Matti: Kiasmassa avautui 13.9. norjalaissyntyisen Torbjørn Rødlandin valokuvanäyttely Fifth Honeymoon. Sanotaan heti aluksi, että tein näyttelyn lehdistötilaisuudessa melko loisteliaan lukuvirheen: luin nimen Fifth Honeymoon väärin ja kuvittelin koko näyttelyn ajan sen olevan ”Filth Honeymoon”. Olin niin ”inessä” tässä tulkinnassani, etten tajunnut virhettä, vaikka paikalla ollut taiteilija puhui näyttelyn nimestä ja numeron 5 merkityksestä (joka sekin meni vähän ohi, mutta kaiketi se merkitsee jotain nollan ja kympin välissä olevaa). Nimen osalta olennaisin taiteilijalta tullut taustatieto lienee se, että ”honeymoon” viittaa kuherruskuukauden lisäksi hunajaan ja kuuhun eli kahteen jossain määrin vastakkaiseen ainekseen.
Tiedotteessa Rødlandin valokuvia luonnehditaan latautuneiksi ja intiimeiksi. Se pitää hyvin paikkansa. Ensivaikutelma näyttelystä on, että kuvat hyppäävät verkkokalvoille olematta kuitenkaan aggressiivisia. Nopealla vilkaisulla kaikissa kuvissa näyttäisi olevan jotain vähän vinossa. Kyse ei kuitenkaan ole mistään helposta jujusta tai silmänkääntötempusta, mikä tekeekin kuvista kiinnostavia.
Ehkä selvin esimerkki tästä on kuva vauvasta, joka on yksinkertaisesti nimetty Babyksi (2007). Kuvassa on alaston lapsi, vauva tai taapero, joka katsoo suoraan kameraan pitäen kättään oudosti rintansa päällä. Äkkiseltään näyttää siltä, että vastaavanlainen kuva voisi roikkua minkä tahansa ydinperheen makuuhuoneen seinällä. Mutta jokin siinä kiusaa. Lapsen katse on oudon intensiivinen ja asento jotenkin luonnoton. Se tuo etäisesti mieleen muotokuvan Napoleonista, jossa tämän käsi työntyy takin poveen.
Muutkin mieleenpainuvimmat valokuvat ovat ihmisistä. Midlife Dilemma -kuvassa nuori poika painaa vanhaa miestä seinää vasten ja katsoo samalla kohti kameraa. Kuva on korostetun asetelmallinen. Toiminta näyttää puoliksi keskeytetyltä ja puoliksi tekaistulta. Kuvassa tähdentyy koko näyttelyä leimaava kahden vastakappaleen välinen jännite.
Tästä päästään arvoitukselliseen numeroon 5, joka on myös esillä muutamissa kuvissa. Yksinkertaisesti ajateltuna vitonen edustaa puoliväliä, keskipistettä nollan ja kympin välissä. Tämä tuntuu melko banaalilta lähestymistavalta, mutta samalla mukavan konkreettiselta. Uskonkin, että Fifth Honeymoon on osittain samojen asioiden äärellä kuin aiemmin arvioimamme Gottbergin Kolmas tekijä -näyttely. Myös Rødlandin teemoja ovat välitilat, olemisen ja ei-olemisen rajapinnat, joka aktivoituvat vastakkaisuuksien kautta.
Siinä missä Gottbergin vastakkaiset ainekset olivat puu ja lasi, kuvaa Rødland esimerkiksi sulamisen jälkeen ankkurin muotoon kovettunutta suklaata (Anchor 2017) tai rautaisten piikkien läpi työnnettyjä pehmeitä karkkeja (Candy Skewers 2017). Myös aiemmin mainittua Baby-kuvaa voi lähestyä välitilan kautta. Sen outo tunnelma liittyy jonkinlaisen vauvakuville omaisen auran rikkomiseen, mikä jättää katsojan hapuilemaan ja etsiessään kuvasta tavanomaisuutta, katseen leposijaa.
