Susanne Gottberg: Kolmas tekijä, Taidehalli

Matti: Avaan tuoreeltaan keskustelun Taidehallissa näkemästämme Susanne Gottbergin näyttelystä Kolmas tekijä. Näyttely koostui enimmäkseen Kuvataideakatemiasta vuonna 1989 valmistuneen taiteilijan tuoreemmasta tuotannosta. Lisäksi esillä oli Gottbergin yhdessä kuvanveistäjä Markus Kåhren kanssa tekemä maalausinstallaatio Samaan aikaan toisaalla.

Aloitetaan Kolmannesta tekijästä. Yksi näyttelyn toistuvimmista teemoista on lasi: juomalasit yksittäin, pinottuina, toisiinsa limittyvinä ja sulautuvina. Puupohjille lyijykynin piirretyt ja maalatut lasiesineeet koukuttivat heti keveydellään ja voisiko sanoa herkkyydellään. Eräässä näyttelyyn nostetussa sitaatissaan Gottberg kertoo vastakkaisten materiaalien, eli puun ja lasin, avulla yrittävänsä aktivoida kolmannen materiaalin, joka on jotain lasin ja puun välissä tai niiden summa. Tästä lienee lähtöisin näyttelyn nimi.

Heijastuvat objektit (2017).

Lasi-aiheisissa teoksissa ainoa vastakkainasettelu ei ole vain lasin ja puun välinen. Yksi asia, jonka molemmat panimme merkille, on, että teokset näyttävät valtavan kevyiltä, vaikka tosiasiassa niiden pohja on paksua puulevyä. Näyttää kuin teokset lähestulkoon leijuisivat ilmassa, jossain katsojan ja seinän välissä. Gottbergin sitaateista päätellen juuri tätä on haettu. Muutenkin hän puhuu taiteesta todella kauniisti, kuin todellinen esteetikko. Esteetikolla tarkoitan myös sitä, miten hän tuntuu etsivän taiteellaan jotain universaalia, metafyysistä totuutta, ”kolmatta materiaalia”. Jotain, jonka vain taide voi paljastaa.

Taidehallin sivuilla Gottbergia tituleerataan hiljaisuuden maalariksi. Tämä puoli huokuu mielestäni ennen kaikkea hänen tilallisemmista, Objekti-nimeä kantavista teoksistaan sekä esimerkiksi heti sisääntullessa esillä olevasta Vaaka- ja pystysuuntaisia viivoja valkoisella -teoksesta. Suurikokoinen teos esittää pitkää pöytää, joka on päällystetty ruudullisella pöytäliinalla. Tilallisuus ilmenee pöydän kolmiulotteisuutena, ja puun syissä materialisoituu myös teoksen neljäs ulottuvuus: aika. Puu on siitä jännä, että siinä aika tuntuu sekä seisovan että elävän. Se tuo teoksiin myös jotain aavemaista, ikään niitä asuttaisi joku, joka on yhtä aikaa läsnä ja poissa.

Vaaka- ja pystysuuntaisia viivoja valkoisella (2013).

Vastaavasti Gottbergin maalauksia katsoessa tuntee olevansa yhtä aikaa oman itsensä sisä- ja ulkopuolella. Olemus ikään kuin liukuu teoksiin sisään. Entä mikä on kolmas tekijä? Gottberg vertaa puuta ihoon. Ihon lailla puu on elävä ja orgaaninen. Ihmiselle iho on uloin pinta, jakolinja sisäisen ja ulkoisen välillä. Lasi puolestaan on elotonta, kovaa ja hylkivää. Kolmas materiaali sijaitsee niiden välissä. Se on siis jotain elävän ja kuolleen, itsen ja ulkoisen välissä olevaa. Siihen taiteilija onnistuu painamaan skalpellinsa.

Olen joskus verrannut taiteen äärellä koettavaa ylevyyden tuntua atomin halkeamiseen. En tunne fysiikkaa, mutta hellin ajatusta mittasuhteiden ristiriidasta: atomi on jotain niin pientä ja sen halkeamisesta vapautuva energia jotain niin suurta. Sama taiteessa: kun se onnistuu sihtaamaan nuolensa kahden niin suuren ja ehdottoman totuuden kuin elämä ja kuolema väliin, atomin tarkkuudella, se ikään kuin halkaisee niiden rajan, vapauttaa niiden välisen pingotuksen, jolloin elämä ja kuolema tulevat sekunnin murto-osaksi jollakin tapaa samaksi, yhdeksi, tai ehkä juuri Gottbergin tavoittelemaksi kolmanneksi materiaaliksi.

