Oranssi Pazuzu: Mestarin kynsi (Nuclear Blast)

Petteri: Oranssi Pazuzun uusi levy tuntuu tämänhetkisessä suomimusiikkikentässä vähän samalta kuin äskettäin vihdoin katsomani, Paolo Sorrenton ohjaama The New Pope -sarja tuntui anonyymeiksi jääneiden kyttä- ja scifisarjojen jälkeen. Oikeasti arvaamattomalta, hyvällä tavalla hämmentävältä, visiota ja anarkiaa sekoittavalta teokselta, joka kiinnittää huomiota välineeseensä eikä vain esitä sillä jotain tunteita ja tarinaa. Sen pienistä yksityiskohdista joko pitää tai on pitämättä, mutta ainakin niistä kiinnostuu ja välittää.

Välineeseen onkin syytä kiinnittää huomiota, sillä äänitetyllä populaarimusiikilla alkaa olla jo sen verran historiaa, että yhtä hyvin aggressiivinen särökitara, hahmottoman atmosfäärinen feedback kuin synasekvenssit muuttuvat helposti höhöttäväksi nostalgiaksi, silkoiksi tribuuteiksi tai jähmeäksi genren toistamiseksi. En tarkoita, että kaiken pitäisi olla ajan ja paikan räjäyttävää avantgardea, mutta itsestäni tuntuu, että musiikin valtavirtaa eivät ohjaa, eivätkä siis jaettua äänitodellisuuttamme jalosta, erityisen kiinnostavat kokemukset ja ajatukset.

No, valtavirta on valtavirtaa. Mestarin kynsi jatkaa Oranssi Pazuzun aina tonkimissa vaihtoehtometallijuurakoissa, ja on kaiketi vielä introvertimpaa ja omaleimaisempaa kuin aiemmat levyt. Kuudesta kappaleesta selkeästi tunnistettavaa genremusiikkia edustaa oikeastaan vain viimeinen, Taivaan portti, joka onkin sitten seitsemän minuutin bläkkistuuttaus yhtä sointua. Vaikka se poikkeaa selvästi muusta levystä, se tavallaan kiteyttää sen perusajatuksen, että huomiota täytyy kiinnittää sävellyksen ohella – tai jopa sijaan – kaikkeen muuhun. Äänen materiaalisuus muodostaakin monin tavoin Mestarin kynnen johtoajatuksen, ei vain uskollisen örinälaulun osalta. Tätä korostaa myös, kuten Kimmo K. Koskinen Soundin arviossaan toteaa, että aitopää-black metalista poiketen Taivaan portista löytyy todella tukeva basso-osasto.

Tälläkin on pitempi historiansa. Samaan tapaan kuin akateemisessa musiikissa siirryttiin 1900-luvun aikana sävellyskeskeisestä modernismista tutkimaan itse ääntä, populaarimusiikista löytyy monia haaroja, joissa äänimaisemien luominen ja äänen ominaisuuksien upottava tutkailu ovat asian ytimessä. Drone metal ja ambient metal ovat tästä esimerkkejä, ja niitä Oranssi Pazuzukin hyödyntää.

Tiedät varmasti tunteen, kun joidenkin kappaleiden alusta muodostuu itselle jonkinlainen merkki, sellainen kotoisan ylevä ”ai että, nyt tulee hyvää”. Uusi teknokratia-kappaleen intro vaikutti itseeni näin heti toisella kuulemalla. Vaikka levyn kaikki kuusi kappaletta ovat ilmeisiä Helmi Radion soittolistasuosikkeja, on hyvin ymmärrettävää, että juuri tämä valikoitui single- ja musavideobiisiksi.

Musiikkivideosta sanottakoon, että se korostaa albumin kokonaisestetiikkaa. Levyllä kaikki miksauksesta äänenväreihin ja harmonioihin on vähän vinossa, ja Uusi teknokratia-videon paluu 1920-luvun saksalaisen elokuvan ekspressionismiin tuntuu tätä vasten jotenkin luonnolliselta. Epookkivalinnalla korostetaan myös kappaleen tekstiä. Weimarin Saksan jatkuvan talouskriisin päällehän natsismi lopulta nousi ottamaan ohjat, ja biisissä lauletaan ajatuksien sisään näkevistä linnuista, uniamme lukevasta salaisesta silmästä ja aivojemme pintaan polttavina sienirihmastoina syöpyvistä kuvista – eli informaatioteknologiasta ja digikapitalismista. Ajan elokuvia, joita musiikkivideo lainaa, määrittää jatkuva kaaoksen, todellisuudentajun hämärtymisen ja kanssaihmisten epäluotettavuuden tuntu, joka elokuvatutkija Siegfried Kracauerin mukaan heijasti kansakunnan kollektiivista kokemusta ja ”johtajan kaipuuta”. (Kracauer olisi itse toivonut näkevänsä realistisia elokuvia, joissa olisi vallitsevan kaaoskokemuksen mystifioinnin sijaan näytetty, mistä siinä on kyse: talousjärjestelmän rakenteellisista ongelmista.) Tässä ollaan siis näennäisen yksilöllisyyden ja totaalisen hallinnan suhteen äärellä.

