Tatsuo Miyajima: Sky of Time, EMMA

Petteri: Espoon modernin taiteen museo EMMAssa on esillä japanilaisen Tatsuo Miyajiman installaatio Sky of Time (2019). Kyseessä on uusin sarjassa tilaustöitä, joita EMMA yhdessä Saastamoisen säätiön kanssa pyytää kerran vuodessa kiinnostavaksi katsomaltaan nykytaiteilijalta.

Teos koostuu huoneesta, jonka katossa tuikkii kaikille digitaalisista led-näytöistä tuttujen, jatkuvasti muuttuvien numeroiden sarja. Numerot ilmestyvät, vaihtuvat ja katoavat ennalta määräämättömissä sarjoissa siten, että nollaa ei näy koskaan. Ennalta määräämättömyys tarkoittaa, että taustalla ei ole valmis, play-napilla käynnistettävä tiedosto, vaan reaaliaikainen järjestelmä, joka ei toistu samanlaisena kuin teoriassa varmaan joskus miljardien vuosien päästä. Miyajima on ottanut teoksen estetiikkaan vaikutteita Suomessa näkemistään revontulista, ja huoneen lattialle on levitelty Fatboy-säkkituoleja, joilla maaten kattoa voi tuijotella.

Ehdotin teosta arvioitavaksemme pitkälti sen mediumin vuoksi ja siksi, että halusin tietää, mitä se kenties tuo lisää taiteellisiin käytäntöihin, jotka ovat varsin tuttuja japanilaisesta nykytaiteesta. Ohjelmoinnin ja luonnonprosessien rinnastaminen ei-inhimillisen näkökulman tuottamiseksi, ikuisuuden ja äärettömyyden käsittely, zen-buddhalaiset lähtökohdat, toiston ylevyys, immersiivisyys ja projisoidut pinnat ovat erilaisina yhdistelminä tuttuja eri sukupolvien japanilaistaiteilijoiden tuotannosta Yayoi Kusamasta Ryoji Ikedaan ja teamLab-kollektiiviin. Toki Miyajimalla lienee tässä skenessä yhdenlainen pioneeriasema.

Sky of Timen ominaislaadut palaavat ehkä pääsääntöisesti sen minimalismiin. Se ei stimuloi aisteja tai mahtaile vaikutelmilla, eikä siinä ole teamLabille usein tyypillistä vekkulamaisuutta. Kaikkiaan se vaikuttanee enemmän poissaolon, etäisyyden ja häilyvyyden kuin läsnäolon kautta.

Tästä huolimatta teos ei tunnu pelkästään käsitteelliseltä, vaan siihen ui ajan kanssa hienovarainen aistimellinen elementti. Huoneessa maatessa numerot alkavat tuottaa itsestään jälkikuvia mustalle taustalle, ja välillä kadotessaan ne jättävät jälkeensä vihreäreunaisen mustan aukon, koska silmät ovat ehtineet tottua tiettyyn kirkkauteen kyseisessä kohdassa. Tämä toi ainakin omalla kohdallani teokseen toisenlaista, hypnoottista syvyyttä, kuin mistä taiteilija itse puhuu.

Matti: Taideteoksen luonnehtiminen meditatiiviseksi lienee vähän klisee, mutta mielestäni Sky of Time on sellainen – siis meditatiivinen. Kävin katsomassa teoksen puolisoni kanssa ajankohtana, jolloin museossa ei ollut paljoakaan porukkaa ja ehdimme olla teoksen äärellä tovin ennen kuin sinne tuli muita. Vaikka ihmismäärään liittyvät huomiot ovat usein vähän banaaleja, on sillä tällaisen teoksen kohdalla vaikutusta. Sky of Time tuntuu kokemuksena enemmän sisäänpäin käpristyvältä, kun taas esimerkiksi Amos Rexissä ollut teamLabin makoiluteos tuntui suosionsa vuoksi enemmän kollektiiviselta yhdessä kokemiselta ja yhdessä olemiselta. Siihen nähden Tatsuo Miyjiman digitaalinen tähtitaivas saa olon tuntumaan suorastaan yksinäiseltä, kuten tähdetkin saavat, kun niitä katsoo jossain taajaman ulkopuolella.

