Petteri: Maailman kenties kuuluisin oopperateos, Richard Wagnerin Nibelungin sormus-tetralogia, tuttavallisemmin Ring, on monella tapaa ”asian ytimessä”. Se on romanttisen taidekäsityksen huipentuma, länsimaisen kulttuuriperinnön sulatusuuni ja paatoksen sanakirjamääritelmä, joka mullisti oopperataiteen ja vaikutti suuresti ylipäätään klassiseen musiikkiin. Wagnerin kulttuurisesta vaikutuksesta esimerkiksi ”Hollywoodin edeltäjänä” on keskusteltu paljon, ja debatti hänen tuotantonsa esteettisistä ja ideologisista merkityksistä tuskin ehtyy missään kuviteltavissa olevassa tulevaisuudessa: tähän mennessä kantaa ovat ottaneet muun muassa Baudelaire, Mallarmé, Nietzsche, Adorno, Thomas Mann, Lacoue-Labarthe, Žižek ja Badiou. Kaikki tämä painoarvo tiivistyy siinä, että teoksen esittämiselle 1870-luvulla Bayreuthissa pyhitetty oma festivaali jatkuu edelleen.
Teossarjalla on myös oma laaja fanikulttuurinsa, jonka keskuudessa se on tukevasti fetissoitu, ja uudistamisen ja päivittämisen sijaan sovituksilta saatetaan odottaa lähinnä uusia tapoja kunnioittaa vanhaa. En tiedä, missä määrin tämä asema liittyy siihen, että Ooppera siirsi ohjausvastuun lopulta Kari Heiskaselta – joka oli sijoittamassa koko Ringiä nykypäivän finanssikapitalismin maailmaan – Anna Kelolle. Kelo sanoo käsiohjelmassakin suoraan, että ”Ring ei ole ohjaajan taidetta.”
Totesimme esityksen jälkeen, että meidän lienee hyvä kirjoittaa arviomme avoimesti oopperamaallikkoina. Olen itse nähnyt oopperaa aiemmin kahdesti, kummallakin kerralla Kansallisoopperassa: 2007 osallistuin musiikkikritiikin kurssille, jolle piti kirjoittaa arvio Tšaikovskin Patarouvasta, ja viime vuonna työpaikan pikkujouluihin sisältyi Oopperan kummitus.
Nyt nähtiin siis Wagnerin neliosaisen teoksen avaava Reininkulta. Wagner kirjoitti Reininkullan prologin kaltaiseksi taustoitukseksi Valkyyrialle, jonka puolestaan kirjoitti taustoitukseksi Sigfriedille, jonka kirjoitti taustoitukseksi ”alkuperäiselle” näytelmälle, Jumalten tuholle. Yllätyin Reininkullassa siitä, miten helppoa tarinaa oli seurata, ja että juoni koukutti. Tämä oli yllättävää siksikin, että olen useamman kerran yrittänyt yleissivistyksen nimissä lukea Ringin juonisynopsiksen, mutten ole päässyt alkua pidemmälle, koska synopsikseksi aseteltuna tarina kuulostaa lapsen inspiroituneelta selitykseltä: ”sit täältä tuli tää, ja sit tää toinen teki siit kullasta kans TAIKAKYPÄRÄN”. Tässä havainnollistuu kaksi asiaa: Wagnerilla oli jatkuvasti mielessään Gesamtkunstwerk, kokonaistaideteos, jossa esimerkiksi tarinaa ja musiikkia ei voi erotella toisistaan, ja että kokonaisuutta kuvaa hyvin termi ”aikuisten satu”.
Muistaakseni mainitsit esityksen jälkeen, että olit valmistautunut suurieleisempäänkin paatokseen ja meteliin. Paikannan tämän tunteen myös itsessäni – en ehkä varautunut tarpeeksi siihen, että Reininkullassa on tosiaan kyseessä hyvin alustava selonteko tulevien tapahtumien taustoista, joten musiikissakin varmasti säästellään. En tarkoita, että olisin niinkään kaivannut mitään tämän suurisuuntaisempaa, vaan resitatiivista toiseen kulkeva suhteellinen levollisuus oli miellyttäväkin piirre.