Matti: Sanottakoon alkuun, että Oranssi Pazuzu on sellainen bändi, johon aloin edellisen Värähtelijä-levyn julkaisun jälkeen törmätä tämän tästä. Genreensä nähden se tuntui tulevan vastaan erikoisissa yhteyksissä, sellaisilla festareilla ja muualla, missä en sen kaltaista musiikkia odottanut kuulevani. Tämä johtuu tietenkin erottelukykyni puutteesta minulle vieraan metallimusiikkigenren osalta. En koskaan tullut syventyneeksi Oranssi Pazuzuun, vaikka ymmärsin siinä olevan jotakin sellaista, joka erottaa sen olennaisella tavalla muista metalliyhtyeistä. Muistaakseni joissain levyarvioissa puhuttiin tuolloin jotain musiikin psykedeelisyydestä, mikä tuntuu kiinnostavalta ja eittämättä paikkansapitävältäkin kuvaukselta bändin musiikista. Oli miten oli, minulle riitti tuolloin se, että tiesin bändin soittavan jonkinlaista metallimusiikkia, ja saatoin jättää tarkemman perehtymisen hamaan tulevaisuuteen. En koskaan ole ollut erityisen kova raskaan musiikin kuuntelija, vaikka se onkin aina kiehtonut minua, tosin jonkinlaisena etäisenä maailmana, sellaisena, jonka parissa surffaillaan Spotifyssa ilman, että kuunnellaan yhtäkään kappaletta kokonaan, ja johon paneudutaan kunnolla vasta sitten kun on aikaa – eli useissa tapauksissa ei koskaan. 

Asiaan. Ennätin lukea Mestarin kynnestä innostuneita arvioita jo ennen, kun ehdotit levyä arvioitavaksemme. Se totisesti tuli hyvään saumaan, sillä tällä kertaa en voinut siirtää levyn kuuntelua myöhemmäksi. Olen nyt kuunnellut levyn pariin otteeseen. Ensimmäinen kerta tuntui jonkinlaiselta totuttelulta raskaaseen musiikkiin ja jo toisella kerralla olisin halunnut jatkuvasti tuutata vähän lisää volyymia kuulokkeisiin. Pidän levystä siis erittäin paljon ja tunsin saavani sen myötä jopa jonkinlaisia musiikillisia ahaa-elämyksiä.

Yksi sen tapainen tuli Oikeamielisten sali -kappaleen kohdalla, joka on tällä hetkellä yksi levyn suosikkibiiseistäni. Sen introsta tulee mieleen säveltäjä Philip Glass, mikä onkin sopivaa, sillä levyn tematiikassa tuntuisi olevan jotain samaa kuin vaikkapa Godfrey Reggion ohjaamassa dokumenttielokuvassa Koyaanisqatsi, joka on tunnettu paitsi timelapse-kuvauksestaan myös ennen kaikkea Glassin siihen säveltämästä musiikista. Elokuvan nimi on hopi-intiaanien kieltä ja tarkoittaa tasapainotonta elämää, ja siinä kuvataan melko pessimistisesti sitä, miten teollistunut yhteiskunta järkyttää jonkinlaista elämän ja luonnon perustasapainoa. Aivan kuten elokuvassa, tuntuu Mestarin kynsi -levyn biiseissäkin olevan riitasoinnussa luonnon alkuperäisyys ja ihmisen luoma yhteiskunta valvonta- ja kontrollikoneistoineen. 

Mitä levyn taidemusiikista lähtöisin oleviin vaikutteisiin noin muuten tulee, ei kompetenssini taida oikein riittää niiden nimeämiseen sellaisella skaalalla, joka tekisi oikeutta levylle. Ajattelin esimerkiksi Uusi teknokratia -kappaleen tykyttävässä taustalaulussa kuulevani selkeän Glass-viittauksen, mutta sitten luin Rumban kriitikon tulkitsevan kyseisen kappaleen väliosaa pastissiksi Steve Reichin teoksesta Music for 18 Musicians, ja myönnän auliisti, että Rumban kriitikon poiminta on tässä suhteessa tarkempi kuin omani olisi ollut.

