Lauri Anttila ja Corinna Helenelund: Pimeän keskiajan valo, Galleria Sculptor

Petteri: Galleria Sculptorissa on esillä kahden Kuvataideakatemia-taustaisen taiteilijan, Lauri Anttilan ja Corinna Helenelundin yhteisnäyttely. Anttilan kohdalla ”tausta” on vaatimattomasti sanottu: hän on toiminut laitoksen rehtorina ja perusti sinne tila-aikataiteiden osaston 1990. Melkein viisikymmentä vuotta nuorempi Helenelund taas on valmistunut KuvA:lta 2013.

Näyttelyn keskiaikateeman voi sijoittaa kontekstiin, jossa eurooppalaisessa historiankirjoituksessa pitkään monessa merkityksessä ”pimeänä” pidettyä ajanjaksoa on 1900-luvun loppupuolelta alkaen alettu arvioida uudelleen ja monipuolisemmin. Valistusajattelun ja liberalismin perinteet sekä yleinen ”maallistuminen” eivät yksinään ole pitäneet yllä keskiajan ankeaa mainetta, vaan esimerkiksi filosofian historiassa 1800-luvun uusskolastinen liike vahvoine ideologisine ja institutionaalisine kytköksineen ei rohkaissut muita kuin dogmaatikkoja aiheen pariin.

Myös taiteissa suhtaudutaan tuntumani mukaan aikakauteen avoimemmin sekä ideoiden että tekniikan tasolla, mikä johtunee ylipäätään siitä, että nykytaiteen keinovalikoimat ovat kaikilla tasoilla monipuolistuneet.

Lauri Anttila: Maa, Ilma, Tuli ja Vesi (2019).

Näyttelyssä numerolle yksi kuratoitu Anttilan teos ”Maa, ilma, tuli ja vesi” on osuva johdatus kokonaisuuteen. Jo antiikissa spekuloiduista neljästä peruselementistä tuli asemoidaan teoksessa metaforisesti ihmisen tasolle: logoksen eli sanan, järjen ja valon pieneksi liekiksi, joka selviää vain vaalittuna, ja on tässä tapauksessa palanut ja sammunut. Nöyryyttä henkivä teos vie ajatukseni luonnon tutkimiseen ja toisaalta tällaisen projektin väistämättömään keskenjäämiseen – ja voipa sen toki liittää ajatukseen ihmisenjälkeisestä Maastakin. (Kokonaisuuden avauksena siitä nousee itselleni kenties hieman yllättävä assosiaatio HIM-yhtyeen Venus Doom -levyyn, joka alkaa tulitikun raapaisulla ja sen välittömällä sammuksiin puhaltamisella.)

Tästä lähtökohdasta on helppo lähestyä Anttilan tieteellisesti virittyneitä ja Helenelundin ruumiillis-meditatiiviselle lähestymiselle perustuvia töitä. Päälle päin katsoen jälkimmäisen tekstiiliteoksista voi saada mielleyhtymän Ernesto Neton Kiasmassakin taannoin nähtyihin ”hippiansoihin”, mutta Helenelundin tapauksessa teosten prosessuaalinen ja siitä nouseva käsitteellinen ulottuvuus saavat enemmän painoarvoa. Tekstiili ei ole vain jonkin näköistä, tuntuista tai johonkin muotoon kudottua, vaan jälki jostain eletystä – miksei vaikka jonkinlainen vapaamuotoinen, rihmastomainen mandala.

Keskittyessäni näyttelyn hartaaseen tunnelmaan ja miettiessäni, miten nämä kaksi taiteilijaa ovat löytäneet toisensa, aloin pohtia sanojen ”harras”, ”hartaus” ja ”harrastus” yhteistä juurta. ”Mitä harrastat” on tylsä, porvarillisessa todellisuudessa rakentunut mukakysymys, johon en ainakaan itse osaa vastata. Jos joku sen sijaan kysyisi ”Minkä äärellä harrastut”, osaisin heti mainita vaikkapa musiikin ja ylipäätään äänen. Harrastumisen käsite tulee mieleen sekä Anttilan että Helenelundin töistä. Toki taiteilijalle ”ammatin” ja ”harrastuksen” vastakohtaisuus on ylipäätään usein kyseenalainen ajatus, mutta tässä näyttelyssä tämä on keskimääräistä selkeämmin esillä, koska teokset eivät näyttäydy ensisijaisesti itseriittoisina objekteina.

Corinna Helenelund: Lihan ja valon seinät (Wolfstein) (2019).

