Ars Erotica, Uuden tanssin keskus Zodiak

Matti: Uuden tanssin keskus Zodiakilla 18.9. kantaesitetty nykytanssiteos Ars Erotica kuului varmasti monilla syksyn odotetumpiin ensi-iltoihin. Tämän fraasin kirjoitin myös Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden esitysarvioon, jonka lähetin hetki sitten eteenpäin.

Olettamukseni taustalla on paitsi esityksen kunnianhimoinen aihe, myös sen kiinnostavista tekijöistä koottu työryhmä, johon kuuluvat muun muassa esitystaiteilijat Aune Kallinen ja Emilia Kokko sekä musiikista vastaava Dj Kridlokk.

Seksuaalisuutta on sivuttu taiteessa viime vuosina jonkun verran, mutta en muista äkkiseltään teosta, joka olisi Ars Erotican tapaan keskittynyt seksuaalisuuteen sinänsä, kattokäsitteenä. Siksi aihe tuntui kunnianhimoiselta, jotenkin isolta ja abstraktilta.

Odotuksiin nähden yllätyin siitä, miten ilmeisellä tarpeistolla seksuaalisuutta kuvataan. Esiintyjillä on yllään lateksiset puvut ja naamiot, näyttämöllä on köyttä, korkokengät ja peruukki. Valaistus on punaista ja musiikki tummanpuhuvaa. Ei jää epäselväksi, että olemme seksuaalisuuden äärellä.

Esiintyjien liikekieli puhkoo kuitenkin reikiä latautuneeseen tunnelmaan. Se on arkaa, uteliasta ja jotenkin koomisen epävarmaa. Vaikka esiintyjien kasvoilla on S/M -henkiset naamiot, ovat esityksestä tyystin poissa sellaiset valtaan liittyvät ilmiöt kuin dominointi ja alistuminen. Sen sijaan lavalla nähtävät kaksi hahmoa (Emilia Kokko ja Janne Marja-aho) käyvät jatkuvaa neuvottelua ympäristönsä ja toistensa kanssa.

Kun toinen hahmosta (Kokko) on juuri sanomassa jotain, hän havahtuu ja päättääkin vaieta. Kokon tarkkuus esiintyjänä pääsee oikeuksiinsa juuri tällaisissa kohdissa. Se on hyvä osoitus siitä, miten pelkällä sisäänhengityksellä voi ilmaista paljon.

Dramaattinen ja visuaalisesti hieno käänne tapahtuu punaisen valon muuttuessa valkoiseksi. Minttu Vesalan suunnittelemat asut muuttuvat samalla räikeän punaisiksi. Itse tulkitsin sen jonkinlaisena paljastamiseen viittaavana eleenä, mutten ole ihan varma siitä, kantaako tämä tulkinta. Yhtä kaikki se sai pohtimaan seksuaalisuuden ja paljastumisen dynamiikkaa. Miten niin itsestään selvään asiaan liittyy niin paljon säätelyä ja paljastumisen pelkoa? Tätä pohtiessa voisin heittää pallon sinne ja kaivaa samalla naftaliinista vanhan kunnon Foucault’n. 

Petteri: Foucaul’sta puheen ollen, ohjaaja Anna Cadia mainitsi tämän heti kättelyssä katsomani esityksen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa (tiistai 24.9.). Hän nosti esiin, että esityksen nimi tulee Foucault’n kuuluisaan Seksuaalisuuden historia-kirjasarjaan sisältyvästä käsiteparista ars erotica ja scientia sexualis. Näillä Foucault hahmottaa sitä, millä asenteella eri kulttuureissa seksuaalisuutta on tutkittu. Muiden muassa Lähi- ja Kaukoitään sekä antiikin Roomaan hän sijoittaa pragmaattisen, parempaan käytäntöön pyrkivän ars erotican. Itse asiassa moderni Länsi on Foucault’n mukaan ainoa kulttuuripiiri, jossa seksuaalisuudesta on etsitty pikemmin älyllisiä, sanallisesti artikuloitavia totuuksia. Näiden totuuksien arvo ei perustu siihen, että ne edesauttavat nautintoa – kuten vaikka mestarikokin resepti – vaan päinvastoin siihen, että ne ovat häpeällisiä, riettaita ja vallitsevan järjestyksen vastaisia. Scientia sexualis ilmenee etenkin stereotyyppisessä psykoanalyyttisen tunnustamisen rakenteessa, mutta sen johdannaismuodoiksi ymmärrän pakkomielteisen ”pikkutuhmien” vitsien suoltamisen ja vaikka mainoksen, jossa sokeriherkku rinnastetaan syntisyyteen; siis kaiken, joka sijoittaa seksuaalisen nautinnon jollekin teennäisesti syntiseksi maalatulle pohjavirtauksen alueelle, josta sitä voidaan oikeilla sanavalinnoilla ”rohkeasti” pirskautella esiin.