Monissa Mestarin kynsi -levyn arvioissa on tuntunut toistuvan melko visuaaliset ja materiaaliset mielleyhtymät. Kenties, kuten sanot, äänen materiaalisuus voisikin olla yksi levyn johtoaiheista. Siihen liittyen kerrottakoon aivan ensimmäisestä mielleyhtymästäni, jonka sain levyä kuunnellessani. 

Heti ensimmäisen kappaleen introssa, ensimmäinen mielleyhtymäni – visuaalinen sellainen – vei minut Dario Argenton elokuviin. Ei niinkään niiden värikylläisyyteen, vaan pikemminkin niiden huuruisiin kauhukohtauksiin, joissa Goblinin soidessa taustalla näyttää siltä, kuin jokin ilmassa leijaileva tikari vainoaisi nuorta uhriaan, aivan kuin tällä vainoajalla ei lainkaan olisi fyysistä olemusta, vaan – kuten Argenton elokuvissa usein – se on pikemminkin jotain ilmassa olevaa, vähän kuin musiikkia, joka ympäröi uhrin: uhkaa samaan aikaan joka suunnasta, jota ei voi paeta, koska sen kuullessaan on jo sen sisäpuolella, kuolemaantuomittu tyrmässään. Tällä tavoin se uhkaavuuden tuntu, joka Ilmestys-kappaleessa tuntuu, on jollain tavoin tilallista, ympäröivää. Ehkäpä äänen materiaalisuus siis manifestoituukin levyllä sen tilallisuuden kautta? Äänen materiaaliset seinät liikkuvat yhä lähemmäs ja lähemmäs. Levy ei kuitenkaan ahdista, se ei saa kokemaan, että olisin kuuntelijana jäämässä seinien väliin, vaan nuo tilalliset vaikutelmat luovat lähinnä intensiteettiä, joka purkautuu, kuten Ilmestys-kappaleessakin, loppupuolella mukaan räjähtävien kitaroiden siivittämänä, aivan kuin hyvässä jännityselokuvassa sankarin pääseminen pinteestä laukaisee jännityksen. 

Petteri: Visuaalisuus on ilman muuta tämän tyyppisessä musiikissa oleellista – kuten toki populaarimusiikissa muutenkin, mutta tällaisessa ambienssipainotteisessa tavarassa ehkä silti eri tavalla. Luettelemasi tilallisuuteen liittyvät mielikuvat yhdessä omien, melko abstrakteina sykkivien mutta silti tunnepitoisten, visioideni kanssa houkuttelevat väittämään, että visuaalisuus toteutuu aika epäinhimillisenä. Myös tämä ulottuvuus yhdistää Oranssi Pazuzua postrockin perintöön, jossa on paljon romantiikan ajalta tuttua luonnonvoimiin viittailua ja niiden imitointia. Oranssi Pazuzu ei kuitenkaan avaa mahtipontisen elokuvallisia näkymiä jäätiköille ja myrskyisille merille, vaan se, kuten hyvin kuvaat, pikemmin luo jonkinlaisen suljetun mutta elävän tilan ja laulaa kuulijan suohonsa.

Mainitsemasi luonnon ja teknologian suhde liittyy myös asiaan. Joku kriitikko kuvaili levyn äänitekstuuria ”visvaiseksi”, eikä se toden totta kilkuta eteenpäin lasin- ja titaaninkiiltävänä. Teknologista äänenhallintaa onkin käytetty tavallaan itseään vastaan, ja itse yhdistän mielessäni esimerkiksi levyn särökitaroita ja synamattoja hämmentävänkin spontaanisti maahan ja omituisiin orgaanisiin mielikuviin. Äänikokonaisuus vaikuttaa hyvin tarkkaan harkitulta ja hallitulta, mutta samalla se alkaa välillä tuntua itselleni vähän turhankin tunkkaiselta. Tämä herättää ristiriitaisia tunteita, sillä huomaan toivovani esimerkiksi rumpuihin enemmän dynamiikkaa ja kirkkautta, mutta tämä taas rikkoisi kaikkea muuta vastaan.

Mitä Mestarin kynnen kokonaisdramaturgiaan tulee, kahden ensimmäisen kuuntelun jälkeen ajattelin, että vaikka levy kannattaa kuunnella alusta loppuun, biisit voisivat olla muissakin järjestyksissä, ja mikä tahansa niistä voisi olla esimerkiksi avausraita. Nyt, kolmannella kuuntelulla, alan perääntyä tästä ajatuksesta. En osaa tähän hätään ihan sanoa, minkälaisesta kaaresta on kyse, mutta jokin perustelu juuri tälle kappalejärjestykselle on.