Yksi mahdollinen näyttelyyn kohdistuva kriittinen näkökulma voisi olla kysymys, missä määrin siinä on kyse jonkinlaisesta läsnäolon nostalgiasta tai eskapistisesta tripistä. Paluu yksinkertaisempiin aikoihin ja asioihin määrittää kokonaisuutta, mutta maailmassa, jonka yltä henki on ajat sitten leijunut pois, se voi näyttäytyä olemisen ihmeellisyydelle ja monipuolisuudelle avautumisen sijaan yhtenä uutena mindfulness-artikulaationa. Tämä on toisaalta kulttuurisen viitekehyksemme ongelma, ei tekijöiden.

Matti: Koin aluksi olevani vähän hukassa näyttelyn kanssa. Tuntui, etten saanut kiinni tematiikasta tai osannut yhdistää näyttelyn lankoja. Aloituksesi kuitenkin avasi näyttelyä itselleni merkittävällä tavalla. Puhuit maailmasta, josta henki on ajat sitten leijunut pois. Nimenomaan tästä, hengestä ja sen poissaolosta, näyttely alkoi lopulta avautua minulle. Tarvitsin pientä avitusta ja tarjosit sitä, kiitos siis siitä. 

Yksi mieleenpainuvimpia yksityiskohtia näyttelyssä oli Anttilan teos Lost in Paradise, joka on vitriini, jonka sisällä on kuvia muun muassa metsittyneistä poluista. Yhdessä teoksen tekstiplanssissa todetaan, että keskiajalla ja sen jälkeenkin karttoihin oli tapana merkitä Paratiisin sijainti. Se sijoitettiin usein itäisille tutkimattomille alueille. 

Jostain syystä ajatus Paratiisista maailman kartassa tuntui koskettavalta. Samalla se kiteyttää mielestäni monia teemoja, jotka näyttelystä nousevat esille. 

Lauri Anttila: Kadonnut paratiisi (2019).

Ensinnäkin – nämä ehkä palautuvat mainitsemaasi nostalgia-näkemykseen – ajatus kartoittamattomasta maailmasta tuntuu viehättävältä. Että olisi seutuja, jotka ovat niin perustavalla tavalla ajattelun tavoittamattomissa, että ne ylittävät maallisen ulottuvuuden ja muuttuvat Paratiisiksi. Se on koskettaa etenkin nyt, kun maailma kirjaimellisesti palaa ympäriltä. 

Toinen mieleen noussut seikka on ihmeen arkipäiväisyys sinänsä. Tarkoitan tällä maallisen ja henkisen elämän rinnakkaiseloa. Toki esimerkiksi nykyteknologiaa voidaan pitää ihmeen kaltaisena, mutta se ei ole sitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Maailma on kadottanut jotain mystisyydestään enkä oikein osaa nähdä minkään new age -liikennihdän tai parantavien energiakivien paikkaavan sitä. Tämä ei tietenkään paikannu pelkästään keskiaikaan, vaan kuvaa ehkä yleisemmin lovea, jonka luonnontieteellinen maailmanselitys ja teknologioiden kehitys on kairannut henkiseen elämään. 

Mainitsit aloituksesi lopussa, vähän samassa yhteydessä, mindfullnessin. Mielestäni näiden henkisyyksien ero on siinä, että keskiajalla, oletan, ihmisen tehtävä oli palvella henkisyyttä tai “henkeä”, kun taas nykyisessä mediaatio-mindfulness-mitä-ikinä -maailmassa henkisyyden tehtävä on palvella ihmistä. Ymmärrän kuitenkin pointtisi. 

Näyttelyssä viljalti esiintyvät luontoaiheiset kuvat, kuten Sveitsissä sijaitsevan Zillisin kirkon kattomaalauksista inspiroituneen Meadows in Helsinki -teoksen niityt, assosioituvat ainakin itsellän jotenkin löperöön ja hedonistiseen luontodiggailuun, mikä niin ikään palautuu mainitsemaasi kulttuuriseen viitekehykseen. Se ei siis johdu yksinomaan teosten sisällöstä.

Lauri Anttila: Helsingin niittyjä (2018–2019).

Sitä paitsi tämäkin on pelkkä assosiaatio. Teosten nimissä viitataan pyhiinvaeltajiin. Yhdessä kartalle sijoitetun Paratiisin kanssa ne vahvistavat ideaa maailmasta, jossa henkisyys on konkreettisesti läsnä, ja jossa Paratiisin voi löytää maan päältä. 

Petteri: Mukavaa, että avaukseni auttoi. Sanoisin, että vuoroin vieraissa. Muun muassa tämän takia taiteesta kannattanee pulista. 