Petteri: Tosiaan, kuvat jättävät ikään kuin tyhjän päälle. Vaikka ne ovat visuaalisesti vangitsevia, kuten totesit, ne vaativat kuitenkin herkkyyttä ollakseen muutakin kuin yllättäviä materiaalisia asetelmia harkitun klassisilla kompositioilla. Fifth Honeymooniin ei ehkä kannattaakaan käyttää resurssejaan, jos tuntee olonsa kiireiseksi tai kärsimättömäksi. Tarkoitan, että nämä kuvat eivät varmaankaan onnistu rauhoittamaan, vaan niitä varten on ensin itse rauhoituttava, jotta voi tulla niiden häiritsemäksi.
Rødland hyödyntää monia valokuvauksen perinteisiä genrejä, kuten asetelmaa, muotokuvaa ja maisemaa. Myös kuvien aiheet ovat tätä myöten laajat, ja kattavat arkisen havaintomme eri ulottuvuuksia – ei kuitenkaan millään impressionistisella käsivaraisuudella tai varsinaisella arkisuudella, vaan samalla huolellisen lavasteisella tavalla kuin mainoskuvat.
Mietinkin näyttelyssä, etenkin elintarvikkeita hyödyntävien kuvien kohdalla, vastamainoksen käsitettä. Sellaisina useita Rødlandin kuvia voi mielestäni ajatella, joskaan ei tietenkään missään perinteisessä poliittisen valokuvan merkityksessä. Rødland ei esitä vastaviestiä, vaan keskeyttää viestimisen, ja tuloksena on omituisia jännitteitä monilla eri tasoilla. Yhdeksi voisi väittää ihan puhdasta valokuvallisen representaation tasoa: vaikkapa realismi, hyperrealismi ja surrealismi asettuvat monessa kuvassa omituiseen tanssiin.
Fifth Honeymoon onkin hyvä esimerkki siitä, että kuvataiteen ei tarvitse hakeutua kohti abstraktiota ollakseen mystistä, arvoituksellista ja jopa transsendentaalista. Rødland ei pelkistä ja vähennä, vaan pikemmin rakentaa, lisää ja esittää, ja mainitsemiesi välitilojen saavuttaminen näillä keinoilla onkin aivan erilainen taitolaji kuin arkitodellisuuden ylittäminen abstraktioilla.
Vaikka kuvissa kohtaavat siis aistillisuus, tekstuurit, kehot ja henkilökohtaisuus sekä niistä nouseva toismaailmallisuus, mukana on myös joitakin selkeämmin yhteiskunnallisia kuvia, kuten Rotukortit ja Suolainen maa. Jos ne irrottaisi näyttelyn kokonaisuudesta, ne ehkä saisivat helposti aika erilaisen, yksioikoisemman vireen. Konteksti kuitenkin antaa niille kiehtovan suomaista upottavuutta. Konteksti ja kokonaisuus on ylipäätään kuville tärkeä, mistä kertoo esimerkiksi tuo ”filth honeymoon” -luentasi. Se olisi ollut mielestäni aivan luonteva, joskin tulkintaa melko erilaiseksi ohjaava, katsomiskehikko.
Kaikki kuvat eivät kuitenkaan avautuneet itselleni välttämättä lainkaan. Se tosin tuskin on synti ja häpeä, vaan tuntuu jopa sisältyvän näyttelyn konseptiin: Rødlandin ote on konkretian ja metafyysisyyden yhdistelmässään varsin haastava, ja vaatinee kuvakohtaisesti jonkin henkilökohtaisen pääsyventtiilin tuohon puhuttuun välitilaan, eikä sitä aina löydy. Ei elämässäkään voi ihan joka hiekanjyvässä universumia nähdä, eivätkä kaikki pensaat voi olla tulessa.