Yksi mieleen jäänyt yksityiskohta oli teoksen kuuluisa alkusoitto. Olen kuunnellut sen joskus viime vuosikymmenellä, ja olin tietysti ehtinyt unohtaa sen. Käsiohjelmassa mainitaan, että alkusoitossa on kyse ”jonkinlaisesta uneen vaipumisesta”. Tämän lukeminen etukäteen olisi varmaan nopeuttanut omaa sopeutumistani teoksen satumaisuuteen, sillä nyt alkusoitosta tuli mieleeni Beethovenin yhdeksännen sinfonian vastaavalla tavalla dronettava alku, jossa yhden soinnun ympärillä pyörii muutaman nuotin kiihtyvä spiraali. Tämä assosiaatio vei ajatukseni luontoon, kasvuun, panteismiin ja jonkin esiinnousuun, jotka Beethovenin teokseen yhdistetään, eivätkä nämä ajatukset siis palvelleet Ringin epookkiin uppoutumistani. En tiedä, onko tässä assosiaatiossa kyse maallikkoudestani vai siitä, että musiikki on sittenkin monitulkintaista, sanoivat romantiikan ”ohjelmamusiikin” säveltäjät mitä tahansa: diskursiivinen sisältö ei löydy äänestä itsestään, vaan siitä, että tuntee tekijän tarkoitusperän ja kyseistä teosta ympäröivän puheen ja kulttuurin.
Matti: Yhdyn melko täydellisesti kuvailemiisi kokemuksiin. Minullekin tuli positiivisena yllätyksenä tarinan – tai ylipäätään teoksen – seuraamisen helppous. Huomasin tosissani miettiväni esimerkiksi, aikooko jumala Wotan (Tommi Hakala) luovuttaa sormuksen jättiläisille vai ei. Itsekään en ollut paneutunut synopsikseen. Tai luin sen ehkä kuukausi sitten, mutta siitä ei jäänyt mitään mieleen. Syyt kuvailitkin jo edempänä.
Omasta oopperataustastani sen verran, että olen myös käynyt kaksi kertaa oopperassa. Ensimmäisellä kerralla näin jonkun itselleni nimettömäksi jääneen (ehkä) oppilastyön ulkomailla ollessani. Tästä on kymmenen vuotta. Sen jälkeen olen nähnyt Oopperan kummituksen, joka kaikkien mielestä ei kai edes edusta “oikeaa” oopperaa, vaan musikaalia. Näin olen antanut itseni ymmärtää.
Näistä lähtökohdista on vaikea käsitellä Reininkultaa ilman, että puhuisi samalla oopperasta yleisesti. Minulle, kuten varmasti monelle muullekin, oopperat ovat tuttuja lähinnä aarioistaan. Kuuluisat aariat osaa yhdistää suunnilleen oikeaan teokseen ja ehkä säveltäjään ja siinä kaikki. Musiikki voi jäädä kuitenkin etäiseksi, jos siltä puuttuu konteksti. Siksi, oletan, paras tapa päästä kärryille oopperasta on käydä oopperassa. Tämä tepsii ainakin minulle, jonka on ylevöitettävä taiteen kokeminen fyysisellä läsnäololla.
Kuten sanottu, hienointa oli huomata, miten helppoa oopperaa on loppujen lopuksi seurata. Musiikkia ja sen teoriaa osaamattomana pidin oopperaa itseltäni suljettuna, yhtälönä, jota en osaa ratkaista. Koin jonkinlaisen valaistumisen tajutessani, että oopperan musiikki on “vain musiikkia”. Välillä se puhuttelee enemmän ja välillä vähemmän. Tottakai sillä on lukemattomia teokseen liittyviä merkityksiä, jotka jäävät pimentoon, mutta se, että voin sanoa joidenkin sävelkulkujen miellyttävän itseäni enemmän kuin toisten, on jo paljon.
Näyttämöteoksena Reininkulta on puhdasverinen spektaakkeli. Kuin katsoisi Taru sormusten herrasta -elokuvaa näyttämöversiona. Myyttisen maailman kuvasto sumuisine kivikkoineen ja taivasten valtakuntineen ovat niin toistettuja, että niiden vuotamista toisiinsa on mahdoton välttää. Eikä sitä Reininkullassa yritetäkään, päinvastoin. Näyttämöä dominoivat massiiviset vertikaaliset rakennelmat, jotka lipuvat paksussa valaistuksessa kuin tankkerit usvaisella merellä. Kaikki on suurta ja tiheää. Illuusio loputtomista etäisyyksistä onnistuu.
On totta, että odotin enemmän orkesterin pauhua ja tulisia vaunuja ja sen sellaista. Ehkä niitä on luvassa myöhemmissä osissa. On muuten syytä muistaa, että koko tetralogiaa ei tulla sijoittamaan myyttiseen menneisyyteen, vaan ainoastaan tämä ensimmäinen osa. Keväällä ensi-iltaan tuleva Valkyyria sijoittuu Toisen maailmansodan aikaan ja niin edelleen. Viimeinen osa tapahtuu tulevaisuudessa. Kiinnostaa nähdä, miten pieteetillä historiaan sijoittuvat osat kuvaavat todellisuutta. Etenkin kun ensimmäinen osa on, kuten sanottu, hyvin sadunhohtoinen. Alberichin ja reinintyttärien alkukohtauksen voisi suoraan kuvitella johonkin Disneyn vanhaan animaatioon. Siinä on sellaista hidastempoista selkeyttä.
