K-X-P: IV

Matti: Ehdotit kuunneltavaksi K-X-P-yhtyeen viimeisintä albumia IV, joka julkaistiin viime toukokuussa Svart Recordsin kautta. Koska yhtyeen edustama elektroninen musiikki ei ole minulle tuttua, tuli yhtyeen nimi tietoisuuteeni vasta Armomurhaaja-elokuvan myötä (2017), jolle yhtyeen perustajat Timo Kaukolampi ja Tuomo Puranen tekivät soundtrackin. Se toi heille Jussi-patsaankin.

Disclaimerit alkuun: viimeksi liikuimme elektronisen musiikin parissa arvioidessamme Kiasma-teatterissa näkemäämme Threnody-esitystä. Teatteriin keskittyvänä kriitikkona huomaan, miten paljon helpompaa minun oli lähestyä teosta, kun siihen yhdistyy live-tilanne, joka tarjoaa sanoitettavaksi visuaalisen ja yleisemmin jonkin sensorisen kokemuksen. Muissa levyarvioissa olen taas voinut mennä sanoitusten tai kaltaisuuksien taakse. Nyt tuntuu kuin olisin tyhjän päällä.

IV-albumi muodostuu kolmesta kappaleesta, joista ensimmäinen kestää noin parikymmentä minuuttia. Musiikki alkaa autiosta ja kaikuisesta äänimaisemasta, johon alkaa vähitellen muodostua enemmän ja enemmän liikettä. Mukaan tulee uhkaavia, sumutorven kuuloisia ääniä sekä ihmisääniä, joiden huomaan nyt olevan aina vähän eri tavalla latautuneita kuin muiden äänten. On kuin ihmisäänen mukana äänitilaan kulkeutuisi muisto jostain elollisesta – vähän samaan tapaan kuin puhuimme Gottbergin maalausten yhteydessä hylättyjen paikkojen tunnelmista.

Asiaan vihkiytymättömänä yllätyin siitä, miten lähellä K-X-P:n musiikki on ”perinteisempää” rock-musiikkia. Odotin kait enemmän jotain, mikä ei lainkaan muistuttaisi perinteisen rock-bändin soittimia tai muutakaan, mutta K-X-P:n biiseissähän jopa lauletaan! Musiikillisista referensseistä mieleeni tulee lähinnä Prodigy, jonka senkin tunnen verrattain huonosti (kaverit kuuntelivat joskus). Ehkä niihin pariin tuntemaani Prodigyn biisiin verrattuna IV-albumin, etenkin sen ensimmäisen Nimetön tie -biisin, tunnelma on melankolisempi. Lisäksi K-X-P tuntuu jotenkin pehmeämmältä ja hienostuneemmalta – vähemmän romuluiselta.

Tähän olisi kiinnostava ottaa rinnalle jokin muu taiteenlaji, kuten vaikka arkkitehtuuri, jonka avulla kuvailuun saisi enemmän konkreettisuutta. Jostain syystä juuri arkkitehtuuri on ensimmäinen rinnakkainen taiteenlaji, joka minulle tästä tulee mieleen. Mutta minkälainen? Epäilemättä funktionaalinen, pelkistetty ja minimalistinen. Ei kuitenkaan rosoinen, vaan päinvastoin sileä ja avara. Toinen, kenties yllättävä, mielleyhtymä, joka levystä tulee mieleen, on Giorgio de Chiricon “metafyysiset” maalaukset. Ehkä niiden kautta voi aueta portti K-X-P:n musiikin syvempään ymmärtämiseen? Jään hautomaan ajatusta.

Petteri: Arkkitehtuuri ei oikeastaan tunnu itselleni oudolta mielleyhtymältä. Sillä on myös pontensa (instrumentaali)musiikin teoriassa, jonka piirissä 1800- ja 1900-luvuilla väiteltiin paljon siitä, mitä musiikki ensi sijassa ”on” ja mikä on sen ”sisältö”, ja formalistit kannattivat ajatusta musiikista ”soivina muotoina” (kontra esim. tunneilmaisu tai diskursiivinen sisältö). Puhe sävellyksestä arkkitehtonisena kokonaisuutena ei ole ollut tässä yhteydessä lainkaan harvinainen. 

Itsekin koen musiikin ylipäätään, ja etenkin K-X-P:n kaltaisen musiikin, helposti tilallisten ja visuaalisten mielikuvien kautta. Tästä syystä suosin elektronisen musiikin kohdalla kuuntelua tasokkailla kuppikuulokkeilla, joissa stereokuva pääsee kunnolla esiin ja jalostaa näitä tilakokemuksia edelleen. Lisäksi varmaan kannattaisi käydä K-X-P:n keikalla, joilla on käsittääkseni käytössä pitkälle mietityt visuaalit. Usein myös koen musiikin väreinä. Ensimmäisellä Spotify-kuuntelulla IV soi itselleni syvän turkoosina, minkä jälkeen kävin ostamassa fyysisen kappaleen, ja katso: levy on painettu turkoosille vinyylille.

IV:n kappaleet kirjoittaneet Timo Kaukolampi (vas.) ja Tomi Leppänen.

