Petteri: Syyskuun lopulla ilmestyi Monika Fagerholmin kuudes romaani Kuka tappoi bambin? Ruotsiksi kirjoittava Fagerholm on arvostettu ja palkittu kirjailija, jonka teoksia on sovitettu elokuviksi, tv-sarjoiksi ja teatteriin. Me luimme siis romaanin suomennoksen, joka ilmestyi samaan aikaan alkukielisen teoksen kanssa (Vem dödade bambi?).
Romaani sijoittuu ylemmän keskiluokan idylliseen huvilakaupunkiin Harmaalaan, jossa neljä hyväosaisten perheiden lukioikäistä poikaa joukkoraiskaa Saschan, tytön, joka on muutamaa kuukautta aiemmin jättänyt yhden pojista, Nathanin. Nathan tihkuu kaiken valon imevää katkeruutta ja orkestroi raiskauksen, joka muuttuu yksilöllisestä yhteisölliseksi traumaksi. Tarinaa ei kuitenkaan kerrota sen enempää hänen kuin uhrinkaan näkökulmasta, vaan ääni annetaan pääsääntöisesti raiskaukseen osallistuneelle Gustenille sekä toisistaan etääntyneille ystäville, Emmylle ja Saga-Lillille.
Tunnustan kuuluvani ihmisiin, jotka ovat oppineet suhtautumaan kotimaiseen romaanikirjallisuuteen varsin valikoiden, koska se on kirjaan tartuttuani merkinnyt liian usein joko synkistelykitschiä tai arkisuuskitschiä. On toki täysin mahdollista, että tämä on vuosien saatossa “jalostunut” omaksi laiskuudekseni. Joka tapauksessa Fagerholmin uusimman kohdallakin olisin varmasti tuskastunut muutaman kerran, elleivät sen kieli, kerronta ja rakenne olisi niin palkitsevia ja yllättäviä. Ilman näitä olisi ollut paljon työläämpää todeta, miten syystuuli järsii kuolevaa ostaria, kaislikossa kelluu ruostunut kioskikyltti, ihmiset eivät osaa puhua ja haaveet kaatuvat kaleidoskoopissa.
En ole ennen lukenut Fagerholminkaan romaaneja, mutta olen käsittänyt, että juuri taitavan assosiatiivinen kirjoittamisen tapa yhdistää Bambin hänen aiempaan tuotantoonsa. Kirjan teksti on samalla hengästyttävää ja herkkää ja ajautuu hetkittäin lähelle runomuotoa etenkin siellä, missä hahmojen yritys muistaa ja ymmärtää tekee kipeää. Romaani myös etenee monen eri henkilön näkökulmasta, eri aikatasoilla ja kerronnan tavoilla. Fagerholm rakentaa pala kerrallaan kokonaiskuvaa ground zeron ympärille kuin jonkinlaista epäsymmetristä himmeliä. Kokemukseni mukaan tällainen kerronta usein pitkittää itseään ja rakastuu omaan nokkeluuteensa, mutta tässä tapauksessa siitä ei välity lainkaan itsetarkoituksellisuutta.
Erityisesti nautin tavasta, jolla kaikkitietävän kertojan ääni limittyy hahmojen sisäiseen monologiin ja muistoihin. Se tuntunee luonnolliselta, koska se heijastaa tapaa, jolla ylipäätään elämässä hahmotamme itseämme ja tekemisiämme sisäisten tunteiden ja oletettujen ulkoisten vaikutelmien jatkuvana pompotteluna. Tämä korostuu elämän äärimmäisimpien kokemusten kohdalla, kun hämillään etsii jotain ajatusta tai mielikuvaa, jossa levähtää edes hetken. Kerrontaratkaisuna tämä lomittuminen on perusteltu sikälikin, että raiskauksen aikaansaama mediasirkus ja sen tuottamat kuvat ja sanat kaikkine vääristymineen (ja tunkeilevine totuusarvoineen) muodostavat merkittävän osan tarinaa.
