J-P Valkeapää: Koirat eivät käytä housuja

Matti: J-P Valkeapään uudesta elokuvasta tekisi mieli puhua kuin hienosta viinistä. En tiedä miksi, mutta se oli ensimmäinen ajatus elokuvan jälkeen. Kenties elokuvan aistillisuudessa on jotain, mikä sai minut ajattelemaan oikein rehevää punaviiniä, vaikken viineistä mitään ymmärräkään. 

Koirat eivät käytä housuja on joka tapauksessa vastaansanomattoman elegantti teos. Uskon jonkinlaisen hienouden tulevan siitä, että se kykenee kuvaamaan erittäin yksityisiä asioita erittäin läheltä ilman lähentelyä. Elokuva ilmiselvästi kunnioittaa aihettaan ja kuvaamiaan hahmoja. Se ei anna piiruakaan periksi sensaatiomaisuudelle. Viime aikoina on jonkin verran alettu puhua siitä, miten ohjaajien käytös näyttelijöitä ja muita luovia osapuolia kohtaan näkyy valmiissa lopputuloksessa vai näkyykö mitenkään. En tunne tämän elokuvan tekoprosessia, mutta lopputuloksesta välittyy tunne, että tässä on kunnioitettu näyttelijöitä ja heille on annettu tilaa toteuttaa taidettaan ja tuoda ilmi herkkyyttään pakottamatta. 

Elokuva kertoo leskeksi jääneen Juhan (Pekka Strang) suhteesta Mona-nimiseen dominaan (Krista Kosonen). Dominalle alistumalla Juha kokee pääsevänsä kosketuksiin kuolleen vaimonsa kanssa. Mona puolestaan nauttii kivun tuottamisesta. Hän näkee kivun jollakin tapaa vitaalina ja siksi kiihottavana elementtinä.

Vaikka Koirat eivät käytä housuja on täysin omaääninen teos, toi se mieleen joitain verrokkejakin. Jostain muistin syövereistä tuli mieleen eteläkorealaisen Kim Ki Dukin elokuva The Isle – Saari, jossa mykkä tyttö pelastaa itsemurhaa yrittävän miehen. Aikaa siitä, kun olen nähnyt kyseisen elokuvan, on runsaasti, joten voi olla, että ainoa yhdistävä tekijä siinä ja Valkeapään elokuvassa on voimakkaan fyysisen kivun näyttäminen.

Toinen leffa, josta elokuvan jälkeen sinulle mainitsinkin, on Ingmar Bergmanin Persona. Se tuli mieleen etenkin Michal Nejtekin hienon musiikin kautta.

Se vertailusta.

Koirat eivät käytä housuja on elokuvakokemuksena sensorinen eli se jotenkin tuntuu kehossa. Kokemus ei liity ainoastaan yhteen tai kahteen ruumiin kurittamiskohtaukseen (joita ei muutenkaan ole syytä korostaa liikaa), vaan yleisemmin siihen, miten kamera etsiytyy erilaisten kosketusten ja materiaalien äärelle, kuten kohtauksissa, joissa pestään käsiä tai joissa domina tukehduttaa Juhaa muovipusseilla.

Sekin, että domina käyttää tukehduttamiseen nimenomaa muovia, tuntuu Valkeapään edellisen elokuvan jälkeen jotenkin merkitsevältä. He ovat paenneet -elokuvassa nuori kaksikko joutuu sadististen metsästäjien käsiin, jotka panevat nuoret ahtaisiin turkishäkkeihin. Myös Koirat eivät käytä housuja -elokuvassa on vahva ekokriittinen sävy. Selvimmin se on esillä heti alussa, kun Juhan vaimo sotkeutuu kalastajien ansaverkkoihin. Pelastussukelluksensa jälkeen Juha kakoo vettä keuhkoistaan ja sätkii kuten kala, joka puolestaan tukehtuu ilmaan. Vaikka Juha myöhemmin saakin elinvoimaa juuri tukehtumisen kokemuksesta – ja siitä selviämisestä – on muovilla tukehduttamista vaikea olla lukematta koko laajassa merkityksessään. 

