Rauha Mäkilä: Dear, Helsinki Contemporary

Petteri: Rauha Mäkilän maalauksissa on yhtymäkohtia muihin Helsinki Contemporaryn edustamiin taiteilijoihin, kuten Emma Ainalaan, Eeva-Riitta Eerolaan ja Camilla Vuorenmaahan, mutta kuten usein taiteessa ja elämässä, on kiinnostavampaa keskittyä eroihin ja erityisyyksiin.

Maalarina Mäkilää luonnehtii tietty lämpö ja vahvojen, kirkkaiden värien kautta hahmottuva sisätila, jonka keskiössä toimii ihmishahmo. Maalauksia yhdistää (ja mainituista taiteilijoista erottaa) taustan ja hahmon suhde: seiniä, lattiaa ja kattoja edustavat yksiväriset pinnat, kun taas ihmiset ja etualan esineet saavat murretumman, elävämmän käsittelyn. Teoksissa voi nähdä kohtaavan kolorismin, ekspressionismin ja abstraktin maalauksen käytäntöjä. Viimeksi mainittu tuntuu oikeutetulta juuri värien korostuneen roolin vuoksi, ja myös siksi, että näyttelyn oheismateriaalissa Mäkilä viittaa työskentelynsä olevan ehkä varovasti hivuttautumassa pois esittävistä aiheista kuitenkin tunneilmaisun säilyttäen.

Frozen Food (2020).

Itselleni Dearista ei noussut esiin varsinaista suosikkia, vaan teosten rakentamat värien, muotojen ja inhimillisten elementtien jännitteet puhuttelivat omalaatuisilla, jopa yhteismitattomilla tavoilla. Tämä yllätti itseni sikäli, että näyttelyä halkova ilmaisu on päälle päin katsoen niin tunnistettava ja selkeä.

Dear-nimi viittaa rakkauteen ja läheisyyteen, ja Mäkilä kuvaakin perhettään ja toisaalta omaa työskentelyään – arkensa kahta viitepistettä – ilmeisellä kiintymyksellä. Hän itse toteaa oheismateriaalissa: “Arjessa minua kiehtoo sen itsestäänselvyys, koska jokainen meistä elää arkea, ankeaa tai mahtavaa, mutta elää kuitenkin.” Näyttelystä tulikin mieleeni viime aikoina arjen estetiikan (kyllä, se on tutkimusala) piirissä käyty keskustelu esteettisyyden luonteesta. Onko esteettisyys määritelmällisesti poikkeuskokemus, siis jotain, joka nousee esiin tietoisen tarkastelun kohteeksi vastakohtana arkisuudelle? Vai sisältyykö arjen huomaamattomaan huminaan ja tavallisuuteen aina jo esteettisyyttä, jota emme vain pääsääntöisesti huomaa tai mieti, ja jota tulisi käsitellä juuri tuttuudessaan ja ei-poikkeuksellisuudessaan; jonain, joka mahdollistaa turvan, identiteetin ja kotoisuuden?

Taiteilijoiden osalta kiinnostavaa on kysyä, lisäävätkö he arkea kuvatessaan siihen jotain, vai hahmottavatko he näihin tilanteisiin jo sisältyneen esteettisen laadun. Kaikki tämä voi tuntua kuivakalta tutkijasemantiikalta, mutta kysymys johdattelee oleellisten eksistentiaalisten ja kokemuksellisten teemojen äärelle. Missä määrin esimerkiksi elämän mielekkyydentunnussa ja hyvinvoinnissa on kyse siitä, että osaa ottaa minimaalisen, ”estetisoivan” etäisyyden sen yksittäisiin hetkiin? Voiko tämä muodostua kitschiksi, eli jonkinlaiseksi omasta liikuttumisesta liikuttumiseksi? Elämmekö aina jossain määrin elämäämme ”omana kuvanamme”, ja kyse on siitä, miten miellämme ja otamme haltuun kolmannen persoonan katseen siihen?

Venice (Anna) (2020).

Mäkilän työt siis ohjaavat ainakin itseäni kohti näitä kysymyksiä. Juuri mainittu taustan ja etualan suhde tuo siihen hänen kohdallaan kiinnostavan lisän. Ne ovat olemassa eri tavoin, niiden välillä on eräänlainen juopa, mutta ne silti elävät toisistaan ja tekevät toisensa. Ylipäätään hänen tapansa valuttaa aiheensa energisiin väreihin on ylevöittävä ja elämää juhlistava olematta sentimentaalinen. Samalla siinä on nähtävissä jännitteisempikin ulottuvuus, mutta ehkä tässä kohtaa maltan ja annan vuoron sinulle.