Vielä yksi elokuvallinen mielleyhtymä: ensikuuntelulla Oikeamielisten salin aloittava syntsajousikuvio tuntui hetken aikaa suorastaan rauhoittavalta, ja sen yhtäkkinen epävireinen alaspitchaus nosti mieleeni Mulholland Driven kohtauksen, jossa mies teatterissa huutaa ”No hay banda” eli ”Ei ole yhtyettä” (jonka muuten aikanaan teininä luin tekstityksistä väärin mutta silti oikein, että ei ole yhteyttä). Kyse lienee siitä, että ehdin suhtautua soittoon hetken aikaa ikään kuin normaalina, soittajia edustavana inhimillisenä tapahtumana, ja pitchaus katkaisi tämän spontaanin suhteen.

Tekee vielä mieli esittää yleinen huomio metallimusiikista. Siihen on alusta asti kuulunut vahva synkkien hallitsijoiden, keskusjohtoisuuden ja yksilöitä universaalisti vainoavien voimien (monoteistinen) diskurssi – tätä Kummelin Saku ja Spiidi-sketseissäkin parodioidaan, etenkin Hänmies-hittikappaleen avaussäkeessä ”Paha keisari syö kaikilta pään”. Asetelma on ilmeinen myös Mestarin kynsi-levyllä. Tunnustan, että se tuntuu itselleni välillä vitsikkäältä, mutta samalla tämä ajoittain esiin pilkahtava näkökulma ei lainkaan häiritse levyn auraa, päinvastoin jopa lisää sitä. Tämän tasapainon säilyttäminen ei ole lainkaan itsestään selvää näin äärimmäiselle levylle tai sen kuuntelulle. 

Matti: Aiemmin mainitsematta jäi eräs hyvin voimakkaasti levystä mieleen jäänyt vaikutelma. Kuulen ääniä maan alta -kappaleessa särökitaroiden tullessa mukaan noin kahden ja puolen minuutin jälkeen, ne tuntuvat jotenkin venyttävän auki siihen asti kuullun äänimaiseman, joka tuntuu oudon paineistetulta korkeine pihisevine äänineen. Se liittyy myös siihen, mitä sanoit omituisista orgaanisista mielikuvista. Oikeastaan koko kappale, ehkä jopa koko levy, tuntuu jollain tavalla elävältä oliolta, mutta samalla kuitenkin mekaaniselta, vähän kuin H.R. Gigerin luomat biomekaaniset figuurit. 

Tämä sitten palautuukin jo aiemmin huomioimaamme luonnon ja teknologian suhteeseen: ihmiset ovat biomekaanisia olentoja, konelihaa, joiden mieltä modernit teknologiat muovaavat – kuten Uusi teknokratia -kappaleen musiikkivideossa radion lähettämät signaalit tahrivat kuulijansa hallitsijan verestä peräisin olevalla musteella, joka kenties muodostaa kuvia, jotka ”syöpyvät aivojen pintaan”, kuten biisissä sanotaan. 

Hauskaa muuten, että usein kuulee puhuttavan rihmastoista jotenkin utooppisessa merkityksessä, mutta Uusi teknokratia -biisissä niistä puhutaan kuin ne olisivat peräisin jostain ei-toivotusta loiseläjästä. Sopii hyvin kuvaan, että aiemmin mainitsemastani Kuulen ääniä maan alta -kappaleesta – tuosta kohdasta, jossa särökitarat alkavat soida – tuli mieleen myös Alien-elokuvan ikimuistoinen kohtaus, jossa hirviö ”räjähtää” esiin ihmisen rintalastasta. Musiikki kuulostaa toisin sanoen siltä kuin jokin kuoriutuisi jostakin. 

Vaikka kaikkien kappaleiden sanoituksissa ei suoraan viitata mihinkään biomekaaniseen kauhukuvastoon, se on mielestäni silti läsnä nimenomaan musiikillisessa mielessä. Ehkä tuon mainintasi teknologisen äänenhallinnan toimimisesta itseään vastaan voi yhdistää tähän… Toisaalta tällaiset vaikutelmat näin auki kirjoitettuina ovat vaarassa sekoittua enemmän industrial-henkisen musiikin mielikuviin, mikä taas menee pahasti ohi maalin. Asiaa selkeyttääkseni voisi viimeinen sanani tähän olla – elokuvissa pysyäkseni – että Mestarin kynsi on enemmän Cronenbergia kuin Alienia. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s