Nora Fingscheidt: System Crasher

Petteri: System Crasher on saksalaisen Nora Fingscheidtin ensimmäinen fiktioelokuva. Tähän nähden se on yllättävän kypsä ja eheä teos, joka selviää hankalasta aiheestaan vähintään kunnialla.

Elokuvan nimi viittaa sosiaalialan slangitermiin, jolla tarkoitetaan krooniseen sijoitus- ja laitoskierteeseen joutunutta ongelmalasta. Ohjaaja törmäsi sekä sanaan että aihepiiriin tehdessään dokumenttia kodittomista naisista. Tämä tausta näkyykin elokuvassa, joka on tehty silottelemattomalla kunnioituksella ilman rypemistä tai paasausta. 

Näkökulmahenkilönä toimii Benni, Helena Zengelin näyttelemä 9-vuotias tyttö, jonka kiintymisen mekanismit ovat menneet pahasti pieleen. Häntä pompotellaan paikasta toiseen aina uuden raivokohtauksen myötä, ja elokuvan rytmi rakentuukin Bennin seesteisten ja kaoottisten hetkien vaihtelun ympärille. Toinen päähenkilö, koulunkäyntiavustaja Micha (Albrecth Schuch), on aihepiirille hyvin tyypillinen hahmo: hänellä on itsellään ongelmallinen tausta ja sopivasti street smartia, joten hän kykenee muodostamaan Benniin poikkeuksellisen yhteyden.

Puhuimmekin elokuvan jälkeen siitä, että Michan hahmon ja juonen ensikäänteiden vuoksi kummallekin nousi pelko, että kaikki kääntyy kliseiksi. Näin ei kuitenkaan käy, vaan elokuva antaa hahmojen hengittää ja jättää tilaa todellisuuden repaleisuudelle ja itsepintaisuudelle.

Vaikka System Crasher on ilman muuta yhteiskunnallinen puheenvuoro, se ei juuri viittaa sosioekonomisiin eroihin tai sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen sinänsä, eikä siinä ihmetellä esimerkiksi etuoikeutetun elämän helppoutta. Hahmot jakavat saman sateisten kerrostalosisäpihojen, märkien lapasten ja töistä palaavien aikuisten pikkukaupunkitodellisuuden, jota ei esitetä sen enempää kaurismäkeläisen romanttisena lavasteena kuin ankeana loukkuna. Elokuvan draama siis rakentuu hyvinvointivaltiossa, mikä yhdessä taidokkaan käsivarakameraohjauksen kanssa tuottaa realismia, jossa on tunnistettavaa pohjoiseurooppalaisuutta.

Benni (Helena Zengel).

Koska elokuva kuitenkin virittää ihmisten sisäiset ja väliset ristiriidat niin äärimmilleen ja ratkaisemattomiksi, koen sen sosiaalisen kommentaarin sijaan ehkä enemmän filosofisena teoksena. En siis ajattele sen käsittelevän ensisijaisesti turvaverkkoja ja sosiaalihuoltoa, tai edes jälkiteollista yhteiskuntaa kokonaisuudessaan, vaan kuorivan esiin ihmiseksi syntymiseen ja etiikkaan liittyviä ulottuvuuksia mahdollisuuksissaan ja mahdottomuuksissaan.

Matti: Mielestäni System Crasherin kaltaisten elokuvien, tai yleisemmin tarinoiden, problemaattinen piirre usein on, että systeemiin sopeutumattomuus esitetään jollakin tapaa vitaalina ominaisuutena. Esimerkiksi Xavier Dolanin elokuvassa Mommy, vaikka onkin hieno elokuva, miltei inhosin kohtausta, jossa ongelmanuori (kamala ilmaus muuten) kruisaa äitinsä ja kotiopettajansa kanssa varastetuilla ostoskärryillä keskarit pystyssä auringonlaskuun ja nihkeät aikuiset ikään kuin vapautuvat hetkeksi porvallisen kurin kahleista. Pahinta siinä on se, että kyseinen kohtaus on niin vietävän tunteisiin vetoava, ettei siitä toisaalta voi olla pitämättäkään.

System Crasherissa pelkäsin eniten juuri tämän kaltaista efektiä. Siinä oli monia läheltä liippaavia tilanteita, kuten heti alussa kohtaus, jossa Benni varastaa käsilaukun ja sekoilee kaduilla punk-musiikin soidessa voimallisesti (ja ehkäpä voimaannuttavasti) taustalla. Kyseinen kohtaus ei kuitenkaan pääty hyvin, eikä se lopulta muodosta ihannoivaa kuvaa ”kapinoinnista”, vaan päinvastoin keskiöön nousee lasten maailman väkivaltaisuus, se, miten armottomia lapset ovat.

