä kysymykset tosissaan, paljon enemmän tosissaan kuin moni muu. Siksi jonkinlaisten aukkojen tai puutteiden etsiminen esimerkiksi esityksen saavutettavuudesta tuntuisi ainakin taidekritiikin kontekstissa vähän kyyniseltä. Varsinkin jos kriitikkona on ihminen, joka lähtökohtaisesti voi turvallisesti ja vapaasti mennä minne tahansa, jonka ei itsensä vuoksi tarvitse pohtia näitä asioita. Toki järjestelyjä voi ja varmasti pitääkin arvioida myös kriittisesti, mutta näkisin sen kuuluvan enemmän sellaisten asioiden piiriin, joista annetaan palautetta ja kehitysideoita suoraan vaikkapa järjestäjälle. En silti voi rehellisesti väittää, etteivätkö nämä asiat olisi mielessäni käyneet teosta pohtiessa. Tavallaan sekin on ansio, että esitys ylipäätään herkistää ajattelemaan tällaisia. Se ei ole itsestään selvää.

Toisaalta ymmärrän, että vaikkapa bussimatkan, ulkona odotuttamisen tai esityksestä poistumisen kaltaisten asioiden arviointi osana teoksen “onnistuneisuutta” houkuttelee: esityksen filosofia on vankka ja ulottuu kaikkeen esitystapahtumasta esityksen muotoon, sisältöön jne. Näin ollen teosta ei ole mielekästä irrottaa esitystapahtumasta eikä myöskään periaatteellista puolta käytännöstä. Kaikki osat liittyvät kiinteästi toisiinsa, muoto on sisältöä ja päinvastoin. Se, että esimerkiksi lattialla istumaan kykeneviä kehotetaan antamaan tilaa niille, jotka tarvitsevat istumiseensa tuolin, on yhtä kiinteä osa teosta kuin vaikkapa myöhemmin tilaan tuprutettava pilvi. On siis ymmärrettävää, jos katsoja tutkiskelee teosta ikään kuin jotain teoriaa, että ovatko sen kaikki ehdot ja osat sopusoinnussa. Tarkoittaako tämä, että how to host something as a cloud olisi jotenkin jähmeä? En tiedä, tuskin. Yhtäältä tähän lukutapaan voi usuttaa myös tunne tietynlaisesta ankaruudesta, joka usein seuraa vahvoja periaatteita. Mitä jos epäonnistunkin siinä, mitä esitys ehdottaa? Tähän on kuitenkin sanottava, että Kokon teokset ovat nimenomaan onnistuneet olemaan eetokseltaan ja ajatuksiltaan tinkimättömiä ilman, että ne olisivat ankaria tavalla, joka muodostaisi yleisölle pelkoa epäonnistumisesta, ja siten tukahduttaisi esityksen haurauden. Tähän ominaisuuteen ehkä viittasitkin mainitsemallasi paatos-hauraus-vastinparilla. Parhaiten tämä pehmeys ja lämpö toteutui mielestäni Kokon Humina-teoksessa, jossa epäonnistuminen ja sen hyväksyminen olivat muutenkin keskiössä. Siinä jonkinlainen armeliaisuus toteutui ehkä juuri teemansa vuoksi vielä selvemmin ja se oli siten myös ilmavampi ja avoimempi vastaanottaa. Kyllä tämäkin oli, mutta Humina oli vielä enemmän. Ehkä myös (tai vain) siksi, että jonkinlainen armeliaisuus noin ylipäätään puhuttelee minua. Puhutteli ainakin silloin.

Eteenpäin: Studies in Non-Human Acting -esityksestä ensimmäinen mieleeni tuleva asia on se, miten taitavia kaikki näyttelijät olivat. Siinä tosiaan huomaan, miten keho on harjaantunut ilmaisemaan. Harmittaa, etten lauantaina päässyt katsomaan esityksen jälkeen järjestettyä keskustelua. Sitä muuten sivutaan kuitenkin teatteritieteilijöiden ylläpitämän T-efektin kiinnostavassa jutussa esityksestä.