Rikoksen ja syyllisyyden pohdinta sekä moninäkökulmaisuus yhdistivät tekstiä välillä mielessäni Dostojevskiin (tuntuupa muuten nololta tehdä tällainen jäätävä klassikkovertaus). Selvä ero kuitenkin on siinä, että Fagerholmin kirjassa “suuri kysymys” ei esiinny universaalina, vaan on sukupuolittunut ja yhteiskunnallinen. Lisäksi häntä tuntuu kiinnostavan lopulta enemmän motiivit ja syyt kuin seuraukset. Vihjauksia annetaan ainakin pariin suuntaan: siihen, miten helppoa aikuisten on rakentaa etuoikeutettu ja emotionaalisesti tylppä ihmislapsi, sekä raiskauskulttuurin tasoihin. Jälkimmäisen kiteytymäksi on helppo mainita (kuten näemmä Sanna Kangasniemi Hesarin arviossakin mainitsee) tapa, jolla Fagerholm kuvaa Nathanin isän Abben, vastenmielisen pirttidespootin, sängyn yllä riippuvaa metsästysaiheista maalausta.
Matti: Sain viisi minuuttia sitten kirjan päätökseen. On heti sanottava, että luin sen vauhdilla, joka ei ehkä tee oikeutta Fagerholmin kerronan runsaudelle. Kuten Hesarin arviossa sanottiin, tekstiin voisi jäädä asumaan. Sen päämäärätietoinen eteenpäin lukeminen tuntui vähän samalta kuin jos kävisi kiehtovassa taidenäyttelyssä vain vilkaisemassa teoksia. Fagerholmin tekstissä tekisi mieli jäädä vähän “maistelemaan” kaikkea: kursivointeja, rivityksiä, kertojaääniä. Runomaisuus, johon viittasitkin, saa teoksen tuntumaan kokoaan suuremmalta.
Toisaalta moiseen rehevyyteen tottuminen kestää. Minulla oli alussa vaikea saada tarttumapintaa kirjaan. Viime aikoina lukemani kirjat ovat olleet muodoltaan niin yksioikoisia, että Fagerholmin teksti tuntui liian levottomalta ja hengästyttävältä. Tämä tosin on itselläni melko tyypillistä: kalibroituminen uusiin asioihin ottaa aikansa.
En tunne kotimaista kirjallisuutta niin hyvin, että osaisin suoraan kommentoida tuota synkistely-/arkisuuskitschi-asiaa. Saan kyllä kiinni mielikuvasta ja varsinkin siitä puuduttavasta arkirealismista, jonka paikannan (ehkä etenkin) muihin(kin) tekstilajeihin, kuten pop-lyriikkaan ja aikakausilehtiartikkeleihin, joissa käydään fiilistelemässä rouheeta elämää joko lähiöissä tai Kehä 3:n ulkopuolella.
MUTTA mitä Fagerholmiin tulee (tästä mainitsin aiemminkin kun nähtiin) en kokenut tekstin kätkevän alleen tyypillistä arkirealismia, vaan päin vastoin koko teksti tuntui uhkuvan jonkinlaista Twin Peaks -henkistä surrealismia. Tähän saattaa vaikuttaa se, että tiettävästi ainoa suhteeni Monica Fagerholmin teksteihin tulee teatterin kautta. Näin aikoinaan (siitäkin taitaa olla jo monta vuotta) teatteri Takomossa sovituksen Fagerholmin romaanista Amerikkalainen tyttö. Ja se oli (ainakin se tuntui silloin siltä) fragmentaarisuudessaan jotenkin mystinen tai surrealistinen. Voidaan kai olettaa, että luin Kuka tappoi bambin -teosta ainakin osittain näiden visuaalisten mielikuvien läpi.
Sanallistit hyvin sitä, miten teoksessa näkökulmat liukuvat toisaalta hahmojen, toisaalta sisäisen ja ulkoisen välillä. Sekin saattaa olla yksi syy siihen, miksi pidin tunnelmaa niin surrealistisena: ikään kuin hahmojen välillä virtaisi jotain voimia, joita he eivät itse näe tai pysty hallitsemaan ja samalla kirjan tapahtumat ovat yhtä aikaa menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Lisäksi kirjan miljöö on kuin jostain kummitustarinasta: ränsistyvät huvilat “pittoreskissa” ympäristössä.