Matti: Mäkilän näyttely lienee ensimmäisiä, jossa huomioni kiinnittyi vahvasti myös ripustukseen. Kun galleriaan sisään astuessa luo silmäyksen heti oikealla oleviin teoksiin, ja kurkistaa sen jälkeen etuoikealla olevan seinän taakse, näky on suorastaan pakahduttava. Se on kuin maisema, joka aukeaa eteen yllättäen jostain kulman takaa. Ripustuksessa ja teosten keskinäisissä suhteissa on jotain dramaturgisesti oivaltavaa, jotain, mikä ainakin itselläni tuntui syventävän kokemusta teos teokselta ja sai minut myös pysymään näyttelyssä paljon kauemmin kuin ehkä yleensä.

Sanoit, ettei sinulla noussut esiin yhtä suosikkiteosta. Ei kai minullakaan, mutta nautin suuresti etenkin suurikokoisista It is what it is – ja 1930 (Tamara de Lempicka) -teoksista. Kutsuisin näitä myös teospariksi, sillä ensin mainitussa näemme taiteilijan maalaamassa jälkimmäistä. Kun galleriassa menee tilan kahtia jakavan seinän kohdalle, voi molemmat teokset nähdä samanaikaisesti, vasemmalla 1930:n ja oikealla It is what it is’n. Huomio kiinnittyy tällöin vastaväreihin vihreään ja punaiseen, mikä vielä omalla eritysellä tavallaan sitoo näitä kahta teosta yhteen. Punainen ja vihreä ovat melkein kuin yhden asian kaksi kääntöpuolta, subjekti ja objekti. Ja me katsojina jäämme näiden kääntöpuolten, taiteilijan ja teoksen, väliin. 

It is what it is (2020).

Tähän kokemukseen, jonka siis nämä kaksi maalausta vahvimmin avaavat, palautuu itselläni koko näyttelystä huokuva rehevä ja jotenkin spontaani ja liikkeelle paneva elämäntuntu. Pisteenä – tai paremminkin pisteinä – i:n päälle ovat maalauksissa esiintyvät vähäiset mutta kuitenkin selvästi havaittavat roiskeet, valumat ja päällekkäisyydet, joista voi miltei aistia maalarin liikkeen ja vimman. Se tuo teoksiin oman, riipaisevankin tason, jossa korostuu kuvattujen kohteiden hetkellisyys sekä taiteilijan pyrkimys niiden taltioimiseen, kun ne vielä ovat käsillä. Siksi näen tavallaan jokaisessa näyttelyn teoksessa samanaikaisesti kaksi tasoa: itse teoksen, mutta myös taiteilijan itsensä, ikään kuin jokainen teos syntyisi uudestaan juuri sillä sekunnilla, kun silmä sen tavoittaa. (Näyttelytiedotteessa muuten mainitaankin Mäkilän pohtineen maalausta tapahtumana, ja ehkä juuri tuo tapahtumallisuus on se, mikä teoksista välittyy, jonkinlainen jähmetetty esitys.)

Dear-näyttelyn teoksista nousee myös esiin henkilökohtaisuus. Kuvatut henkilöt ovat tuttuja ja/tai taiteilijalle merkityksellisiä. Kaikkea hallitsee yhtäläinen harmonia. Tulinpa näyttelyssä ollessani ajatelleeksi myös, että tämähän on kuin talo tai kartano, jonka eri huoneisiin ja asukkaisiin teokset avaavat näkymän. 

Näyttelytiedotteessa Mäkilän kerrotaan pohtineen ammatinvalintaansa ja uraansa taidetta tekevänä naisena ja tähän liittyen näyttelyssä oman juonteensa muodostavat nykymaalareille tilaa tehneet taiteilijat, kuten vaikkapa jo mainittu taidemaalari Tamara de Lempicka. Jos vielä mietin Lempickaa esittävää teosta 1930 (Tamara de Lempicka), niin näyttelyn dramaturgiassa se on kuin jonkinlainen suojelija tai kantahenkilö, jota ilman näyttely ei kenties olisi syntynyt sellaisena kuin se nyt nähdään. Väliseinän kohdalta katsottuna voimme nähdä länsimaisella logiikalla aikajanan oikeassa reunassa Mäkilän itsensä maalaamassa Lempickan muotokuvaa, luovan siis jonkinlaista yhteyttä menneen ja nykyisen väliin. Ja vielä enemmän: kuten Sini Mononen HS:n näyttelyarviossa tietää kertoa, Lempickan poseerauksen voi nähdä viittaavaan 1500-1600-lukujen taitteessa eläneeseen taidemaalari Sofonisba Anguissolan omakuvaan vuodelta 1556. Nykyhetkessä tapahtuvien, välittömien ja arkisten havaintojen taustalla vaikuttavat siis mittavat ja syvälle ulottuvat taidehistorialliset voimat. On hauskaa, miten mahtavia ajan kaaria näyttely tavoittaakaan samalla, kun teokset ‘tapahtuvat’ arkisessa nyt-hetkessä. 

