Quentin Tarantino: Once upon a Time… in Hollywood

Petteri: Tätä kirjoittaessa on arvostetun kulttiohjaajan ja kaupallisen menestystarinan asemat jo ajat sitten yhdistäneen Tarantinon uusimmasta elokuvasta ehditty julkaista useampi kritiikki festivaalinäytäntöjen ja USA:n ensi-illan puitteissa. Olen tarkoituksella vältellyt niiden lukemista, sillä itselleni hänen elokuvistaan on ollut aina sitä enemmän iloa, mitä vähemmän olen niistä etukäteen tiennyt. Tämä johtuu siitä, että hänen elokuvansa rakentuvat lopulta hyvin yksinkertaiselle reseptille: Hollywoodille ominaisen odotuttamisen ja sen purkamisen briljantille, verrattomalle hallinnalle. Etukäteistieto syö tätä jännitettä, jonka alla ei ole – eikä Tarantino väitäkään olevan – sen kummempaa filosofista, poliittista tai psykologista sisältöä, ja siksi jännitteen varjeleminen on omalla kohdallani osoittautunut tarpeelliseksi.

Once upon a Time in Hollywood sijoittuu 1960-luvun loppua muistuttavaan vaihtoehtotodellisuuteen, jossa uransa laskua elävä näyttelijä Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) ja hänen pitkäaikainen ystävänsä ja stunt-miehensä Cliff Booth (Brad Pitt) törmäilevät alalla ja sen liepeillä vastaan tuleviin ihmisiin, ilmiöihin ja ongelmiin. Merkittävimmäksi kiintopisteeksi paljastuu hiljalleen Mansonin perheen Sharon ”Polanskin vaimo” Tateen ja tämän seurueeseen kohdistamat murha-aikeet.

Kuten Tarantinolle tyypillistä, lukemattomin eri kokoisin yksityiskohdin luotavat yhtymäkohdat historiallisiin tapahtumiin eivät lähennä elokuvaa todellisuuteen vaan korostavat sen ja elokuvan eskapistista erillisyyttä. Historia on Tarantinolle edelleen tila, jossa voi toteuttaa satamiljoonaisella budjetilla pikkupoikamaisia fantasioita, joissa hyvän ja pahan eron näkee vaatteista, musiikkimausta ja siitä, kellä on osuvampi huumorintaju.

Voikin ajatella paradoksiksi sen, että 1700-luvulla korkeataiteen piirissä artikuloidun autonomisen, puhtaasti esteettisen taideteoksen ihanteen suurimmat esimerkit ja puolustuspuheet nousevat tänä päivänä populaarikulttuurin piiristä. En ole koskaan ymmärtänyt Tarantinon tästä saamaa kritiikkiä. En tarkoita, etteikö tulisi pohtia taideteosten yhteiskunnallisia positioita, tehtäviä ja ansioita – totta kai pitää – mutta en vain näe syytä kauhistella rakkaudella tehtyä, ilmiselvästi itseensä viittaavaa ja elokuvamaisuuttaan alleviivaavaa väkivaltaviihdettä. Se perustuu sitä paitsi väistämättä ajatukseen “joku minua tyhmempi voi saada tästä huonoja vaikutteita.” Tämä ei myöskään merkitse sitä, ettenkö voisi arvostaen ahdistua Haneken Funny Gamesista tai vollottaa Spielbergin Schindlerin listalle. Sitä paitsi jälkimmäinen on mielestäni monella tapaa kyseenalaisempi tapa käsitellä oikeita historian tragedioita.

Tähän Once upon a Time… itse asiassa ottaa kantaa. Mansonin perheen edustajan suuhun on laitettu repliikki, joka tiivistää tämän vanhempainyhdistysmäisen kaksinaismoralismin täydellisen absurdiuden. Se, että Tarantino viittaa estetisoidun väkivallan ja tosielämän väkivallan suhteeseen näyttäytyy minulle yhtenä esimerkkinä siitä, että kyseessä on eräänlainen vanhuudentyö, kuten näytännön jälkeen totesit. Elokuvassa on muutenkin selkeää läpikäymisen ja reflektoinnin tuntua, joka toteutetaan ohjaajalle tyypilliseen metaelokuvatapaan.