Objekti (2010).

Petteri: Avauksesi on sen verran inspiroitunut ja osuva, että teleporttauduin hetkeksi takaisin näyttelyyn. Tähän liittyen täytyy huomauttaa, kuten lukija voineekin jo päätellä, että nämä kuvat käyvät hädin tuskin kartoista itse maalauksille. Se, mitä ne ovat ja voivat olla, syttyy niiden materiaalisesta läsnäolosta.

Tuo elämän ja kuoleman väläyksenomainen yhteenkietoutuminen sanoitti jotain, mitä jäin itse hapuilemaan. Suuremmassa salitilassa haahuillessani ajattelin ohimennen jotenkin tyyliin ”olemisen sietämätön keveys, mutta ei yhtään sietämätön”. Jokin keskeytti ajatuksen, ja luulen, että se olisi jatkuessaan löytänyt samantyyppisille poluille.

Mitä tuohon teoksien sisään liukumiseen tulee, toinen mieleeni pulpahtanut lause oli Heideggerin kuuluisa ”Taideteoksen äärellä käymme jossain muualla kuin missä yleensä tapaamme olla”, tai sinnepäin. Sellaisenaan lause kuulostaa jopa itsestään selvältä, mutta Gottbergin maalauksissa tämä toteutui hyvin monitahoisesti. Tuo jokin muu ei ollut niinkään paikka, vaan vallitsi kuin ilmankosteus minun ja teoksen, puun ja lasin, alustan ja värin, peittymisen ja paljastumisen välissä. Moniin teoksiin halusin tavallaan ”konkreettisemminkin” astua tai kellua sisään, ja ajattelin, että siellä odottaisi jokin niin uusi ja outo, että se kääntäisi eletyn maailmani nurin, enkä palatessani enää tunnistaisi itseäni. Mutta tämä ajatus on lopulta ahneutta, maalauksille vieras tapa haluta. Kuten toteat, metafyysisyys määrittää niitä, mutta ne eivät ole mitään metafyysisiä huvipuistolaitteita.

Objekti (2012).

Vertasin muistaakseni ääneenkin kokemustani maalauksista hylättyjen paikkojen vaikutelmaan. Tarkoitin tällä sitä, että hylätyissä paikoissa tunnen joskus intensiivisesti, miten poissa- ja läsnäolo alkavat nimetä samaa asiaa jonkinlaisessa menneen ja tulevan pyörteessä. Gottberg kuitenkin onnistuu luomaan tästä liikkeestä sellaisen ”nyt”-hetken, jota ei pitänyt olla olemassa. Ja edelleen: tämä nyt-hetki ei ole jokin ravistava paluu illuusioista riisuttuun todellisuuteen, vaan uusi neliulotteinen nyt-hetki, jossa illuusioiden mykkä vastaansanomattomuus ei mahdu armollisen tai traagisen kaltaisiin adjektiiveihin.

Nostan vielä esiin yhden erityisemmän teeman. Mainitsemasi Vaaka- ja pystysuuntaisia viivoja valkoisella sekä Laskostettu valkoinen toivat pöytäaiheensa vuoksi mieleeni Da Vincin Viimeisen ehtoollisen. Tämä kuvio taas yhdistyi mielessäni Malevitshin Mustaan neliöön (1915). Malevitsh puhui teoksestaan innokkaasti ”paljaana ikonina”, eli porttina tuonpuoleiseen, jolla ei modernissa maailmassa ole mitään laadullisia määrittäjiä – se on puhdas vapauden alue. Samalla tavalla mielsin, että ehtoollispöytä on tyhjentynyt. Kun nyt kristillisen sanaston herätin, voisi ehkä väittää, että paikalla ei ole enää Poikaa, saati Isää, vaan pelkkä Pyhä henki. Pyhän hengen käsitteen oleellisin pointti on se, että odotus on päättynyt ajat sitten (tai ehkei sen olisi koskaan pitänyt alkaakaan): se, mitä odotimme, “on kaikkialla ympärillämme, mutta emme näe sitä”. Samalla tavalla kuin maalauksilta on väärin haluta muuta kuin näkymä, avaus tai kosketus, on väärin odottaa uskolta varmuutta tai “tuonpuoleiselta” toista tulemista. Ilmestys on tässä, mutta ihminen odottaa siltä liikaa.