Elokuvassa on monia puolia, joista tuo ekokriittisyys tuli mieleen vähän puolivahingossa. Myös psykologisesti kiinnostavia suhteita ja elementtejä on elokuvassa kosolti. Näistä meillä olikin vähän puhetta elokuvan jälkeen. 

Petteri: Luulen kyllä tavoittavani tuon viinifiilistelysi. Liitän mainitsemasi eleganssin myös elokuvan monitasoiseen runsauteen ja kerroksisuuteen, jossa aistimelliset ja käsitteelliset langanpäät napsuvat yhteen vielä pitkään jälkeenpäinkin. Koirat eivät käytä housuja on – wanhoja cunnon hyvän taiteen kriteerejä soveltaakseni – yhtenäinen, monitahoinen ja intensiivinen.

Psykologisesta puolesta: Ars Erotica-esityksen arviossamme sivusimme sitä, että seksuaalisuuden muodot eivät siinä, kuten elämässäkään, ole mikään perustava ihmisenä olemisen taso, johon ”kaikki palautuu”. Pikemmin seksuaalisuus itse toimii tienä syvempiin psykologisiin, sosiaalisiin ja eksistentiaalisiin ulottuvuuksiin. Näin toimii myös Koirat eivät käytä housuja.

Seksuaalisuuden käsittelyssään elokuva onkin varsin poikkeuksellinen, eikä mieleeni tule toista vastaavaa. Almódovarin otteessa on hetkittäin jotain samaa, mutta hänkin toimii enemmän tirkistelyn ja camp-henkisen hupailun alaisuudessa. Kyseessä on myös antiteesi tällä vuosituhannella eurooppalaisessa elokuvassa (ks. esim. von Trier) paljon viljellyille kuvauksille, joissa seksuaalisuus on patologista ja epäonnista, ja silloinkin, kun se on itsestään selvää, se on silti vähän epäilyttävää. Ikään kuin jonkun erityisherkän ja sivistyneen incelin näkökulmasta esitettyä.

”Koirissa” ei todellakaan tunne katsovansa ”seksikohtauksia” (miten sopimaton ja vetelä industry-termi tässä yhteydessä). Näissä kohtaamisissa vain jännittää hahmojen puolesta ja toivoo, että he löytävät jotain ja etenevät johonkin. Tulee seuranneeksi heidän jokaista ilmettään, kosketustaan ja hengenvetoaan, ja juuri tässä sivuamasi henkilöohjaus on tosiaan todella tärkeässä asemassa.

Mona (Krista Kosonen).

Vitaalisuus on muuten hyvä sana kuvaamaan Monan suhdetta alistamiseen ja nimenomaan kuristamiseen. Kun Juha sitten yrittää käyttää tätä taipumusta lopullisesti hyväkseen, Mona itkuraivoaa, että kehtaat tulla tänne tapattamaan itseäsi. Monaa ei siis tietenkään kiihota joku mystinen kuolemanvietti tai fataalisuus, vaan nimenomaan se, kun toinen pistää vastaan ja pyristelee. Tässä tiivistyy mielestäni elokuvan maailmankatsomus: elämän ydin on kamppailussa ja hätätiloissa, ja nämä todelliset hetket määrittävät väliinsä pingottuvan ajan luonteen ja arvon.

Nyt kun otit osuvasti esiin tuon muoviin tukehtumisen ”koko laajassa merkityksessään”, miksipä ei tehdä samaa – ehkä vähän ilmeisempää – huomiota Juhan ammatista lääkärinä. Ei ole mitenkään harvinaista, että erilaiset länsimaisen tieteellisen katsomuksen kommentaarit toteutetaan lääkärihahmon kautta. Elokuvan lääkäriyden merkityksistä kaksi nousee itselleni päällimmäisiksi.

Molemmat palautuvat siihen, että Juha on kirurgina toisten kehojen manipuloija. Yhtäältä tämä merkitsee, että kukaan ei ole tavallaan läheisemmin tekemisissä kenenkään kehon kanssa. Samalla tämä läheisyys on tietenkin täysin kylmää, materiaalista ja subjektista riisuttua läheisyyttä. Kohtaus, jossa Juha seisoo poissaolevana operoimansa lapsen toipilasvuoteen äärellä, muistuttaakin siitä, että tieteestä voimme kyllä saada kaikenlaista – se voi vaikka pelastaa henkemme – mutta se ei opeta meitä elämään.