Sanonpa jo tässä kohtaa, että levy on mielestäni todella hieno. Kappaleet ovat samanaikaisesti vapaasti vellovia ja hallittuja, monitahoisia ja yhtenäisiä, ja niiden rakenne on dramaturgisesti taitavasti mietitty. Monesti kuulee puhuttavan ”ajattomasta” musiikista nimenomaan melodioille rakentuvien kitarapopkappaleiden kohdalla, mutta tällainen kuvailu sopii mielestäni, jos mihinkään, jopa paremmin IV:n kaltaiseen levyyn. Kaikissa kolmessa biisissä, ja etenkin Nimettömässä tiessä, on jotain sellaista, mistä mieleeni nousee nolo termi ”alkuvoimainen”.

Mitä tuohon rock-assosiaatioon tulee, levyn kansitaidehan nyökkää avoimesti Pink Floydin Dark Side of the Moonille, ja joissain kohti sounditkin vievät ajatustani sinne suuntaan. Ylipäätään jonkinlaista koneprogeahan voi K-X-P:n ajatella tekevän, ja nimenomaan sitä softcorempaa progea, jossa soittajien ja soittamisen sijaan pääosassa ovat äänimaisemat, mielikuvat, draaman kaaret ja tunnelmat. Toisaalta, jos nörtähtää haluaa, IV sallii sen konemusiikille tyypillisesti välineiden osalta. Nauroin ääneen sille, että levyn takakannen krediiteissä mainitaan kitaroiden kohdalla vain ”guitar”, mutta jokainen syntetisaattori, rumpukone ja äänensärkijä on eritelty merkkinä ja mallina. Ehkä tällä ennaltaehkäistään kiihkeimpien kuuntelijoiden ”hei millä se ekan biisin kohdassa se ja se alkava sekvenssi on tehty”-lähestymisiä. Joka tapauksessa, jos ymmärrykseni ei petä, kaikkien käytettyjen synien signaaliketju on täysin analoginen, mihin sisältyy oma skene-statementinsa – kyseenalaistamatta siis lainkaan sitä, että Kaukolammen ja kumppanien motiivit analogivehkeisiin lienevät ehdan musiikilliset.

Huomiosi ihmisäänen osuudesta äänimaisemassa on kiinnostava. Olen yleensä herkkä juuri tälle konesoundin ja ihmisäänen suhteelle (jota rakastan esimerkiksi Burialin musiikissa), mutta jostain syystä en ole tullut tällä levyllä huomanneeksi tuota ulottuvuutta. Täytyypä pyöräyttää kokonaisuus läpi uudestaan tällä kulmalla.

Matti: Svart Recordsin sivuilla on muuten hyvä esittely IV-albumista. Haastattelussa Kaukolampi toteaa Nimetön tie -biisistä: ”It is some kind of metaphor of the journey to death. The trip a human must take from this form of living into the next one.”

Tätä taustaa vasten kuunneltuna Nimettömän tien dramaturgia hahmottuu entistä selkeämmin. Alun ja lopun välinen jännite on merkille pantava. Biisi alkaa melko painostavillakin äänimaisemilla, kun taas loppupuolella äänitila tuntuu eteerisemmältä ja ”vapaammalta”. On kuin olisi siirrytty synkistä maallisista maisemista johonkin ylevämpään, sielulliseen sfääriin. Ehkä tässä sielun ja ruumiin välisessä jännitteessä on jotain, mikä toi aiemmin mieleeni Chiricon maalaukset ja niiden omintakeiset perspektiivit, pitkät varjot, sekä tyhjyyden, joka kuitenkin on ikään kuin “täyttä”.

On muuten sanottava, että Nimetön tie -kappaleen alussa on hyvää ”suspensea”, joka on musiikissa mielestäni liian harvinaista. Että voidaan luoda äänellä aidosti jännittäviä tai jopa vähän pelottavia maisemia.

Hex Bag -biisin jälkeen IV-levy siirtyy tunnelmaltaan melko erilaiseen ilmaisuun. Keskimmäinen kappale toimii jonkinlaisena siirtymäbiisinä; pituutensakin puolesta siinä on jonkinlaisen välinäytöksen tuntua. Ei sillä että se olisi huono asia.

Night Eye – Smile Through Tears -biisissä on jostain syystä nostalginen klangi. Se tuo minulle mieleen jotain jostain vuosituhanteen vaihteesta, mutten osaa sanoa, mitä. Ei tiedä kuulostaako tämä hyvältä vai pahalta, mutta minun olisi helppo kuvitella vastaavanlainen kappale (tai sen alkupuoli) jonkun muinaisen pleikkaripelin valikkomusiikiksi. Siinä on kenties jotain sellaista staattisuutta. Se lienee myös syynä nostalgiafiiliksiin.

Tuo mainintasi Pink Floydista on kiinnostava. Night Eye… -biisin puolivälissä on, nyt kun sanoit, jotain, mikä tuo minullekin mieleen Pink Floydin. Se liittyy eritoten biisin laulettuun osuuteen, siihen, miten se upottautuu tasavertaiseksi osaksi biisin kokonaisuutta. Ehkä joissain Pink Floydin biiseissä tai niiden osissa on jotain samaa?