Emilia Kokko. Kuva: Timo Wright.

Tämä esitys siis sijoittuu sellaisen tutkimuksen alueelle, jossa seksuaalisuutta koskevat totuudet, jos sellaisista voi puhua, tunnistaa yksinkertaisesti siitä, että homma toimii. Se ei kuitenkaan lainkaan ole mikään pyrkimyksellinen ”opi seksiä akun ja mikin kanssa”, vaan se ihmettelee, kertoo ja yksinkertaisesti on esitys seksuaalisuudesta.

Ars Erotica onkin rakenteeltaan varsin soljuva kokonaisuus, joka välttää narratiivisia ja tilallisia hierarkioita. Tämä sopii sen aiheeseen, mutta on toisaalta myös siinä määrin tämänhetkiselle esitystaiteelle tyypillinen piirre, ettei sitä kannata kääntää ”muoto on sisältö”-ajatukseksi. Pikemmin tämä orgaaninen perusmuoto toimii kehyksenä kehojen, äänen, valon ja esineiden muodostamalle prosessille, jonka pienissä ja suurissa liikahduksissa esityksen varsinainen asia tapahtuu. Tai ”kehyskin” on vähän vahvasti sanottu. Joka tapauksessa Ars Erotica kannustaa alusta asti aistilliseen uppoutumiseen ja keholliseen samastumiseen, ei niinkään etsimään näille jotain viitepistettä. Kiinnitin heti saliin käveltäessä huomiota siihen, että näyttämökuvan kaksi ihmishahmoa oli sijoiteltu raikkaan epäsymmetrisesti.

Tähän liittyen yhdyn kokemukseesi esiintyjien liikekielestä. Sen ilmavuus, inhimillisyys ja ajoittainen mykkäkomediamaisuuskin oli sekä virtuoosimaista että rentoa ja tuntui tavoittavan yksityiskohtaisesti sen, mitä kulloinkin haettiin.

Mainitsemasi tarpeisto köysineen ja peruukkeineen herätti itsessänikin kevyen ”aijaa”-ensivaikutelman. Esityksen jälkeen Minttu Vesala muistaakseni mainitsi, että kyseessä oli tietoinen viittaus 90-lukulaiseen tapaan esittää seksuaalisuutta teatterissa fetissien ja objektien kautta. Olen edelleen käymistilassa sen suhteen, mitä tällä retrolla ratkaisulla tavoiteltiin ja saavutettiin. Jonkinlaisesta purkamisesta ehkä on kyse, mikä kuitenkin tuntuu hankalalta tulkinnalta lukita, koska Ars Erotica ei itselleni muuten näyttäydy otteeltaan erityisen purkavana. Joka tapauksessa tuo punaisen valon valkoiseksi muuttuminen oli tosiaan hieno hetki. Paljastamiseen, tai ennemmin paljastumiseen, sen itsekin liitin. Tulkintani mukaan siinä punainen, halun ja seksuaalisuuden väri, sijoitetaan shokinomaisesti ympäristöstä konkreettiseen kehoon ja kokijaan. Nämä ovat juuri minun halujani – ja epävarmuuksiani ja lukkojani ja niin edelleen – eikä kellään muulla ole samoja. Sain myös epätodennäköisen assosiaation Richard Linklaterin Before Sunrise -leffan (1995) montaasiin, jossa yhtäkkiä kuvataan siihenastisen elokuvan tapahtumapaikkoja tyhjinä, ilman roolihahmoja, raa’assa päivänvalossa. Jotain samanlaista halun paikallistumista koen siinäkin, siirtymistä ympäristöstä ihmiseen.

Matti: Kiteytit mainiosti tuon valaistuksen vaihtumisen: sen että seksuaalisuuden ja himon väri siirtyy taustalta konkreettiseen ruumiiseen. Tämän havainnon myötä teoksen dramaturgia avautuu linjakkaammin. Alussa seksuaalisuus ikään kuin leijailee henkenä vetten päällä. Hahmot hapuilevat siinä kuin sumussa. Sitten se siirtyy hahmoihin ja lopulta, kun naamiot on riisuttu, yksilöihin. 