Laskostettu valkoinen (2012).

Huomaan, että nämäkin fiilistelyt sijoittavat maalaukset ajalliseen sekä poeettisessa pakenevuudessaankin tarinalliseen viitekehykseen. Uskon, että tälle ulottuvuudelle avautuminen on näyttelyn kokemiselle olennaista.

Matti: Voi muuten olla, että tuo aavemaisuuden kokemukseni juontuikin siitä, kun puhuit näyttelyssä autiotaloista. Ne tuntuvat jotenkin limittyvän toisiinsa. Uskonnosta tuli myös mieleen, että haluan nostaa tähän vielä sen, että näyttelyssä kuvasit Gottbergin teoksia auraattisiksi. Mielestäni sekin on osuva kuvaus.

Tuohon omaan atomin halkaisu -pohdintaani lisäisin vielä sen, ettei se toki ole kaiken taiteen mittari, mutta joillakin on siihen ilmeisen suvereeni taito. Teatterin puolella tällaisia tekijöitä on mielestäni Katariina Numminen, jonka teoksen Rakkaus ja toisto arvioimme aiemmin tänä vuonna.

Uusin silmin (2019).

Kuten sanottu, Taidehallissa on Kolmas tekijä -näyttelyn lisäksi esillä Gottbergin ja kuvanveistäjä Markus Kåhren maalausinstallaatioksi kutsuttu yhteisteos Samaan aikaan toisaalla. Teos koostuu useasta kookkaasta sermistä, joiden kummallakin puolella on maalaus jostain melko arkisesta miljööstä tai tilanteesta. Sermit on asetettu yhteen huoneeseen ja yleisö saa vapaasti kierrellä niiden välillä katsoen kuvia missä järjestyksessä haluaa. Täten katsojat ikään kuin ovat teoksen sisällä.

Päätit edellisen puheenvuorosi mainintaan tarinallisesta viitekehyksestä. Samaan aikaan toisaalla -teoksen maalauksissa tarinallisuus on mielestäni läsnä ilmeisellä tasolla. Kuvatut tilanteet, ainakin osa niistä, tuntuvat sisältävän selviä draaman aineksia: ihmissuhteita, käännettyjä selkiä, jonkinlaista kohtaamattomuutta ja puhumattomuutta. Ihmiskuvaus ja jopa jonkinlainen elokuvamaisuus tuovat mieleeni Edward Hopperin maalaukset. Aivan kuin niissä kuvatut hahmot olisi tuotu nykyaikaisen arkemme keskelle.

Paikan päällä huomasit, että osassa maalauksista lapset katsovat suoraan kohti. Sen huomattuaan teosta katsoo eri silmin. Suoraan kohti katsovat lapset muistuttavat teoksessa kiertävän näyttelyvieraan toimijuudesta. Tulee tunne, että meidät on huomattu, meidän läsnäolomme tunnetaan, meiltä ehkä odotetaan jotain.

Jos Hopper-vertaus syntyikin osin teoksen elokuvamaisuudesta, sitä on myös seuraava vertaus. Jos en ihan väärin muista, Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla lapset ovat kykeneviä näkemään enkeleitä, mutta aikuiset eivät. Elokuvassa enkelit kuljeksivat kansan keskuudessa. He eivät voi puuttua ihmisten elämään, vaan he voivat ainoastaan tuntea empatiaa ihmisiä kohtaan, toimia heidän näkymättöminä lohduttajina.

Samaan aikaan toisaalla -teoksessa katsojat voivat asettua Wendersin enkeleiden asemaan. Teoksessa kuvatut ihmiset eivät suoranaisesti vaikuta onnettomilta, mutta eivät hilpeiltäkään. Heistä ikään kuin heijastuu jokin ihmisyyteen liittyvä perimmäinen tragedia, jota en osaa täysin sanallistaa. Siinä mielessä tämäkin teos osuu hienolla tavalla sanattomalle maaperälle: johonkin, jonka taide voi parhaiten ilmaista.