Usein tuntuu, että sanat, tai ihmisäänet ylipäätään, hyppäävät tavalla tai toisella ulos jostain instrumenteille ominaisesta tasosta ja muodostavat sen päälle oman kerroksen. IV:n kohdalla ei kuitenkaan käy niin. Ehkei niihin siksi myöskään kiinnitä heti huomiota.

Omasta puolestani on sanottava myös, että pidän tästä levystä. Sen innoittamana aloin kuunnella muutakin musiikkia K-X-P:ltä. Vaikuttaa siltä, että vanha viisaus pätee: ”makua” voi harjoitella. En olisi mitenkään itsestään selvästi innostunut tämän kaltaisesta musiikista, mutta nyt kun sitä tässä yhteydessä on pitänyt kuunnella tarkemmin ja erittelevämmin, on myös jonkinlainen kiintymys sitä kohtaan samalla kasvanut.

Petteri: Konsolipelien valikkomusiikeista pitäisi muuten ilman muuta tehdä kattava tutkimus, ellei ole jo tehty.

Kiinnostava nosto tuo Kaukolammen lausunto Nimentön tie-kappaleesta. Ideahan sinänsä ei tietenkään ole harvinainen aikataiteiden historiassa, mutta tätä vasten tosiaan kappaleen rakenteeseen kiinnittää vielä enemmän huomiota. Ensimmäisenä aloin miettiä sitä, että tuosta perinteisen aristoteelisesta lähtökohdasta huolimatta kappale ei askella selkeinä ”näytöksinä” esimerkiksi alleviivattujen pidätysten, vapautusten, äkillisten muutosten ja biitintiputtelujen varassa, vaan sen herkkä eteneminen monine kerroksineen ja liukumineen muistuttaa enemmän orgaanista kasvamista. Ehkä tähän viittasikin tuo kokemukseni ”alkuvoimaisuudesta”: ihmiselämän kuvauksena biisi näyttäytyy jotenkin pakanallisena ja shamanistisena.

Kuten totesit, viimeisessä osassa tosiaan on jotain kohoamisen tuntua, mutta sekään ei ole mikään säkenöivä ekstaasi ja oodi ilolle, vaan sävyltään kiehtovan monitasoinen ja -tulkintainen. Mikä ehkä tavoittaa jotain siitä, että jokaiselle ihmiselle tämän matkan emotionaalinen ja eksistentiaalinen sisältö on ennalta määrittämätön ja yksilöllinen. Tai siis siksihän se onkin ”nimetön tie”, duh.

Hyvä kun tosiaan otit esiin tuon ihmisääniasian. Konemusiikin eri genreille on siinä määrin tyypillistä miksata laulu samoille tasoille instrumenttien kanssa ja vetää se vahvojen efektien läpi, että suhtauduin tämän levyn kohdalla asiaan vain annettuna normaalitilana. Samalla herkistyin myös sille, miten erilaisia vokaaliosuuksia biiseillä on. Tämä oli siis erävoitto taistelussa tottumista vastaan.

Jos sovelletaan tätä ihmisääninäkökulmaa Nimettömän tien draamaan, biisin alkupuolen ihmisäänet saavat kiinnostavia ulottuvuuksia. Kuulen kappaleen niin, että maailma on uudelle tulokkaalle outo, tuntematon ja jopa pelottava, ja lasta ympäröivät ihmisäänet edustavat sävyjä, viretiloja ja muuta esikielellistä merkitystä. Etenkin psykoanalyysin piirissä on korostettu hoivaavan vanhemman ja lapsen suhteen symbioottisuutta, jossa akustisella ulottuvuudella ja vuorovaikutuksella on suuri rooli. Nimettömän tien alku vihjaa, että tämä esikielellinen, vellova olemisen tila ei ole mikään paratiisimaisen nostalgian kohde, vaan pikemmin siinä vain tulee heitetyksi maailmaan, jossa oudot jumalolennot liikkuvat ja ääntelevät tavoilla, joiden ymmärtämiseen pyrkiminen ja joita kohti kurottaminen aloittaa tähän ”ihmiseksi” kutsuttuun muotoon kasvamisen.

Huomaan, että itselleni on vaikea sekä levyä kuunnellessa että siitä kirjoittaessa olla jumittumatta tähän kappaleeseen. Hex Bag ja Night Eye tuntuvat sen rinnalla ”hyviltä K-X-P-biiseiltä”. Niissä on enemmän selkeitä kytköksiä sekä bändin aiempaan tuotantoon että tiettyihin genreihin kuten krautrockiin, teknoon ja acid houseen. Toisaalta on hyvä muistaa, että ne sijoittuvat vinyylin toiselle puolelle. Ehkä IV kannattaakin ottaa yhtäältä kokonaisuutena, mutta toisaalta myös julkaisuna, joka sijoittuu jonnekin albumi- ja EP-formaattien ja niiden kommentoimisen välitiloihin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s