Epätodennäköisistä assosiaatioista puheen ollen: tuosta liikekielestä ja yleisemmin esityksen hahmoista piti vielä sanoa, että ne toivat etäisesti mieleeni Star Wars -elokuvien robottihahmo C-3PO:n. Ehkä siksi, että olen aina pitänyt sitä jollain tapaa androgyyninä. Mielestäni esityksen hahmoissa on lisäksi jotain C-3PO:n kanssa samalla tavalla koomista ja hapuilevaa.

Ennätit jotakuinkin referoida sen, mitä olin aikeissa tarkastaa Foucault’n Seksuaalisuuden historiasta. Vapaasti käännettynä esityksen nimi Ars Erotica merkitseekin “erotiikan taidetta”, tai jotain sinne päin, mikä tuo sen etäämmälle länsimaisesta lokeroinnin perinteestä. 

Ars Erotican yksittäisistä tapahtumista kiinnostavin on mielestäni se, kun Emilia Kokon hahmo alkaa kietoa mikrofonin narua itsensä ympärille. Sitä edeltävä tomaatin maiskuttaminen tuntuu jotenkin väljähtäneeltä, mutta sen käynnistämä “metamorfoosi” sen sijaan tuo herkullisia tasoja esitykseen. 

Taustoitan hieman: Emilia Kokolla on olemassa eräänlainen alter ego nimeltään Turiseva Tissi. Se on kiroileva, feminististä teoriaa droppaileva epämääräinen möykky, joka on esiintynyt joissain hänen teoksissaan. Tuosta vimeolinkistä saa vähän osviittaa: https://vimeo.com/271846719.

Tulkitsen kohdan, jossa Kokko alkaa sitoa itseään, jonkinlaiseksi prosessiksi, jossa hänen alter egonsa näyttäytyy väläyksenomaisesti. Siksi kutsun kyseistä kohtaa metamorfoosiksi. Minusta on kiinnostavaa, että kyseinen prosessi käynnistyy nimenomaan ruumiin kiinni sitomisesta, olkoonkin että kyseessä olisi pelkkä muotoon liittyvä käytännön asia. 

Sitominen lienee yksi tunnetuimmista seksiin liittyvistä fetisseistä, mutta uskon sillä olevan teoksessa muitakin merkityksiä. Jäin esimerkiksi pohtimaan seksuaalisuuden sidettä fyysiseen maailmaan, ruumiiseen, ja toisaalta siitä vapautumiseen. Jos seksuaalisuus on esityksen alussa kuin usvaa asioiden välissä, niin mitä se on esityksen lopussa? 

Janne Marja-aho. Kuva: Timo Wright.

Esityksen alkupuolta leimaa mielestäni jonkinlainen pidättyväisyys, kun taas lopussa Marja-ahon voimistuvat liikkeet nostavat esityksen pulssia ja saattavat sen jonkinlaiseen purkautumisen tilaan. Seksuaalisuus, sikäli kun se nähdään jonkinlaisena voimana tai energiana, puristuu siis fyysiseksi muodoksi, kunnes se vapautuu takaisin alkumuotoonsa. 

Sinällään tällainen ikuisen kierron, latautumisen ja purkautumisen dynamiikka, jättää ehkä vähän kylmäksi. En oikein usko, että sellaista haettiin tässä esityksessä. Mielestäni metamorfoosi-asia sen sijaan laajentaa kuvaa.Tulkitsen sen viittaavan seksuaalisuuteen jatkuvana prosessina, jonain, joka muotoutuu yhdestä päästä ja purkautuu samalla toisesta. Vähän sellaisella “samaan virtaan ei voi astua kahdesti” -tyylisellä ajatuksella. Se ei ole asia, joka dynaamisesti latautuu ja purkautuu, toisin kuin himo tai halu, vaan se on pikemminkin sen dynamiikan jatkuvassa liikkeessä oleva konteksti, joka pitää sisällään myös sen mahdollisuuden, ettei seksuaalista vetovoimaa tunne lainkaan. 

Petteri: Olin totta puhuen unohtanut, että Turiseva Tissi on Kokon hahmo. Silti omituista, ettei tuo lopun kietoutuva möykkyyntyminen herättänyt mielleyhtymää, ja yhdistinkin Kokon mikkiin mölisemät geneeriset juontajarepliikit lähinnä tosi-tv-kulttuuriin ja tapoihin käsitellä seksuaalisuutta ruotsalaisen iloisesti julkisissa yhteyksissä. 