Samaan aikaan toisaalla (2019).

Vaikka Taidehallin sivuillakin mainitaan teoksen tarinallisuudesta ja siitä, miten katsoja voi itse määrittää sitä kulkemalla teoksessa, koen sen toisin. Siitäkin huolimatta, että maalaukset itsessään ovat tarinallisia, se ei läpäise kokemustani kokonaisuudesta – päinvastoin. Ympäröivien kuvien samanaikaisuus jopa hylkii jonkinlaista tarinallisuuden eetosta. Minulle teoksen mahdollistama ”enkeli-perspektiivi” tekee nimenomaan näkyväksi tarinoihin liittyvän keinotekoisuuden.

Toisaalta tarinallisuuden voi tosiaan ajatella nimenomaan viitekehyksenä, jota teos kommentoi. En tiedä, miten sinä sen koit?

Petteri: Tosiaan, olisin voinut tarkentaa tuota tarinallisuusajatustani. Paino tuossa virkkeessäni on ilman muuta poeettisuudessa ja pakenevuudessa, ja liittyy tuohon elämän ja kuoleman liitokseen.

Tämä pätee myös Samaan aikaan toisaalla -teokseen, jonka yhteydessä en siis itsekään ajautunut minkäänlaiseen ”mitä äsken tapahtui ja mitä voisi tapahtua seuraavaksi”-tyyppiseen kuvitteluun. Jonkinlaiselle aikajanalle kuvien hetket sijoittuvat, mutta tarinallisuus sinänsä on ehkä nimenomaan kommentoitava viitekehys. Pikemmin kyse lienee ajasta, sen olemuksesta ja katoavaisuudesta. Huomaan kokemukseni kuvista muistuttavan niitä omituisia, pysähtyneitä arjen hetkiä, jotka jäävät vuosiksikin muistoihin ilman mitään ilmeistä syytä. Ehkä ne muistaakin juuri siksi, ettei tapahtunut oikeastaan mitään, kerrankin.

Vaikka osa teoksen maalauksista on aiheiltaan ja kompositioiltaan dynaamisempia ja tietyssä mielessä ulkokohtaisempia etenkin silloin, kun kuva-alassa on ihmisjoukko, nekin asettuvat samaan, hauraalla tavalla seisahtuneen ajan piiriin. Huomaan yhdistäväni ne lyhyisiin ”ruumiista irtautumisen” kokemuksiin, jotka ainakin omaan arjen kokemukseeni kuuluvat: kun touhottaa, säätää, pyristelee ja selittää ja äkkiä näkeekin koko tilanteen parin sydämenlyönnin ajan ulkopuolisena. Ehkä tällöinkin on kyse siitä, että hapuillen muistaa, ettei mitään tapahdu? Tällä en tarkoita mitään nihilointia tai tyhjentämistä, vaan juuri jonkinlaista outoa auraattisuutta, jonka tosiaan yhdistän koko näyttelyyn. Samaan aikaan toisaalla -teoksen hetket henkivät jonkinlaista pyhyyttäkin: niissä ”tapahtuminen” riisutaan välittömistä, tämänpuoleisista merkityksistä, jotka lopulta viittaavat vain toisiinsa.

Samaan aikaan toisaalla (2019).

Tavoitin heti tuon enkeliajatuksen sen mainittuasi pyöriessämme Samaan aikaan toisaalla -kuvien seassa. Taisin jatkaa sitä toteamalla puolivakavissani ja lasten katseisiin viitaten, että teos suorittaa samantyyppisen käänteen kuin M. Night Shyamalanin elokuvat kiepauttamalla omasta mielestään tavalliset ihmiset radikaalisti uuteen asemaan, kuten toiselle metafyysiselle tasolle, ”niiksi toisiksi”. Silti seurauksena ei ole mikään ”yläpuolella olemisen” tuntu, eikä toisaalta mikään tahmainen, spekulatiivinen empatia pienten ihmisparkojen puuhastelun äärellä. Ylipäätään Gottberg onnistuu välttämään kaiken banaalisuuden ja tavoittamaan todellisuudesta tasoja ja tunteita, joille tuskin, kuten toteat, on asiaa muilla ihmisen toimilla kuin taiteella.

Näyttelystä Taidehallin sivuilla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s