Toinen merkitys on se, miten kirurgi-Juha löytää pelastuksen juuri omalle työlleen päinvastaisesta asetelmasta, jossa hän itse tulee kehona manipuloiduksi ja objektivoiduksi. Oleellista pelastukselle kuitenkin on, että manipuloija manipuloi koko sydämestään.

Käsikirjoituksessa on joitain välittömästi ennalta-arvattavia kulkuja. On esimerkiksi heti selvää, että Juha ja Oona Airolan esittämän Satu päätyvät treffeille, jotka päättyvät kohtaamattomuuteen. Tämäkin on kuitenkin niin hienosti toteutettu, että sen arvattavuudella lakkaa olemasta väliä. Keskustelimmekin elokuvan jälkeen siitä, että jaksosta huokui lopulta lämpö ja myötäeläminen. Kohtaamattomuuden ei tarvitse tarkoittaa toiseuttamista.

Matti: Minustakin se Juhan ja Satun treffikohtaus on upeasti toteutettu. Se on hauska ja samalla tosi riipaiseva. Kohtauksessa käytetään muuan hautajaisissa usein soitettavaa kappaletta, joka tekee siihen surrealistisen, ehkä vähän painajaismaisenkin sävyn. Kuitenkin tapa, jolla Satu suhtautuu kohtauksessa Juhan fetissiin, on myönteisyydessään yllättävä ja toivottu. Myönnän nimittäin ajatelleeni, että elokuvassa joku hahmoista suhtautuisi asiaan jotenkin ennakkoluuloisesti, mikä suistaisi Juhan kamppailemaan omien halujensa ja yhteisön odotusten ristipaineessa. Näin tavanomaisille kertomuksen urille elokuva ei kuitenkaan mene ja hyvä niin.

Vaikka elokuvan hahmot eivät välttämättä ole kovin kultaisia toisilleen (Juha esimerkiksi tuntuu tämän tästä unohtavan lapsensa olemassaolon), katsoo elokuva jokaista – niin hahmoa kuin asiaa – samanlaisella arvokkuudella. Se ei tee yhdestä sankaria ja toisesta pahista. Ylipäätään elokuvassa ei ole siinä mielessä “perinteisiä” rooleja, vaan se antaa tilaa ristiriidoille ja monitulkintaisuudelle, kuten taideteokset usein tekevät.

Oikeastaan Koirat eivät käytä housuja pitkälti rakentuukin ristiriidoista ja vastakkaisuuksista. Yksi selkeä ristiriita on domina-hahmossa, joka kurittamisen lisäksi myös hellyttelee Juhaa – olkoonkin, että hellyydenosoitukset ovat ilmeisen alentavia.

Mainitsit aiemmin tavoista, joilla kumpikin päähenkilö manipuloi kehoja. Myös se, että Mona hieroo päivätyökseen ihmisiä, luo vastakohtaisuutta hahmojen välille. Yhdessä kohtauksessa joku Monan asiakkaista kertoo lääkäriltä saamastaan diagnoosista, johon Mona toteaa, ettei lääkäreitä kannata uskoa. Hierojana ja dominana hän vaikuttaa ihmisruumiisiin ulkoapäin, kun taas kirurgina Juhan työ liittyy ruumiin sisäpuolisiin asioihin. Juha edustaa elokuvassa kaikin tavoin muutenkin “sisäisyyttä”, sillä elokuva tapahtuu enimmäkseen hänen silmiensä kautta. Kaikki sumeus, jota elokuvassa nähdään, ovat hänen kokemustaan.

Juha (Pekka Strang).

Sanoin aloituspuheenvuorossani Juhan pääsevän kuristetuksi tullessaan kosketuksiin kuolleen vaimonsa kanssa. Näissä kohtauksissa hän näkee jonkinlaisen kasvottoman aavekuvan vaimostaan ja vaikuttaa siltä kun hän palaisi vaimonsa kuolinhetkeen. Mitä pidemmälle kuristus etenee, sitä elävämmäksi hänen vaimonsa muuttuu. Periaatteessa S/M-sessiot vievät Juhaa siis enemmän taakse- kuin eteenpäin. Eräänlainen symbolinen emansipaatio tapahtuukin vasta kun Juha on antanut Monalle oikeuden tehdä itselleen mitä huvittaa ja Mona pääsee ”kiskomaan kuolleen vaimon” irti Juhasta. Tällöin Juha on täysin antautunut kohtalolleen eli Monalle.