Ehkä tämäkään tulkinta ei kuitenkaan täysin kaadu uuden tietoni äärellä. Otin nimittäin tuon piuhaan ”katoamisen” kysymyksenä seksuaalisuuden tulevaisuudesta, kun ihmiset hiljaksiin kyborgisoituvat, ja rajat elävän ja synteettisen – ja näin ollen terveen ja fetisistisen – seksuaalisuuden välillä haipuvat. Tietoverkot ovat yhä enemmän paikkoja omien halujen artikuloimiselle, siis yhdenlaiselle julkituomiselle, ja näissä prosesseissa osallistuu väistämättä yhteisöön ja saa ”yleisön”. Tällöin eletään paljolti avatareina ja alter egoina, joka Turiseva Tissikin siis on. Ja tätä rataa. En tiedä, osaanko nyt avata tätä tulkintasykkyrää tarpeeksi, mutta siis jonkinlaiseen identiteettien, fetissien, fantasioiden ja digitaalisuuden sykkivään verkostoon kohtauksen liitän. 

Janne Marja-aho ja Emilia Kokko. Kuva: Timo Wright.

Tuo on tärkeä huomio, että seksuaalisuuteen kuuluu myös haluttomuuden mahdollisuus – ja nimenomaan mahdollisuus. Žižek taisi lopullisesti popularisoida ajatuksen, että nykyään syyllisyyttä ei tunneta siitä, että haluaa ja nauttii jostakin ylenmääräisesti, vaan siitä, että ei osaa haluta ja nauttia tarpeeksi. Nauttimisen ja haluamisen rituaalisen ilmaisun ympärille on järjestynyt niin paljon esimerkiksi myrkyllisiä sukupuolirooleihin liittyviä käytäntöjä, että jo tästä syystä haluttomuudesta ja aseksuaalisuudesta olisi hyvä puhua enemmän – ei siis poikkeustiloina (”stressaantuneena ei tee mieli mutta kyllä se siitä”), vaan yhtenä normaalitilana, jossa voi hengittää ihan yhtä vapaasti kuin muulloinkin. 

Tähän Ars Erotica mielestäni vastaakin: vaikka se keskittyy halun dynamiikkaan, ei tunnu, että se pitää mitään viretilaa tai olemisen tapaa normaalimpana kuin toista, vaan kuten sanot, se käsittelee kaikkea osana prosessia. Tämä näkökulma tukee ajatustasi, että esitys asettuu käsittelemään seksuaalisuutta nimenomaan kattokäsitteenä. 

Mitä tuohon tomaatin maiskuttamiseen tulee, en itsekään tavoittanut sen oleellisuutta. Toisaalta huomioitakoon, että oikeasti ajattelin kohtauksen aikana lähinnä pikalobotomiaa. Mulla on se joku geeni, joka saa vihaamaan maiskutusääniä kosmisesti. 

Yksi alussa mielessäni käynyt dramaturginen kauhukuva oli, että jossain kohtaa naamiot riisutaan, astutaan ”välittömän” vuorovaikutuksen ihonlämpöiseen maailmaan, ja hahmot koskettelevat toisiaan silmät kiinni. Näin ei suinkaan esityksessä käy, eikä naamioiden riisuminen tuo mukanaan niin suurta rekisterinvaihtoa kuin yleensä vastaavat tilanteet. Tämä dramaattisuuden puute itsessään lisäsi esityksen ilmavuutta. 

Palatakseni alussa esittämääsi kysymykseen siitä, miksi seksuaalisuus aiheuttaa niin paljon päänvaivaa: niinpä. Asian vähänkin lähempi miettiminen saa, ei vain seksuaalisuuden, vaan lopulta kaiken ihmisten käyttäytymisen vaikuttamaan täydellisen seinähullulta. Vaikka näenkin Ars Eroticassa puutteita, jotka paikantuvat pitkälti mainitsemiisi seikkoihin, se on mielestäni tärkeä ja kauniskin teos. Sijoitan sen myös ajatuksissani osaksi jatkumoa, jossa länsimainen valtakulttuuri siirtyy horisevan ukkomaisesta ”kaiken takana on seksuaalisuus”-ajatuksesta oivaltamaan, että päinvastoin kaiken seksuaalisuuden takana on eksistentiaalisia voimia ja kysymyksiä. 


Ars Eroticasta Zodiakin sivuilla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s