Petteri: Toden totta, enpä muistanutkaan, että Ringin eri osat sijoitetaan tässä sovituksessa eri aikakausiin. Se on kiinnostava ratkaisu, joka tosiaan herättää mainitsemasi kysymykset esimerkiksi historiallisuudesta ja realismista. Yllä lainaamani Kelon kommentin perusteella ainakaan mitään rohkeaa uudelleentulkintaa ei ole odotettavissa. Joka tapauksessa tulevat osat oletettavasti asettuvat kutkuttavalla tavalla alussa mainitsemaani pitkään Wagner-kommentaariperinteeseen siitä, millaisesta esteettis-poliittisesta kokoonpanosta hänen taiteessaan onkaan kyse. Samalla tämä muuten entisestään puoltaa suunnitelmaamme katsoa ja arvioida seuraavatkin osat.
Ei hitto, tulossa on siis scifi-Wagneria. Tunnen lapsenomaista intoa, ja tekee mieli kuunnella täysillä Rammsteinia.
Mistä päästäänkin tuohon mainitsemaasi spektaakkeliin, jota tämä Reininkulta-versio ilman muuta siis edustaa. Spektaakkeli on taiteidentutkimuksessa ollut pitkään sana, jota kuuluu käyttää halveksivasti sylkäisten. Mielestäni aika on kuitenkin monestakin syystä kypsä käsitteen uudelleenarvioinnille. Esimerkiksi tässä esityksessä se tuntui itselleni omituisen raikkaalta: ikään kuin ne aistit, joilla vastaanotan taidetta, olisivat jotenkin puhdistuneet. Tuntuisikin kaukaa haetulta liittää tätä Reininkulta-sovitusta adornolais-debordilaiseen spektaakkelin ideologiakritiikkiin (jolle on siis totta kai muutoin edelleen paikkansa, ehkä enemmän kuin koskaan, aikamme mediayhteiskuntien analyysissa). Esitys ei myöskään herättänyt minussa taannehtivaa nostalgiaa aikaan, jolloin taiteessakin oli kaikki paremmin. Ei ollut.
On myös syytä muistaa, että Kansallisoopperan kaltaiselta laitokselta sopii jopa ajoittain odottaakin Suurten Teosten alkuperäisen hengen säilyttämistä. Se on osittain eräänlaista historiallista dokumentointia, joka sijoittuu mielestäni julkisorganisaation yleisönpalvelu- ja sivistämisnäkökohtien alueelle. Mistä me sitä paitsi muuten tietäisimme, mistä moderni taide on lähtenyt ja irtaantunut, ellei olisi mahdollista, kuten sanot, ylevöittää vanhoja taidemuotoja fyysisen läsnäolon kautta? Ei Scary Movie -leffojakaan voi tajuta näkemättä Screamia; ei riitä, että lukee Screamista synopsiksen ja pari aikalaisarviota. Karkea vertaus, mutta kenties ymmärrettävissä.
On toki täysin ymmärrettävää, jos joku marinoituneempi oopperakävijä jäi kaipaamaan voimakkaampaa tulkintaa.
Kuvaat osuvasti esityksen visuaalista ilmettä. Kiinnitän huomion käyttämääsi 1900-lukulaiseen sanaan: tankkeri. Itselleni lavasteiden ja vielä enemmän projisointien kulmikkaassa, ilmojen halki leijuvassa massiivisuudessa olikin tähän liittyvää anakroniaa antiikin pylväiden ja modernismia henkivien struktuurien sekoittuessa toisiinsa. Tarkemmin sanoen klassisen marmorin ohella taivaallisia etäisyyksiä tuntuikin raskauttavan yksi 1900-luvun ikoneista, betoni. Nyt muistutettuasi, että seuraava osa sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, en voi olla tulkitsematta tätä suorakaidebrutalistista Leitmotifia eräänlaisena johdatuksena siihen. (Onkohan esityksen visualisoinut Mikki Kunttu muuten tutustunut hollantilaisen Studio Drift-taiteilijaduon Drifter-konseptiin.)