Ja kuten sanoit, joukkoraiskaus on painovoimapiste, jonka ympärille tarina rakentuu. Se on tarinassa läsnä alusta saakka ilmaantuen lukijalle hetkittäisinä, nopeina shokkeina. En tiedä, mutta lukijana minusta tuntuu siltä kuin se tavoittaisi aidontuntuisesti jonkinlaisen trauman ilmenemisen kokemuksen. Jo pelkkä sanan “joukkoraiskaus” esiintyminen tekstissä, yhtäkkiä, huviloiden ja järvien keskellä, ilman varoitusta, saa aikaan väkivaltaisen pohjavireen, vähän kuin jossain David Lynchin elokuvissa (noloja vertauksia jatkaen).
Toisaalta, kuten Hesarin arviossa todetaan, väkivallanteko imaisee lukijan huomion melko kokonaisvaltaisesti, sillä onhan kirjassa paljon muutakin. Otaksun silti, että näin kirjailija on tarkoittanutkin, että tapahtuneesta joukkoraiskauksesta leviää pitkä varjo, joka peittoaa myös monien ympärillä olevien ihmisten elämän. Vähän jopa yllätyin siitä, miten eksplisiittisesti itse raiskaus kirjassa lopulta kuvataan. Toisaalta ymmärrän tarpeen katsoa asioita niin kuin ne ovat ja puhua niistä oikeilla nimillä, mutta samalla tapahtuman konkretisoiminen kirjassa tuntuu jotenkin ristiriitaiselta sen kanssa, miten se muuten ikään kuin kummittelee epämääräisenä hahmojen muistissa.
Petteri: Kirjan loppupuolelle tultaessa tapahtuva kerronnan muutos on tosiaan yllättävä. Muistan, että se herätti itsessäni mielikuvan pakkolaskun tekevästä lentokoneesta, joka maahan osuttuaan vain jatkaa kyntöään. Uskallankin olettaa, että jonkinlaista shokkiefektiä ratkaisulla on haettu.
Tämänkin Fagerholm silti tekee mielestäni taiten. Kyseessä ei ole mikään huomionhakuinen ”revi tästä”-kovistelu, vaan tekstissä säilyy jokin tietty rekisteri tavalla, joka maadoittaa ennen käännettä kerrotut asiat tekemättä niitä lainkaan tyhjiksi. Kirja ei hylkää ”romaaniuttaan” eli yritä muuttua muuksi kuin kerrontataiteeksi, vaikka tästä eteenpäin esimerkiksi sisältääkin muutaman meta-välähdyksen eettisen pohdinnan muodossa.
Tulin itse asiassa nyt ajatelleeksi, että nämä välähdykset koskevat romaanihenkilöitä romaanihenkilöinä ja tällaisena ehkä muistuttavat, että kirjan lukemalla ei voi ”korvata” mitään tosimaailmassa tapahtuvaa. En voi palata tekstin äärelle tarkistamaan muistikuvaani, koska annoin ainoan arviointikappaleemme jo sulle, joten jääköön tämä ilmaan.
Eräs katkerankaunis sivuteema kirjassa on Gustenin ja Emmyn suhde. Sen syttymisen kuvauksesta tuli mieleeni Milan Kunderan kuuluisa lause ”Rakkaus voi syntyä yhdestä metaforasta” tai sinnepäin (tähän mainosäänellä: ”mistä näitä klassikoita oikein tulee?”). Se jätti miettimään, miten usein ihmiset löytävät toisissaan pikemmin ratkaisun jollekin kuin varsinaisesti toisiaan. Tekeekö tämä silti rakastumisesta sen ”epäilyttävämpää” lienee kysymys, johon elämässä joutuu vastaamaan, vaikkei sen aikana tulisi tätä kysymystä muotoilleeksi.
Lukutapojemme erilaisuus on kiinnostavaa. Taisin kyllä lukiessani joidenkin yksittäisten kuvausten aikana siirtyä surrealistisviritteiselle tasolle, mutta yleisesti ottaen siis otin tekstin melko ”tosissani”. Jos kokemukseesi vaikutti tuo teatteriesitys, omaani luultavasti vaikutti lukemani Fagerholmin haastattelu, jossa käsitellään kirjoitusprosessin käynnistäneitä tositapahtumia hänen kotikaupungissaan. Ei kai voi olla laskematta tekstille ansioksi, että se voi herättää näin luontevan spontaanisti erilaisia vastaanottotapoja.