En hirveästi lämmennyt Tarantinon Kill Bill -leffojen jälkeisille kostoteeman jatkoille (Inglorious Basterds (2009), Django Unchained (2012) ja The Hateful Eight (2015)). Uskaltaudun jopa olettamaan, että kuulun kriitikoiden ja muiden nörttien enemmistöön todetessani, että käsillä on parasta Tarantinoa pitkään aikaan. Kostoteema on tässäkin elokuvassa läsnä, mutta esimerkiksi melko verkkaiselta tempoltaan ja rytmiltään se muistuttaa enemmän Jackie Brownia (1997) kuin viimeisimpiä töitä. Viittasitkin keskustelussamme elokuvan tapaan venyttää ja tiivistää aikaa, mistä kuulisin mielelläni lisää.

DiCaprio tekee muuten mielestäni yhden parhaita roolisuorituksiaan koskaan. Se, miten hän onnistuu näyttelemään näyttelijää, joka näyttelee elokuvan sisällä kuvattavassa elokuvassa sekä silminnähtävän hyvin että seuraavassa hetkessä fokuksensa menettäneen huonosti, saa varpaat kipristelemään nautinnosta. Hänen ja Pittin välinen äjjjäkemia toimii myös kauniisti.

Kuten heti lopputekstien jälkeen sanoin, elokuvan jälkeen olo kuin Lauantaipussin syönyt, ja mieleni tekisi sanoa jokaisesta karkista jotain, mutta tässä kohtaa täytynee jarruttaa. 

Matti: Tosiaan jonkinlaisen tilinteon makua on myös siinä, että elokuvassa on viljalti Tarantinon aiemmin ikonisiksi tekemiä kuvakompositioita. Esimerkiksi kohtaus, jossa Cliff Booth pysähtyy suojatien kohdalla päästämään hipit tien yli, on kuva kuvalta sama kuin Pulp Fictionin kohtaus, jossa nyrkkeilijä Butch kohtaa pakomatkallaan rikollispomo Marselluksen. Kenties tämän voi tulkita jonkinlaisena elokuvan sisäisenä ”ennusmerkkinä” siitä, että hipit tuottavat vielä ongelmia. Toki vastaavanlaiset viittaukset ovat yleisiä Tarantinolle muutenkin, mutta tässä ne saavat kuitenkin vahvemman merkityksen.

Elokuva tuli itselleni sopivaan aikaan, sillä olen viime aikoina ollut kiinnostunut epookeista. Lähestyn siis Once Upon a Time in Hollywoodiakin jonkinlaisena epookkina. Se, miksi epookit kiinnostavat minua juuri nyt, johtuu ilmastonmuutoksesta. Erityisesti olen lähentynyt sellaisten teosten kanssa, jotka kuvaavat jonkin historiallisen aikakauden loppua. Tuulen viemää, Tiikerikissa, Kadonnutta aikaa etsimässä, Mahtavat Ambersonit ja niin edelleen. Ne resonoivat voimakkaasti tässä hetkessä, jossa niin ikään valmistaudutaan yhdenlaisen aikakauden päättymiseen. Tarantinon uutuuselokuva sopii omalla erityisellä tavallaan listan jatkoksi.

Mielestäni verkkaisuus on em. kaltaisille aikakauden lopun kuvauksille tunnusomaista ja Once Upon a Time in Hollywood on juuri niin hidas ja unenomainen kuin uskalsin toivoa. Siinä missä vaikkapa Tiikerikissassa kuvataan pitkään ja hartaasti aateliston tanssiaisia, kuvataan Once Upon a Time in Hollywoodissa tanssivia hippejä ja loputtomalta tuntuvia automatkoja LA:n kaduilla. Radio soi ja kesä on kuumempi kuin koskaan. Mitään ei tunnu tapahtuvan ja juuri se on pahaenteistä: aika hidastuu ennen onnettomuutta, kuten sanotaan.

Jos ohjaaja on aiemmissa elokuvissaan onnistunut rakentamaan ja laukaisemaan jännitteitä kiihkeällä rytmillä, perustuu Once Upon a Time in Hollywood käytännössä yhdelle jännitteelle, jota rakennetaan koko elokuvan ajan. Jokainen katsoja tietää, mitä kohti tapahtumat vääjäämättä vievät. Ennen H-hetkeä käynnistyy lähtölaskennan kaltainen tihentymä, joka sekin tuntuu venyvän loputtomiin ennen lopullista purkautumistaan.