Petteri: Hienosti kuvattu tuo historian läsnäolo. Olen hieman perso tällaisille ajan yli kurottaville eleille – taidehistoriallisista nyökkäyksistä kulttuuristen ja geologisten epookkien avaamiseen – ja ne voivat usein sytyttää elämään jonkin teoksen, josta en olisi muutoin löytänyt sydäntä. Mäkilän kohdalla näin ei toki ole, mutta tämä taso on tärkeä Dearille. Miksipä ei tulkita näyttelyn nimeäkin ikään kuin henkilökohtaisen (ihailija)kirjeen alkuna: “Dear Tamara…”

Historiallisista kehityskuluista puheen ollen, mikäli Mäkilä todella on etenemässä esittävyyden tuolle puolen, hän ei olisi ihan ensimmäinen eikä viimeinen maalari, jonka työskentelyssä tällainen siirtymä esittävästä abstraktiin, havainnon kohteesta sen luonteeseen, tapahtuu. Jokin tämän prosessin yleisyydessä sekä taiteessa että sen ulkopuolella kiehtoo minua. Paul Cézanne esimerkiksi työskenteli ennen kuin historia teki abstraktista taiteesta mahdollista, mutta häntäkin ajoi, suorastaan riivasi, fenomenologinen peruskysymys: mikä tekee tästä havainnosta juuri tämän havainnon; miten löytää siitä sen henkilökohtaisesti välittynyt idea, jonka kautta maalaaminen voi tehdä siitä jotain yleisempää.

Kansas City (Anna) (2020).

Mäkilän lempeän mattainen, kirkkautta vailla mitään räikeyttä toteuttava akryylimaalaaminen jättää itseni suorastaan odottamaan hänen mahdollisia abstrakteja töitään. Nytkin monien maalausten hehkuviin violetteihin, vaaleanpunaisiin ja oransseihin tekee mieli jäädä asumaan.

Palaan kuitenkin hetkeksi Mäkilän aiheisiin, erityisesti perheenjäsenten kuvaukseen. Ymmärrän, jos tuntuu kaukaa haetulta lähestyä näitä maalauksia yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Koska elämämme aika kuitenkin on, mitä on, huomaan olevani jossain määrin kykenemätön sivuuttamaan eräänlaisen makrokatseen lähes kaikkeen. Dearin kohdalla mieleeni nousevat esimerkiksi Kracauerin ja Adornon kaltaiset ajattelijat, jotka 1900-luvun alkupuolella näkivät juuri perheen minimaalisena, jopa viimeisenä, utooppisen vastarinnan yksikkönä: ikään kuin ulkoisia vaikutteita prisman lailla taittavana suojakilpenä, joka massoittuvassa, yksilöt itsestään vieraannuttavassa yhteiskunnassa jää subjektiin elämään muistutuksena, että asiat voivat olla paremmin, ja että todellisuuden ei ehkä pitäisi näyttää ja tuntua tältä. Katse ja läsnäolo, jonka Mäkilä omalla kiintymyksellään maalaa läheisilleen, etenkin lapsille, alkoi välittyä itselleni tämän ajatuksen kautta.

Siksi maalauksissa on myös surun juonne: niiden nykyhetken kiintymyksentäyteinen nostalgia muistuttaa myös kaikesta itselleen vastakkaisesta. Koin näyttelyssä toistuvasti prosessin, jossa maalauksesta välittyvää lämpöä seurasi jokin sille jännitteinen, ja tämä särö ilmaantui sitä voimakkaampana, mitä intensiivisemmin maalauksen ihmiset tuntuivat olevan kiintymyksen kohteina ja tavallaan sen suojassa. En missään nimessä lähde julistamaan, että kauneus ei ole enää mahdollista tai uskottavaa – se on suorastaan välttämätöntä – mutta ainakin taiteeseen aseteltuna se on itselleni kiinnostavinta, kun sen kokee siihen sisältyvine ristiriitoineen. Tämä ei vähennä kauneuden kauneutta, vaan muistuttaa, miksi se on niin tärkeää. 