Matti: Muistan myös silmäilleeni Fagerholmin haastattelun Hesarista, mutta tuota taustalla vaikuttanutta tositapahtumaa en lukiessani muistanut (nyt luin siis jutun uudelleen). Tähdennetäköön silti vielä, ettei tekstin kokeminen surrealistisena (tai unenomaisena) ole ristiriidassa sen todentuntuisuuden kanssa. Tämä saattaa kuulostaa vähän ristiriitaiselta, mutta tarkoitan surrealismilla ennen kaikkea kerronan tapaa. Jos jatketaan vertauslinjalla, niin mielestäni Fagerholmin tyyli on enemmän Lynchiä kuin Hanekea, (jonka elokuvaan Benny’s video kirjassa myös viitataan).
Tässä(kin) lukutapani taustalla vaikuttanee kiinnostukseni elokuvaan ja muihin visuaalisiin taidemuotoihin; tuntuu kuin hakisin tekstille jatkuvasti vertailukohtia elokuvista tai televisiosta (ajattelin jossain kohtaa lukiessani myös True Detective -sarjan ensimmäistä tuotantokautta). Toisaalta ei liene väärin sanoa, että Fagerholmin tekstikin on jollain tapaa visuaalista, visuaalisia mielikuvia ruokkivaa. Fun fact: en ole varmaan eläissäni törmännyt yhtä monta kertaa sanaan “pittoreski” kuin Fagerholmin kirjaa lukiessani.
Sivujuonteista puheen ollen: kirjan jokaisen hahmon tarinaan tuntuu liittyvän jokin vähän melankolinen pohjavire. Yhtäältä tähän vaikuttaa varmasti myös kirjan alati rapeuttuva ympäristö – tai näin ainakin itse sitä tulkitsin. Että kaikki hahmot ovat vähän kuin sivussa jostain, missä he toivoisivat olevansa. Esimerkiksi päähenkilö Gustenin äiti, joka melkein on päässyt esiintymään Metropolitaniin ja melkein on päässyt esittämään duettoa Pavarottin kanssa.
Oli kyse millä aikatasolla tahansa tapahtuneesta juonteesta, vaikuttaisi tapahtunut (tai tapahtuva) joukkoraiskaus nyrjäyttäneen kaiken vähän sijoiltaan (jossain määrin jo ennen tapahtumistaan). Yhtäältä, ainakin itselleni, se tuottaa fiiliksen, että kaikki, mitä kirjassa tapahtuu, tapahtuisi jotenkin vääjäämättä, että askelmerkit ikään kuin johtavat alati kohti onnettomuutta, aivan kuin se olisi jotain, jota ei mitenkään olisi voinut ennalta estää. Tällainen näkemys on toki lohduton, mutta samalla se siirtää huomion nimenomaan niihin kulttuurisiin seikkoihin, jotka tapahtumia ympäröi ja omalla tavallaan mahdollistaa rikoksen (tähän viittasitkin ensimmäisen puheenvuorosi lopussa, jonka nyt luin uudestaan).
Fagerholmin ansioksi on luettava se, että vaikka kirja jossain määrin kuvaakin patriarkaalisen yläluokan, tai ainakin yhden yläluokkaisen yhteisön, rappiota, ei raiskaamisesta tehdä mitään viattomuuden menettämisen symbolia, vaan siihen suhtaudutaan absoluuttisesti rikoksena, joka ei edusta mitään muuta kuin rikosta itseään. Se ei ole suoraan kenenkään, varsinkaan uhrin, valintojen traaginen seuraus tai minkään vertauskuva. Enemmän kuin syyllisten valintaa (sikäli kun voidaan puhua valinnasta) tehdä rikos, teos tarkastelee, kuten moneen kertaan on sanottu, rikoksen taustalla olevia rakenteita, sitä, minkälainen kulttuuri ja yhteisö ylipäätään tekee raiskaamisesta mahdollisen. Ja kaikki tämä kristallisoituu Gustenin tarinassa: hän haluaisi kantaa vastuun teosta, tunnustaa syyllisyytensä, mutta yhteisö yrittää kaikin tavoin painaa teon villaisella saaden raiskauksen lopulta näyttämään, kuten yllä kuvasin, vääjäämättömältä onnettomuudelta, kuin huonolla kelillä sattuneelta autokolarilta, jonka estämiseksi on hyvin vähän tehtävissä mitään.
Romaanista Teos-kustantamon sivuilla.
Seiskan pojat 