Olen kanssasi samoilla linjoilla siitä, että Studies in Non-Human Acting on esitys ennen kaikkea skenelle itselleen. Minulle se ainakin edusti vähän kuin jotain tieteellistä seminaaria, jonka aiheena on ei-inhimillinen näytteleminen. Sen sijaan, että seminaariesitelmät olisivat verbaalisia, ne ovat ruumiillisia. Esiintyjien kehot välittävät meille informaatiota, jota he ovat workshopissaan keränneet ja kerryttäneet. Miten tätä informaatiota tulisi tulkita, voiko sitä ylipäätään redusoida sanoiksi, onkin sitten toinen kysymys. Monesti tuntuu, että ei-inhimilliset prosessit teatterissa tai vaikka esitystaiteessa nimenomaan lähtevät liikkeelle siitä, että kommunikointi ei tapahdu kieleksi käännettävien merkkijärjestelmien mukaisesti. Tarkoitan, että ne eivät perustu mihinkään sellaiseen, joka voitaisiin ensin vastaanottaa ja ilmaista sitten uudelleen. 

Ajattelen, että näiden esitysten yksi idea on jollain tapaa myös hylätä inhimillinen katsoja. Esimerkiksi Toisissa tiloissa -ryhmän esityksissä yleisö osallistuu itse harjoitteisiin. Ne eivät ehkä ole aivan yhtä villejä kuin nyt Kiasmassa nähdyt. Pointti kuitenkin on, että teos yhtä aikaa tuotetaan ja vastaanotetaan omassa kehossa. Esityksessä annetaan ohjeet kehon avaamiselle erilaisille impulsseille. Niiden avulla pyritään eläytymään esimerkiksi jonkun eläimen sielunmaisemaan ja toteuttamaan se omassa kehossa. Toisin sanoen yleisölle tarjotaan tila, aika ja opastus siihen, miten vastaanottaa ei-inhimillistä informaatiota, miten prosessoida sitä. Esityksen toteuttaja on tällöin ei-inhimillinen olio ja esityksen näyttämö on katsojan oma keho, joka tulee ei-inhimillisten prosessien vaikuttamaksi. Tällöin kysymykset siitä, kuka esittää, mitä esittää ja kenelle esittää, asettuvat uuteen valoon. Tältä pohjalta ajattelen myös Studies in Non-Human Acting -esitystä siten, että siinä näyttelijät eivät mimeettisesti pyrkineet esittämään ei-inhimillisiä prosesseja tai tiloja, vaan pikemminkin toimimaan näiden prosessien ja tilojen elävinä näyttämöinä, eräänlaisina tiloina ei-inhimillisten olioiden ehdottamille esityksille. 

Näyttelijöiden esittämät tilat ja prosessit siis edustivat minulle jonkinlaista ruumiin kautta vastaanotettavaa ja välitettävää infromaatiota ei-inhimillisestä. Periaatteessa näyttelijät itse olivat ei-inhimillisen teoksen näyttämö ja esityksen varsinaisia vastaanottajia. Me puolestaan olimme tilanteen ulkopuolisia tarkkailijoita tekemässä havaintoja siitä, miltä nuo prosessit ulospäin näyttävät, minkälaista kehollista toimintaa ne tuottavat. Teos oli toisin sanoen eräänlainen laboratoriokoe. Olimme ennemminkin sen todistajia kuin yleisöä. Mitä esityksestä tehtäviin havaintoihin tulee, niin monessa tutkielmassa näyttelijät vaikuttivat muodostavan ikään kuin rihmaston, joka pyrkii ylittämään inhimillisen kehon väistämättömät rajat. Uskon, että juuri nämä rajaylitykset, niin kehojen keskinäset kuin myös rajaylitykset ei-inhimilliseen, voivat avata meille uusia kysymyksiä ja näkymiä niinkin arkisiin asioihin, kuin ihmisten keskinäiseen kanssakäymiseen tai luontosuhteeseen – taiteellisista virtauksista puhumattakaan.

Lopuksi sanottakoon vielä, että olen törmännyt melko vähän tämän vuoden festivaalin esityksestä kirjoitettuihin juttuihin. Toki niitä saattaa olla tulossa vielä. Taannoin tuli kuitenkin vastaan Mustekalassa julkaistu Saara Hacklinin mainio teksti McIntoshin In Many Handsista, joten linkkaanpa sen vielä tähän.

Emilia Kokko: how to host something as a cloud. (Kuva: Tani Simberg/Baltic Circle.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s