Tätä vaikutusta on varmasti haettukin. Tai ehkei niinkään ’yksinäisyyttä’ kuin ylevää pienuuden ja avuttomuuden tunnetta, jonka luonnolle ja taivaalle herkistyminen meissä voi aiheuttaa. 

Teoksen esittelyssä kerrotaan Miyajiman kiinnostuksesta aikaa ja ikuisuutta kohtaan. Tämä on helppo käsittää, mutta toisaalta ajan yhdistäminen vaihtuviin numeroihin tuntuu puhuvan jostain muustakin kuin puhtaasti ajasta; se puhuu sen mittaamisesta ja laskemisesta – sanalla sanoen teos puhuu ajasta määrällisenä ilmiönä. Aikana, jolloin kaikenlainen kellottaminen ja mittaaminen niin ruumiintoiminnoissa kuin arjessa yleisemminkin on enemmän sääntö kuin poikkeus, tuntuu tämä tapa puhua ajasta jotenkin lattealta, joskin varmasti ihan relevantilta. Ehkäpä teos tarkoituksella kommentoikin kaiken mittaamisen fetissiä ja asettaa tähtitaivaan tilalle eri nopeuksilla vaihtuvat numerot kiusaamaan ajantajuamme, muistuttamaan karulla tavalla ajankulusta samalla kun muu teos kannustaa säkkituoleille rentoutumaan ja mahdollisesti unohtamaan sen. Ehkä jokin tällainen ristiriita on siinä keskiössä?

Petteri: Hyvä pointti. Jotain samantapaista jäin itsekin miettimään, joskin ajatukseni jatkoi hieman eri laduille. 

Miyajiman työskentelyn lähtökohtiin on jo 80-luvulta alkaen kuulunut ikuisen muutoksen ajatus, ja toisaalta numerot edustavat ihmiselle ominaista identifiointia puhtaimmillaan ja, kuten toteat, yhä arkisempana. Identtisen ja ei-identtisen, tai esimerkiksi eletyn todellisuuden ja pelkän olemassaolon, suhteen voisi siis väittää sisältyvän teokseen perustasolla.

Tästä näkökulmasta Sky of Timessa ei ole mitään erityisen uutta, ja esimerkiksi Immanuel Kantin 1700-luvulla esittelemä ”matemaattisen ylevän” käsite tavoittaa ajatuksen tavalla, joka voi saada teoksen näyttämään lähestulkoon tämän käsitteen tautologiselta toistolta. Kant tarkoitti matemaattisella ylevällä kokemusta, jossa äärettömyys alkaa tunkeutua ajatteluumme: yhtäältä voimme kokea lievää ahdistusta siitä, että emme kykene kuvittelemaan tai esittämään sitä (esimerkiksi numeroin), mutta saamme kiksit tajutessamme, että voimme puhtaalla järjellämme käsittää sen. Kant käytti tästä kokemuksesta esimerkkinä, you guessed it, tähtitaivaalle katsomista.

Jos siis katsoisin teosta vain tästä näkökulmasta, se tuntuisi lähinnä fanin tekemältä Kant-coverbiisiltä. Toisenlaisen tulkinnan perään taas voisi lähteä muistamalla, että matemaattiset kaavathan itse asiassa kuvaavat materiaalisen todellisuuden toimintaa erittäin tarkasti. Numeroiden ja olemassaolon välillä ei olekaan lohdullisen mysteeristä kuilua, jonka voi tarvittaessa kääntää todellisuuspaoksi, ja tuikkivat numerot ovatkin asia itse. Tässä valossa Sky of Time on eri tavalla, ehkä jopa painokkaammin, ristiriitainen kuin ylevän käsite sallisi.