Hyvin tiivistetty tuo hengen, ihmisen ja palvelemisen suhde. Yritinkin oikeastaan sanoa juuri sitä, että nykyään on vaikea tehdä mitään sellaista asioita ja olemassaoloa tavalla tai toisella henkistävää, joka ei kiepsahtaisi tuohon ihmiskeskeisyyteen. 

Kadonnut Paratiisi-teos pysäytti minutkin. Mietin siinä katoamisen kolmea ulottuvuutta: sitä, miten Paratiisi oli näille kartanpiirtäjille aina jo kadoksissa; sitä, miten se lopulta katosi kartoista; sekä sitä, miten itse asiassa Paratiisin katoaminen on sen koetun poissaolon katoamista. Moraalifilosofi Iris Murdoch on todennut kauniisti, että ihmisen maailmassa touhuamisen perustaso on se, että ”koemme sen etäisyyden, joka erottaa meidät täydellisyydestä”. Paratiisi nimeää täydellisyyden, johon emme koskaan pääse, mutta ehkä nykyaikaa määrittää juuri se, että tämä tavoittamattomuus ja poissaolo ovat menettäneet uskottavuutensa. Meiltä puuttuu puute itsessään, alitajuntaan sijoittuva fantasia täydellisyydestä. Toisin sanoen: olisipa Paratiisi meille oikeasti kadoksissa. (Toki ”me” on tässä arveluttava termi, mutta tarkoitan tällä jotain muuta kuin yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puutetta ja eri vähemmistöjen asemaa.)

Kaikkiaan Anttilan praktiikka on kiinnostava kokonaisuus tieteenhistoriaa, readymadea, valokuvaa ja käsitetaidetta. Hän tekee sekä jäljennöksiä vanhasta että tuottaa uutta vanhoin metodein. Jälkimmäisestä esimerkkinä toimii teos Astrologin pöytä, joka sisältää kaavakuvan tähtien asemasta Helsingin yllä vuodenkierron aikana. Teos konkretisoi yhtä monista ulottuvuuksista, jonka näyttelyn valo-termi kokonaisuudessa saa: se näyttää omaa aikaamme keskiajan valossa. 

Corinna Helenelund: Viriditas (2019).

Helenelundin teoksista avainrooliin asettuu mielestäni luontoon ja kasvuun viittaava Viriditas-tekstiilikollaasi, joka hyödyntää Sculptorin romaanisia kaari-ikkunoita. Sen lisäksi, että teos tulee kommentoineeksi galleriatilan ja kappelin sekä näin ollen taiteen ja uskonnon yhteyttä, se viittaa valon ja maailman henkisyyden kokemisen sidoksiin. Sille on syynsä, että kirkoissa maalattu lasi ja hämärä valaistus ovat olleet tärkeässä asemassa: valoa manipuloimalla havaintomaailmalta voi riisua sen itsestäänselvyyttä, ja havainnot saavat auran. Samalla tämä muistuttaa siitä, että suora, kirkas ja kyynisen ”järkevä” valo ei lainkaan välttämättä ole se, jossa näemme tarkimmin, vaan pikemmin ihmisen paikka on prisman toisella puolen. Valolla on oltava laatu, jotta siinä voi nähdä. Esimerkiksi monet masennukseen sairastuneet ovat puhuneet siitä, että eräs sen pahimpia piirteitä on näennäinen selkeyden tuntu: nyt näen kaiken sellaisena, kuin se oikeasti on. Psykoanalyyttisessa katsannossa tämä on itse asiassa tottakin – ahdistus (Angst) on ainoa tunne, joka ei valehtele. Tämä ajatus on toki mahdollinen nimenomaan vain maailmassa, josta henki on haihtunut. Ehkä jonnekin tänne sijoittuu se aivan perustava kysymys, josta tämän näyttelyn ajankohtaisuus voi versoa.

Helenelund mainitsee inspiraatiokseen mystikko Hildegard Bingeniläisen, mutta laajemmassa havaintoa ja henkisyyttä koskevassa perspektiivissä voisi myös ajatella, että sekä Helenelund että Anttila asettuvat Tuomas Akvinolaisen aristoteeliseen viitekehykseen, jossa Jumalan tunteminen alkaa aistien terävästä käyttämisestä ja havaintojen tekemisestä. Jumala-termiä ei näyttelyesitteessä – monesta spekuloitavissa olevasta syystä – mainita, mutta on ilmeistä, että keskiajan tieteentekijöille ja ajattelijoille Jumala-suhde oli seikka, jota ilman ei tieteellä ja ajattelulla ollut viimekätistä viitepistettä.