Kuulostaa ehkä limaiselta, mutta tässä mielessä kärsimystä aiheuttava ja asiakkaansa kamppailemaan paneva Mona on siis elämän, kohtalon tai kenties jonkinlaisen elämänpalon, vertauskuva. Näin ajatellen Koirat eivät käytä housuja ei kerro spesifisti traumasta selviämisestä, vaan yleisemmällä tasolla elämän löytämisestä uudelleen: sisäisen ja ulkoisen maailman tasapainon saavuttamisesta.

Petteri: Aivan, tuo hieroja-asia ja Monan repliikki pääsivätkin jo itseltäni unohtumaan kaikkia muita vastakohtia ja merkitysyhteyksiä setviessäni. Juhan ja Monan ammattien ja ”harrastusten” kokonaisuudesta hahmottuukin kaunis kehon, mielen ja elämän yhteyksien ekosysteemi, joka on selvistä yhteyksistään huolimatta varsin happirikas.

Olen samaa mieltä, että perustasollaan Koirat eivät käytä housuja rakentuu ristiriitojen ja kahtalaisuuksien kautta. Eikä ole mitenkään itsestään selvää, että tällä lailla dualismeille rakennettu teos onnistuu olemaan sekä taiteellisesti kiehtova että henkilökohtaisesti puhutteleva. Ja kuten sanot, elokuva ei kumoa tai pura ristiriitoja vaan jättää ne voimaan, ja sen ”loppusointu” tavallaan sisältää ne kaikki olematta silti erityisen hämärä tai mystinen.

Hyvin muotoiltu tuo kuolleen vaimon ”irti kiskominen”. Olen pallotellut mielessäni ”Koiria” ei niinkään genrejä pakenevana kuin niitä itseensä yhdistelevänä elokuvana, ja saan herättämästäsi mielikuvasta syyn ajatella sitä maallistuneena kummituselokuvana. Mitäpä muuta aaveet, nuo ajan itseään toistamaan pakottavat riivaajat, ovat kuin sitä symbolista merkitystä, joka kerran inkarnoitui rakkaan konkreettiseen kehoon ja läsnäoloon, ja joka siitä irtauduttuaan syöksyy vellomaan jäljelle jääneeseen ihmiseen. Ja kuten kummituselokuvista tiedämme, piinasta irtautuminen ei voi tapahtua löytämällä uusi kohde inkarnaatiolle – tämä vain pitkittää trauman kierrettä – vaan on yksinkertaisesti rakennettava uusi merkitysuniversumi. Ja se voi sattua kuin hampaankiskonta. 

Toki moni muukin elokuva käsittelee läheisen kuoleman aiheuttamaa elämän pysähtymistä, ajan aavemaisuutta ja toistopakkoa, mutta jotenkin tulkitsen Valkeapään pienillä nyansseilla – kuten body horror -viittauksilla ja tuolla hautajaiskappaleella – antavan tilaa juuri tälle näkökulmalle.

Yhden vastakohtaisuuden poissaolosta muuten olen mielissäni. Traumaa käsitteleville kertomuksille on tyypillistä rakentaa yksioikoinen, keskiluokkaista ratkaisukeskeisyyttä edustava ja pohjimmiltaan itse neuroottinen psykologihahmo, jonka talking cure -yrityksistä ei ole mitään hyötyä. Tässä elokuvassa sellaista ei ole, eikä tällaista vastakohtaa sanattomalle, keholliselle ”shokkiterapialle” mielestäni edes implikoida, vaan kyseessä on yksi taso, jolla teos kunnioittaa aihettaan: se ei paina mitään tai ketään alas kohotakseen korkeammalle.


Koirat eivät käytä housuja-elokuvan Suomen-ensi-ilta on 1.11.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s