Muutenkin elokuva tuo hyvin näkyväksi sen, miten fyysisestikin kovaa Bennin elämä on. Kamera kuvaa monessa kohtaa hänen ruhjottua ja mustelmilla olevaa kehoaan. Raivokohtaukset vahingoittavat enimmäkseen häntä itseään. 

Elokuvassa street wise opinto-ohjaaja Micha (jotka muuten aina ovat sänkipäisiä ja toppaliiviin pukeutuvia miehiä) keksii viedä Bennin muutamaksi viikoksi metsään, jossa hän on aiemmin saanut hyviä tuloksia teini-ikäisten poikien kanssa. Hän arvelee, että luonnossa oleskelu tehoaisi myös Benniin. Kova kovaa vastaan, niin sanotusti. Systeemin ulkopuolelle jäävien ihmisten rinnastaminen villeihin luontokappaleisiin tai luonnonvoimiin on niin ikään melko tyypillistä tämän kaltaisissa tarinoissa, mutta jollain erikoisella tavalla System Crasher melkeinpä kääntää tämän kliseen päälaelleen: Bennin ongelmat eivät katoa luonnossa, oikeastaan niillä ei ole mitään tekemistä keskenään.

Kiinnostava pointti tuo filosofisuus. On totta, että elokuva asettelee katsojalle kysymyksiä, jotka haastavat pohtimaan esimerkiksi etiikkaa. Periaatteessa, kuten vihjaat, elokuva ei esimerkiksi esitä arvostelmia sosiaalihuollon toimintakyvystä. Sitä ei myöskään esitetä minään byrokraattisena helvettinä, päinvastoin itse systeemi vaikuttaa jopa yksinkertaiselta, mutta se myös mahdollistaa vastuun loputtoman siirtämisen eteenpäin seuraavalle taholle. Jotenkin paikantaisin ainakin yhden elokuvan ”isoista kysymyksistä” tähän vastuun problematiikkaan, ehkä tarkemmin yksilöllisen ja kollektiivisen vastuun suhteeseen.

Bennin äiti Bianca (Lisa Hagmeister, vas.).

Petteri: Vastuu on kieltämättä jopa keskeisin System Crasherin teema. Se korostuu sitä enemmän, mitä selvemmäksi käy, ettei Bennin ”tilanteeseen” ole ratkaisua, vaan hänen kohdallaan voisi puhua jonkinlaisesta pysyvästä metafyysisestä kriisistä. Voisikin väittää, että elokuva kommentoi vastuuta tuottamalla niin ilmatiiviin sulkeuman, että se piirtyy esiin pikemmin käsitteellisesti kuin toimintaehdotuksina ja virheiden osoitteluna.

Tai yksi poikkeus tähän on, sillä sulkeumalle ja sen ratkaisemattomuudelle esitetään myös syy, joka palautuu Bennin äitiin. Hän tekee tarinan ainoan teon, joka on lähes epärealistisen tyhmä, eräänlainen diabolus ex machina. Samalla hänen vapisevan inisevä itkuntihruisuutensa edustaa elokuvan merkittävintä haastetta myötätunnolle ja ymmärrykselle. On helppo sanoa, että hahmo on paha ja vastuuton, mutta aloin miettiä asiaa myös “performatiivisesti”. Monia ihmisiä ärsyttää toisissa (oletettu) tahdon heikkous ja velttous sekä näihin liitetty ujous, introverttius ja tunneherkkyys. Usein tämä kuvio myös on selvästi sukupuolittunut. Haen siis sitä, että onko suhtautumisemme elokuvan hahmoon erilainen, jos tämä vaikkapa kävelee pois lapsensa luota miehekkään päättäväisesti ja rationaalista kohtalokkuutta uhkuen, eikä vikisten ja lässyttäen.

Zengel muuten näyttelee häkellyttävän hyvin. Ei tunnu, että katsoo kohteliaan arvostavasti ”lapsinäyttelijän” työtä, kuten usein tällaisten pääosien kanssa käy. Kaikki sysimusta viha, sarkasmi, tarkkanäköisyys, maaninen ilo, manipulointi ja kyynisyys, jotka Bennistä huokuvat, ovat varmaankin niin uskottavia kuin mahdollista.