Matti: Jäin vielä miettimään avauspuheenvuorossa esittämääsi pohdintaa siitä, lisääkö taiteilija arkea kuvatessaan siihen jotain, vai paljastaako hän sen jo olemassa olevan esteettisen laadun. Mäkilän teoksissa taivun ajattelemaan vaihtoehdoista jälkimmäistä eli paljastamista ja esiin kohottamista. En tiedä, osaanko perustella sitä mitenkään erityisesti. Ehkä tähän tulkintaan kannustavat vain Mäkilän omat sanat siitä, miten arjessa kiehtovinta on sen itsestäänselvyys. Se ei ikään kuin tunnu vaativan mitään lisää.

Luna’s Birthday (Martta & Luna) (2020).

Tuo ajatus taideteoksen sydämestä on kiehtova. En ole ennen ajatellut asiaa siltä kantilta, mutta se on jotenkin kelpo metafora kuvaamaan teoksen auraa tai läsnäoloa. Mietin, millä tavalla voisi puhua sydämestä Mäkilän teoksissa, miten sanallista se, minkälaisella lämmöllä hahmot niissä kuvataan. Ehkä se ilmenee, kuten sanot, jonkinlaisen jännitteen kautta. Toisaalta en haluaisi asettaa tulkintaa liian binäärisille premisseille niin, että jotain voisi ilmetä ainoastaan vastakohtansa kautta. Mutta toisaalta, eihän jännitteen sitä tarvitse ollakaan: on varmasti paljon inhimilliselle lämmölle lähes rinnakkaisia tai vain osittain vastakkaisia asioita, joita vasten Mäkilän teoksia voi tulkita. Kuten sanot, kyse on enemmän säröstä, joka jollain tavalla lohkeaa asioiden väliin.

Palaan lopuksi näyttelyn nimikkoteokseen DEAR. 

Kankaalle akryylivärein maalatussa rusehtavansävyisessä kuvassa nähdään vakavanoloinen lapsi, joka on pukeutunut joksikin metsäneläimeksi. Hänen nenänpäässään on pieni violetti kirsu, jota ympäröi kuonokarvat. Lapsen yllä on jokin pehmeäntapainen asu, jonka hupussa on pienet nallenkorvat. Lisäksi kulmakarvojen päälle on maalattu violetit täplät, joissa on jotain miltei klovnimaista. Kuva on ensimmäisenä vastassa näyttelyyn tultaessa. Toisin kuin muissa näyttelyn kuvissa, DEAR-maalauksessa kohteen taustalla ei näy tilallista syvyyttä. 

Sama hahmo nähdään mahdollisesti myös teoksessa October 2019 (Martta). Tällä kertaa hänet nähdään seisomassa tilassa, joka voisi hyvin olla vaikkapa kodin eteinen. Paljastuu, että lapsella on yllään pieni hame tai tutu. Hän on ehkä lähdössä naamiaisiin tai esiintymään ensimmäiseen koulunäytelmään, balettiin tai vastaavaan. Ilme on vakava, ehkä vähän jännittynyt, aivan kuten avausteoksessakin. Koska kuvassa lienee lokakuu, October, kyseessä voi olla myös Halloween. Niin tai näin, jotain jännää on mahdollisesti tulossa. Jotain, joka saa arkea kannattelevat mannerlaatat värähtämään.

October 2019 (Martta) (2020).

En tiedä, onko lukutapani liian sentimentaalinen tai tarinallistava. Mutta voisiko tuossa nalleksi puetun lapsen vakavassa ja keskittyneessä ilmeessä olla jälleen yksi avain näyttelyyn? Se ehkä jotenkin avaa ja sulkee kokonaisuuden, luo katkoksen arjen itsestäänselvyydelle, muistuttaa sen jatkuvasta liikkeestä ja suhteellisuudesta. Lapsen lähtöön ja kotiintuloon, tuohon pieneen tapahtumaan, kenties tiivistyy näyttelyssä kuvatun arjen pienuus ja suuruus.

PS. jotenkin näyttelyä muistellessa tuli spontaanisti mieleen Jenny Offillin romaanin Syvien pohdintojen jaosto (Gummerus 2018 (2014) suom. Marianna Kurtto) koskettava loppu, jossa kriisin läpikäynyt pariskunta odottaa lapsensa saapuvan koulusta: 

“Keltainen bussi saapuu. Ovet avautuvat ja siinä tytär seisoo, käsissään jotakin paperista ja narusta kyhättyä. Hän uskoo sen liittyvän kuvaamataitoon. Tai ehkä luonnontieteisiin. (…) Tyttö ojentaa meille ryppyiset paperinsa ja ryntää juoksuun. Sinä jäät odottamaan minua. Katselemme, kun tyttäremme muuttuu yhä pienemmäksi. Vasta aikuisena valkenevat asioiden nimet.”


Näyttelystä Helsinki Contemporaryn sivuilla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s