Näiden metafyysisten ja tiedollisten merkitysten lisäksi näyttelyssä on tärkeässä roolissa myös fyysinen (luonnon)valo, jota Helenelund käyttää materiaalinaan ja Anttila käsittelee toisintamalla keskiajan optiikkaa ja tähtitiedettä. (Näitä muuten pidettiin tuolloin alemman portaan ”välitieteinä”, koska ne sijoittuivat abstraktin matematiikan ja konkreettisen fysiikan väliin.) Nämä valon eri ulottuvuudet leikittelevät näyttelyssä keskenään tavalla, josta löytyy jatkuvasti uusia konstellaatioita.

Corinna Helenelund: A Pilgrim, Where am I? (2019).

Älyllisen rehellisyyden nimissä totean, etten osaa esittää mitään kokoavaa, arvottavaa näkemystä näyttelystä. Jostain syystä tuntuu, että sellaisen esittäminen olisi ennenaikaista tämän tekstin aikaikkunassa. En lainkaan tarkoita, että näyttely olisi jotenkin ylimaallisen hieno ja kritiikin tuolla puolen. Ehkä lähinnä on kyse siitä, että se on lopulta yllättävän runsas ja herkkä. 

Matti: Tuo Paratiisin koetun poissaolon katoaminen on erittäin kiinnostava ajatus! Tajusin muuten äsken lukiessani, että Paratiisi assosioituu minulla nykyisin ensimmäisenä veroparatiiseihin (mistäköhän se kertoo?).

Mainitsemasi puutteen puuttuminen on myös hauska huomio. Toisaaltahan ihmisillä on jatkuva puute jostain, mitä sitten pyritään paikkaamaan kuluttamisella. Tarkennuksesi täydellisyyden fantasiasta onkin paikallaan: eräs kiinnostava piirre Paratiisissa on, että ainakin omissa mielikuvissani se kuvastaa jonkinlaista raamatullista, ihmisen kulttuurista vapaata luonnontilaa, joka tarjoaa loputtomasti antimiaan. Se on täydellisyys, johon emme koskaan pääse, emmekä halua päästä, koska puutteen loppuminen on pahinta, mitä kuluttaja-subjektille voi tapahtua. On tosiaan vaikea kuvitella, mikä olisi nykyihmiselle paratiisi. Tai keitä ovat nykyisyyden pyhiinvaeltajat, jotka sitä etsivät? 

Helenelundin teosten kohdalla tulin pohtineeksi käsityöläisyyttä ja kädentaitoja yleensä. Tämä palautuu osittain tuohon avauksessa mainitsemaasi harrastuksen ja hartauden yhteyteen. Suuret käsityönä tehdyt tekstiiliteokset muistuttavat jollain tapaa omavaraisuudesta ja ylipäätään ihmisen omasta luomisvoimasta. Ne sitovat itseensä fyysisen materiaalin lisäksi aikaa, joka niiden tekemiseen on käytetty. Se luo niille omanlaistaan auraa. Tämäkin näyttäytyy minulle jonakin nykyisyydestä poissaolevana – vähän samalla tapaa kuin Paratiisin poissaolo.

Lauri Anttila: Astrologin pöytä (2018–2019).

Tutkin myös Astrologin pöytää suurella mielenkiinnolla. Keskityin ihastelemaan aikalaisen tieteen mekaanisuutta, joten en tullut huomioineeksi mainitsemaasi valo-aspektia. Nyt kun mainitsit asiasta, se tuntuu tosiaankin relevantilta. Tähtitiede ja kaukaisiin taivaankappaleisiin tähyäminen on näyttelyn yhteydessä sopivaa myös sikäli, että nehän ovat eräänlainen portti menneisyyteen: valo kulkee avaruudessa niin pitkiä matkoja, että tänne ehtiessään sen lähde saattaa olla jo poissa. Jotenkin tämä vertautuu historian ja nykyisyyden jännitteeseen yleisemminkin: jonkinlaiset menneisyyden impulssit saattavat vaikuttaa meihin vasta, kun niiden alkuperäinen lähde on jo kadonnut. Mitä tämä voisi tarkoittaa keskiajan osalta? Mikä olisi se pimeän keskiajan valo, joka vasta nyt tavoittaa katseemme? Tähän näyttely ei ehkä suoraan vastaa, mutta ajatuksen se pani itämään.

Näyttelystä Galleria Sculptorin sivuilla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s