Erillisessä salissa nähtävää videoteosta Between Fork and Ladder nimitetään Kiasman tiedotteessa näyttelyn avainteokseksi. Katsoin sen viimeiseksi, ja jollain tavalla se tuntuikin möyhentävän mieleen pyörimään jääneitä valokuvia. Vaikka teos asettaa henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen suhteeseen melko ilmeisin symbolein – lapsuuden viattomuuden ja netin ihmisvihaajien käyttämän Pepe-sammakon kautta – se onnistui herkistämään ainakin itseni.
Matti: Between Fork and Ladder -teoksella on näyttelyssä jonkinlaista pääteoksen auraa. Lyhyehkössä videoteoksessa muitakin teoksia leimannut ristiriitaisuus pingottuu mielestäni äärimmilleen. Teoksen ulkoasu on muistaakseni jopa melko säyseä, mutta tematiikka, johon siinä viitataan, on kaikkea muuta. Yhtä lailla viittaamasi kohta, jossa lapsi leikkaa kankaasta irti Pepe-sammakon kuvan, törmäyttää yhteen, kuten sanoit, viattomuuden ja ihmisvihan symbolit.
Internetin – tai ehkä laajemmin jonkinlaista digitaalisuuden maailmaa – on käsitelty taiteessa jonkin verran. Yhtenä esimerkkinä tulee mieleen aiemmin tänä vuonna arvioimamme Otto Byströmin näyttely I feel, all the time, like a garbage fire, joka oli esillä HAMin galleriassa.
En tiedä, onko tälle mitään perusteita, mutta tuntuu siltä, että internettiä tai teknologiaa käsittelevä taide innostuu herkästi verkon muotokielestä. Tarkoitan, että teokset ovat jollakin tapaa rosoisia, niiden toteutuksessa on tavalla tai toisella käytetty jotain algoritmia ja niissä harvemmin tuodaan ihmistä tai ihmisyyttä esiin muutoin kuin siinä mielessä, että se on jotain, mitä teknologia ja sen taakse katoava maailma manipuloi polttoaineekseen.
Rødland lähestyy mielestäni tätä skeneä jotenkin raikkaalla tavalla – vähintäänkin omaehtoisesti. Between Fork and Ladder on täysin linjassa hänen muiden teostensa kuvaston kanssa. Se ei herkuttele internetin myrkynvihreällä koodikielellä, vaan sen näkyvässä osassa ovat ihminen, luonto ja sen elementit. Internetin vihamielinen alakulttuuri, johon teos vähäeleisesti viittaa, on läsnä poissaolonsa kautta. Se riittää fiksaamaan katsojan suodattimet siihen asentoon, että kaikki nähty vaikuttaa jotenkin vinolta.
Videolla kuullaan myös siinä esiintyvän pojan laulua sekä japaniksi lausuttuja sitaatteja yhdysvaltalaiselta filosofi Ken Wilberiltä. Korostetun kimeästi puhuttu japaninkielinen puhe tuo mieleen animen, joka puolestaan palauttaa ajatukset jälleen internetin kuvalaudoille, vaikka itse videokuvassa nähdäänkin vain tulta ja hiillosta.
Tästä tuli mieleen, että usein kun pyritään käsittelemään myötätuntoisesti internetin vihamielisen alakulttuurin edustajia, heidät esitetään yksipuolisesti säälittävinä ja itsevihaansa kanavoivina hikikomoreina. Käsittääkseni suuri osa esimerkiksi vihapuheen kirjoittajista on kuitenkin ns. peruselämää viettäviä perusjamppoja. Käsittelytapa on siis paitsi erheellinen, se myös leimaa introverttiuden jollakin tapaa arvelutavaksi. Semminkin, jos siihen liittyy kiinnostusta tietokoneisiin tai videopelaamiseen.