Fingscheidtille antaisin erityisen tunnustuksen siitä, miten hän on osannut kuvata juuri tuota manipulatiivisuutta. Kun Bennin aidot tunnesiteet ja kiintymisen mahdollisuudet ovat joskus menneet rikki, jäljelle jää – karkeasti ottaen – raivo ja miellyttämisenhalu. Yksi raastavimpia puolia elokuvassa onkin tajuta, että Bennin ilon hetket ja säteilevät avuliaisuudet eivät ole aitoja ja pyyteettömiä, eivätkä ne edusta mitään totaliteetin murtumia, joista valo paistaa läpi. Loppupuolella tämä ulottuvuus nostetaan pintaan parilla erityisen voimakkaalla kohtauksella. Itse aloinkin ajatella Benniä alien-oliona, joka vain on tullut crashaamaan eli käväisemään tässä systeemissämme.

Tuo ”sopeutumattomuus vitaalisuutena”-huomiosi on hyvä. Systeemiä ja siitä irtautumista suoraan käsittelevissä teoksissa on kaikkiaan melko vähän vaihtelua, oli kyse sitten lapsista tai aikuisista. Yksi suosikeistani on Agnes Vardan Vagabond (1986), jossa päähahmon systeemistä irtautumiseen ei sisälly mitään lausuntoa tai kapinaa, mikä taas tuottaa ympäristölle hankaluuksia ymmärtää. Ehkä tavallaan System Crasheriinkin kuuluu ajatus, että Bennin toimintaan ei sisälly sellaista viestiä, johon voisi (enää) vastata.

Matti: Hyvä tuo analyysisi Bennin äidistä ja heikkoudesta. Tulkintani tästä hahmosta on, että hän kuollakseen pelkää lastaan, ja tekee katteettomia lupauksia tätä miellyttääkseen. Nähdessään, miten hyvin hänen lapsensa käyttäytyy sijaisperheessä, luottamus lapseen elpyy – traagisin seurauksin. Kuten sanoit, äidiltä puuttuu viileä ja jollakin tavalla hyväksyntää herättävä päättäväisyys lapsensa suhteen. Hän soutaa ja huopaa tehden siten hallaa lapselleen. 

Äidin ailahtelulle on löydettävissä myös täysin kompositionaalinen motivaatio: hänen toivoa herättävän toimintansa kautta tarina saa perinteisen tragedian sävyjä. Ainakin itse menin tyystin lankaan ja luulin asioiden jotenkin ratkeavan lopuksi.

Leffan jälkeen juteltiin sen estetiikan pohjoiseurooppalaisuudesta. Palaan vielä lopuksi tähän. Määritelmähän on karkea, mutta jollain tavalla yleistajuinen. Mainitsitkin käsivarakameran yhtenä realistisuutta rakentavana elementtinä. Muistaakseni meillä oli puhetta myös niin sanotusta dogma-koulukunnasta, jota elokuva ei sinänsä edusta, mutta jolla varmasti on ollut suuri vaikutus juuri tämän pohjoiseurooppalaisen estetiikan syntyyn ja läpilyöntiin. Naturalistisen käsivarailun lisäksi System Crasherin värimaailma on tunnistettavan kalsea. Ei ehkä ihan mitään nordic noiria, muttei missään nimessä mitään ilotulitustakaan.

Tuntuu, ettei System Crasher lopulta oikein haasta minua pohtimaan itseään tämän enempää. Nyt kun pressinäytöksestä on vierähtänyt jokunen tovi, huomaan muistavani elokuvasta lähinnä tämän koulunkäyntiavustaja Michan surulliset kasvot ja tuon äsken kuvailemani, realismissaan melko mielikuvituksettoman yleisilmeen, joka ei ehkä sittenkään tallennu mieleen järin puhuttelevana ainakaan taiteellisessa mielessä. 

Sen sijaan, kuten tässä keskustelussa on tullutkin ilmi, yhteiskunnallisena puheenvuorona ja jonkinlaisena filosofisena dilemmana elokuva puolustaa paikkaansa. Dokumentaarinen tyyli ja tausta antaa sille vielä runsaasti todistusvoimaa lajissaan. Siksi uskon elokuvan puhuttelevan erityisesti lasten ja nuorten parissa työskenteleviä sekä sosiaalityötä tekeviä ja opiskelevia ihmisiä. Ja koska elokuva periaatteessa sopii kaikille, en ihmettelisi jos se vaikka vakiinnuttaisi paikkansa jonkin sortin opetusmateriaalina, sellaisena josta kirjoitetaan esseitä ja pidetään esitelmiä.


System Crasherin Suomen-ensi-ilta 21.11.2019.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s