Jos tulkintani on jäljillä, tämän “betonisuuden” voi Kelon ohjaaman Ring-sarjan sisäiseen maailmaan sijoittumisen lisäksi ajatella yleisempänä tapana korostaa historian kulkua: tulevaisuuden aaveet leijuvat aina jo keskellämme, ja jos joskus osaammekin ajatustemme syrjäsilmällä tunnistaa ne kaiken muun hälyn ja katoavan joukosta, se ei auta, sillä olemme niiden yli-inhimillisen mykkyyden äärellä monin tavoin kykenemättömiä. Tämä sopisi kuvioon, sillä Reininkulta itse on Ring-kokonaisuudessa ennen kaikkea värisevä enne, ja ajattelen betonipylväitä nyt keinona korostaa tätä epookit ylittävää myrskyvaroitusta.
Matti: Tulkintasi teoksen sisäisistä enteistä on kiinnostava. Se sopii sikälikin, että libretot ovat syntyneet käänteisessä järjestyksessä, joten kutakin tehdessä lopputulokset ovat olleet sinetöityjä. Kun tietää tämän, on vaikea olla näkemättä jokaisessa eleessä ja valinnassa kohtalonomaisuutta. Tämä palautuu osittain muuten siihen, mitä puhuimme historiallisista epookeista Tarantinon elokuvan yhteydessä. Että kun tietää, mitä kohti tapahtumat vievät, näkee kaikessa merkkejä tulevasta.
Myös tuo julkisorganisaation tehtävä on hyvä pointti, vaikka luulen, ettei mikään näyttämö halua tulla nähdyksi museona. En tarkoita, että Kansallisooppera olisi museo, ei tietenkään, mutta epäilemättä silläkin on tehtävä yhdenlaisen taiteen tradition säilyttäjänä. Se, miten tuo säilytys tapahtuu, onkin kokonaan oma puheenaiheensa. Yhtäältä uudistaminen on säilyttämistä parhaimmillaan. Toisaalta säilyttäminen on originellien varjelemista. Tämän rajankäynnin tekeminen yleisölle avoimeksi ja koettavaksi lienee jossain määrin kansallisten taideinstituutioiden elinehto – ja kipupiste, kuten tämän produktion kohdalla on saatu lehdistä lukea.
En ihan osaa punnita Kansallisoopperan päätöstä siirtää ohjaajavastuu pois Kari Heiskaselta, että oliko se järkevää vai rohkeaa vai erittäin epä-rohkeaa. Hesarin Anna Kelosta kirjoittama, viestintätoimistotyylinen altavastaajasta parrasvaloihin -stoori onnistui joka tapauksessa siirtämään ansiokkaasti huomion Heiskasen toteutumatta jääneestä visiosta Kelon “kursailemattomaan” toteutukseen, joka myytiin yleisölle ikään kuin rehellisenä kotiruokana vastapainoksi Heiskasen epäilyttävälle kokkailulle. Ruualla ei saa leikkiä.
Ymmärrän tästä lähtökohdasta täysin Hannu-Ilari Lampilan kritiikin, jossa hän arvostelee esitystä yllätyksettömyydestä ja rivien välissä myös tulkinnan puutteesta. (HS 31.8.) (Kiinnostavaa muuten, että Lampila kuvasi esitysten jumalia “museaaliseksi näyksi”.) Jos kyse olisi jostain itselleni tutusta teatterikappaleesta, ajattelisin varmasti samoin. Mutta kuten sanottu, oopperaa vähän nähneenä teos edustaa enemmän oopperaa itseään kuin yksittäistä, autonomista teosta. Siksi odotuksia on vaikea kalibroida.
Loppujen lopuksi Reininkullasta tuntuu olevan ainakin itselläni melko vähän sanottavaa varsinkin, kun esitystä on promottu sellaisena “no bullshittinä”, jossa asiat ovat sitä, miltä näyttää. En tiedä, mitä se tarkoittaa myöhempien osien kohdalta ja miten ne nivoutuvat toisiinsa. Yksi kiinnike on varmasti mainitsemasi massiivisten ja historian tasoja yhteen liittävien rakennelmien johtomotiivi, jonka on helppo kuvitella läpäisevän koko tetralogiaa. Joka tapauksessa nyt jälkikäteen, tätä kirjoittaessa, voimistuu tunne siitä, että käsiteltävänä on vasta yksi neljäsosa teosta.
Wagner on tiettävästi kulttimaineessa. Lampila kuvaa arviossaan ensi-iltayleisön reaktiota innostuneeksi. Innostuneelta se vaikutti myös tiistain 3.9. esityksessä. Oletettavasti muutkin kuin maallikot ovat tyytyväisiä saadessaan oopperaa lusikan sijaan soppakauhalla. Itse toki toivon, että seuraavalla kerralla pääsisi vetämään suoraan ämpäristä. Spektaakkelin ongelma on, ettei se ole koskaan tarpeeksi suuri. Aina voi haluta lisää.
Reininkullasta Kansallisoopperan sivuilla.
Seiskan pojat 