Edelleen olisi mahdollista jättää koko kysymys representaatiosta pois ja lähestyä teoksia suljettuina järjestelminä. Miyajima puhuu paljon siitä, että numerot ovat meille yleensä välittömästi merkityksellisiä. Olen tietyn ikäinen, tililläni on tuon verran rahaa, kämpässäni neliöitä tämän verran, elän muka vuotta 2019, askelmittari ruksuttaa. Toisaalta numerot ovat itsessään täysin abstrakteja ja mykkiä. Kenties kokijan onkin tarkoituksenmukaista ”litistää” teos konkreettiseksi ja itseensä viittaavaksi tapahtumasarjaksi, numeroiden tanssiksi sekä aistimellisessa että filosofisessa mielessä. Numerot eivät viittaakaan luonnonprosesseihin, vaan päinvastoin luonnonkaltaisuus on se kerros, joka esittää numeroita, ja jonka takana odottavaan numeroiden vierauteen tulee nähdä.

Tämä näkökulma voisi päteä Sky of Timen lisäksi muihinkin Miyajiman teoksiin, kuten sen viereen installoituun Counter Fallsiin, jossa numerot leijuvat pakkashiutaleiden kaltaisina mustaa taustaa vasten. 

Counter Falls (2018).

Matti: Mainio pointti tuo lohdullisen mysteerin puute. Se tuo mieleen eksistentiaalisia ja toisaalta, kun mainitsit sanan “lohtu”, teologisiakin kysymyksiä. Taiteen ja uskontojen yhteinen historia on minulle melko tuntematon, mutta näen taiteessa ja uskossa paljon samankaltaisuutta. Kummassakin ikään kuin tavoitellaan jotakin, mikä on itse asian takana, pinnan alla. 

Postmoderniin taiteeseen yhdistämäni ajatus, jonka mukaan ei ole mitään muuta kuin pintoja – aivan kuten varhaisissa 3D-tietokonepeleissä, joiden maisemat pelin takkuillessa paljastuivat paperin ohuiksi fasadeiksi, joiden takaa avautui matrixin kaltainen outo tyhjiötila – provosoi mieltä ponnistelemaan edes jonkun “lohdullisen mysteerin” löytämiseksi – mysteerin, joka on kuin halkeama umpinaisessa luolassa. Uskoakseni Sky of Time herättelikin minussa juuri jotain tällaista, mysteerin kaipuuta, halua johonkin ilmeisellä tavalla problemaattisempaan esitykseen ajasta. Nyt teos tarjosi sen, kenties onnistuneesti, negaation kautta.

Jos Sky of Timea peilaa muihin EMMAssa oleviin Miyajiman teoksiin, sitä voi pitää huipentumana, joka alleviivaa sen, miten numerot ovat kaikkialla. Näyttelyn “ensimmäinen” Miyajiman teos Counter Steps (2019) on vastassa jo portailla, joista noustaan museon näyttelytilaan. Kunkin porrasaskelman reunalla on muista teoksista tuttu led-näyttö vaihtuvine numeroineen. Ehkä yllättävintä, ja samalla oleellisinta, teoksessa on, että sen voi tosiaan ohittaa jopa huomaamatta. Punaisena hehkuvat numerot, samanlaiset kuin digitaalisissa herätyskelloissa, ovat oudoissakin paikoissa niin arkisia, ettei niihin ymmärrä kiinnittää huomiota. Itse kävelin teoksen ohi ja tajusin sen vasta poistuessani. 

Lisäksi EMMAssa voi nähdä Miyajiman vähän vanhemman teoksen Changing Time with Changing Self (2001). Teoksessa vaihtuvia numeroita nähdään teräväpiirteisellä, neliön muotoisella peilipinnalla. Mikäli ymmärsin oikein, tämä teos kuuluu kuitenkin EMMAn Kosketus-nimiseen kokoelmanäyttelyyn, eikä siten ole suoraan yhteydessä taitelijan uudempiin teoksiin, jotka ikään kuin taustoittavat Sky of Timea. Koin tämän järjestelyn hivenen sekavaksi, kun en oikein tiennyt, mistä mikäkin kokonaisuus alkaa ja mihin päättyy. Toisaalta en tiedä, onko sillä nyt tämän Miyajiman kohdalla paljoakaan merkitystä. Hänen taiteensa näyttäisi avautuvan hyvin näinkin.


Miyajiman näyttelystä EMMAn sivuilla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s