Jossain nettifoorumilla elokuvaa ennätettiin jo moittia tyhjäkäynnistä ja tarinan sekavuudesta (tai peräti puutteesta). Pelkään, että suoran toiminnan Tarantinoa odottavat saattavat pettyä. Itse kuitenkin olen kanssasi samoilla linjoilla, että elokuva menee heittämällä ohjaajan parhaimmistoon.

Historian suuressa kertomuksessa Mansonin perheen veriteot asettuvat viattomaksi mielletyn 60-luvun päätepisteeksi, jonka jälkeen koitti ankea ja kyyninen 70-luku. Once Upon a Time in Hollywood on paitsi vanhuudentyö, myös eräänlainen sielunmessu tuon aikakauden päättymiselle. Yleensä vastaavanlaisissa teoksissa lopun vääjäämättömyys hyväksytään lopulta arvokkaasti, mutta Tarantino kieltäytyy tästä itsepintaisesti. Juuri se tekee Once Upon a Time in Hollywoodista musertavan traagisen elokuvan. 

Petteri: Mitä olen ainakin englanninkielisiä elokuvanettifoorumeita seurannut, niissä tapaavat olla äänessä teini-ikäiset ja parikymppiset jäbät, joiden elokuvallinen rytmitaju on Marvel-elokuvien tuottama (ja usko tähän omaan ehdollistettuun kokemukseen vankkumaton). Siitä seuraa kyvyttömyys katsoa kuvia ja uppoutua tunnelmiin. Juuri tämä yleisö lienee Tarantinon uusimmalle pensein.

Kiinnostava tuo epookkinäkökulma. Olen itsekin hitaiden tunnelma- ja tilannekuvien ystävä, mikä ehkä tällä kertaa realisoitui niin, että tulin ottaneeksi ne tässä elokuvassa hieman annettuina, enkä miettinyt niitä laajemmassa kontekstissa. Näin jälkikäteen ajatellen kenties jopa suhtauduin torjuen niistä henkivään surumielisyyteen, sillä olin niin hedonistisen hekumoissani vain siitä, miltä ne näyttivät – vaikka toki muuten alusta asti oli ilmeistä, että kyse on juuri aikakauden päättymisen kuvauksesta.

Tilinteosta ja päättymisen eetoksesta voisi poimia vaikka miten paljon yksittäisiä esimerkkejä, lähtien ihan Daltonin hahmon tilanteesta. Eräs mieleen jäänyt oli myös kohtaus, jossa todetaan, että kahden vanhan ystävän teiden erkaantuessa ainoa tapa sanoa heipat on vetää yhdessä nupit turvoksiin. Mietin kohtauksen aikana ohimennen, kenelleköhän vanhalle kaverilleen Tarantino tässä heittää viimeisen yläfemman.

Päättymisen ja traagisuuden tunnetta korostavat niin ikään kaksi kohtausta, joissa roolihahmot katsovat itseään näyttelemässä. Kun Robbie Margot’n näyttelemä Sharon Tate katsoo itseään valkokankaalla The Wrecking Crew’ssa, hän hekumoi narsistisen tyydytyksen hattarapilvissä tavalla, joka viittaa tulevaisuuteen, onneen ja kaiken avoimuuteen. Booth ja Dalton puolestaan istuvat jälkimmäisen pimeässä olohuoneessa höhötellen hyväntahtoisesti Daltonin telkkariuran suorituksille, ja asetelma on päinvastainen Tate-kohtaukselle. Koko elokuvan loppuratkaisu kuvitteellisine historioineen taas antaa ymmärtää, että Tarantino olisi kovasti suonut 60-luvun, tai jonkin siihen sisältyvän, jatkuvan sellaisena kuin se Taten toiveikkaissa silmissä loisti. Margot’lla ei ole elokuvassa hirveästi repliikkejä, mutta tämä kohtaus ”korvaa” niiden puutetta, sikäli kun asiaa voi näin ajatella.