Rødlandin teos onnistuu kuitenkin katsomaan aihetta empaattisesti JA ohittamaan edellä kuvatut sudenkuopat. Sekin kyllä viittaa vihanlietsojien henkilökohtaiseen ahdistukseen, mutta se ei kuvita sanomaansa inhorealismilla tai nosta esiin yksilötarinoita. Videolla laulava poikakin jää jollain tapaa etäiseksi ja anonyymiksi, mikä tietysti sopii teemaan. Jotenkin ajattelen, että teoksessa internetin pimeä puoli näyttäytyy maisemana, johon periaatteessa kenen tahansa on helppo eksyä.
Petteri: Eipä juuri lisättävää Between-teoksen erittelyysi.
Mainitsitkin jo aiemmin Susanne Gottbergin noiden dualismien yhteydessä. Yhdistän hänet Rødlandiin toisessakin mielessä. Heidän taiteellisessa praktiikassaan ei siis ole juuri mitään samaa, mutta nähdäkseni molemmat toimivat domainissa, joka on vain taiteelle ominainen. Taideteosten on suhteellisen helppo näyttää, syyttää, voimaannuttaa, ironisoida, agitoida ja tehdä kaikkea muuta mitä vaikkapa journalismi ja lehtikuvat, tutkimus, pamfletit, twiitit ja twerkkaaminen voivat tehdä, mutta näitä kahta taiteilijaa siis yhdistää eräänlainen puhtaan esteettinen lähestymistapa. Tämä ei merkitse itseensä sulkeutunutta, pikkunättiä ”hyvän maun” estetismiä. Mieleeni tulee Jacques Ranciéren muotoilu: ”Esteettisestä kokemuksesta ei seuraa jonkin tiedon, hyveen tai habituksen sisäistämistä, vaan päinvastoin kokemuksellisen ruumiin hajoaminen.”
Kryptinen fraasi, joten avaan vähän. Jos klassismin piirissä taidekokemukseen yhdistettiin jonkinlainen ajattomien ideoiden lakeuksilla liitely, Ranciére tarkoittaakin sitä, että ei vain mieleni unohda tätä hetkeä vaan myös ruumiini – jota en siis omista, vaan joka olen – unohtaa hetkeksi ne tavat, joilla olen tottunut aistimaan, liikkumaan, elehtimään ja muutenkin alistumaan normaaliuteen itselleni ja muille. Tämä voi olla laadultaan ihanaa, pelottavaa tai mitä tahansa.
Mahtipontista, mutta kaikkein hardcoreimpien taidekokemusten sanoittajana mielestäni tavoittaa jotain.
Ajattelen sekä yllättävänä että en sittenkään yhtään yllättävänä, että juuri dualismeja hyödyntävä kuvataide voi aiheuttaa itsessäni tämän suuntaisen reaktion. Voodookenkä-valokuva esimerkiksi muuttui sitä katsellessani omituisen keholliseksi kokemukseksi, ja luulen vääntelehtineeni hiukan, vaikka suhteeni korkokenkiin on muodostunut vain näköaistin kautta (joitain naamiaishommia lukuun ottamatta). Hento hääkenkämäinen jalkine naulattuna nimenomaan pöytään, jonka vieressä on tuoli, kutoi auki samanaikaisesti niin monia mielikuvia ja lyhyitä narratiiveja, että niiden sekä valkoisen ja punaisen kaikkien mielleyhtymien päällekkäisyys alkoi olla kevyen dissosiatiivista.
Jotenkin Rødlandin kuvat ovat samanaikaisesti sekä itseensä käpertyneitä että täysin maailmallisia.
Huomaan muuten, että meitä puhuttelivat keskimäärin eri kuvat: sinua muotokuvat ja itseäni taas enemmän asetelmat. Saatamme törmätä jälleen siihen, että taustasi on teatteritieteissä ja omani estetiikassa. Ehkä kokemuksellisilla ruumiillamme olisi enemmänkin varaa hajoilla siitä, mitä olemme oppineet.
Näyttelystä Kiasman sivuilla.
Seiskan pojat 