Nyt elokuvan nähtyäni olen uskaltanut lukea siitä joitakin juttuja, ja huomaan, miten kiusallisen samanmielinen olen esimerkiksi äsken lukemani Kalle Kinnusen tekstin kanssa elokuvan asemasta Tarantinon tuotannossa sekä tuon Margot’n kohtauksen funktiosta. Toisaalta tämä kertonee siitä, että Once upon a Time… on teoksena melko yksiselitteinen. Tämä ei kuitenkaan, tälläkään kertaa, merkitse yksiulotteisuutta tai kertakäyttöisyyttä, vaan ideatason yksiselitteisyyden parina kulkevat elokuvallisten tasojen rikkaus ja – olettaisin – tunnelmien kestävyys läpi katsomiskertojen. Tarantino on taiteilijana ennen kaikkea uskollinen ja omistautunut käsityöläinen, jonka tuotteet kestävät parhaimmillaan läpi elämän. Uskonkin Once upon a Timen jäävän osaksi omaa kotilooppiani jahka sitä saa hyllyynsä ostettua.

Matti: Itsekin luin nyt linkkaamasi Kinnusen jutun. Olen samaa mieltä kaikesta, etenkin siitä, että uusin elokuva tuo valkokankaalle jotain taiteellisesti uutta. Itselleni se ilmeni melko yksiselitteisellä tavalla: en ole ennen liikuttunut tai edes uskonut liikuttuvani Tarantinon elokuvien äärellä – nyt tuli tippa linssiin.

Tietenkin se tuntuu kornilta, jos sitä ajattelee vain elokuvan väkivaltaa ja äijäilyä vasten. Siinä on kuitenkin nyt uusi ja ennennäkemätön sävy. Jako hyviksiin ja pahiksiin säilyy toki edelleen selkeänä, kuten aiemmin sanoit, mutta entistä kiinnostavampaa on se, mitä ne edustavat.

Elokuvan hyviksiä ovat ihmiset, jotka katsovat itseään televisiosta tai valkokankaalta. He ovat nostalgikkoja, jotka haluavat tuudittautua elokuvien viattomaan maailmaan, jossa hyvät voittavat ja paha saa palkkansa. Tällaiseksi Tarantino varmasti mieltää itsensäkin.

Mansonin perhe sen sijaan on viattomuuden lopun ruumiillistuma. Tämä ilmenee elokuvassa (hivenen setämäisesti) esimerkiksi siinä, miten Mansonin perheeseen kuuluva alaikäinen tyttö yrittää tarjota Cliff Boothille seksiä autossa. Vastakkain ovat siis viattomuus (sekä ihmisten että ajankohdan ominaisuutena) ja sen päättyminen.

Tässä mielessä voisikin sanoa, että elokuvan varsinainen hyvis on Tarantinon ihannoima 60-luku ja vihollinen on aika, joka saapuu mustiin pukeutuneena tekemään ”pirun töitä” ja riistämään siltä viattomuuden. Ajan kulku nousee elokuvassa esiin sitä enemmän, mitä lähemmäs loppua mennään; finaalissa tapahtumat esitetään jo minuuttien tarkkuudella.

Periaatteessa tässä ei ole mitään uutta. Useiden elokuvien keskeisin kysymys on, ehtiikö sankari ajoissa. Ehtii tietenkin. Sehän erottaa elokuvat todellisuudesta. Tähän eroon, toiveiden ja todellisuuden kohtaamattomuuteen, perustuu Once Upon a Time in Hollywoodin katharttiseksi kokemani loppuhuipennus. 

Tippa tuli silmään kesken elokuvan hurjinta väkivaltakohtausta. Tajusin yhtäkkiä sen olevan ohjaajan päähenkilöiden kautta kanavoima epätoivoinen ja kouristuksenomainen vihanpurkaus, joka syttyy ihmisessä siinä kohtaa, kun tämä tietää jo hävinneensä taistelun, mutta jatkaa silti kostaakseen tappionsa. Mennyttä maailmaa ei kuitenkaan saa takaisin, vaikka kuinka vihollista kärventäisi. 

Väkivaltaa on elokuvassa melko vähän, mutta se on sitäkin intensiivisempää, sillä se on henkilökohtaista. Se on suoranaista raivoa siitä, että kaiken hyvän pitää mennä. Se on epätoivoista riuhtomista voittamatonta vihollista – aikaa – vastaan. Ajan voi kukistaa vain elokuvissa, jotka ovat Tarantinon viimeinen ja ainoa oljenkorsi. Sen Once Upon a Time in Hollywood kertoo kouriintuntuvasti.

Katoavaisuuden hyväksymisessä on sentään jotain lohdullista. Kieltämisessä ei niinkään. Se on kaikkein surullisinta. Ja tämä suru, uskon, on se uusi asia, jota en ole aiemmin Tarantinon elokuvissa kokenut. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s