Matti: Helsinki Contemporaryssa avautui 9.8. Eeva-Riitta Eerolan kolmas galleriatilassa järjestettävä yksityisnäyttely The Shape of Things to Come. Itse piipahdin avajaisissa torstaina ja seuraavat havainnot ovat siltä pohjalta. Ajattelin, että kävisin katsomassa teoksia keskittyneemmin vielä myöhemmin.
Näyttelytiedotteen mukaan Eerola tutkii teoksillaan havainnon ja tunnistamisen kokemusta. Paikan päällä minusta tuntui, kuin teokset hidastaisivat tunnistamista ja tekisivät sen siten näkyväksi itselle. Ensimmäisenä galleriaan astuessa silmä hakeutuu pelkistettyihin muotoihin, jotka ovat kuin päällekkäin aseteltuja – tai pikemminkin unohdettuja – kartonkeja. Pian pehmeiden ja kulmikkaiden sapluunojen takaa hahmottuu tunnistettavia figuureja.
Teoksissa ei tietenkään ole kyse mistään tarkoitushakuisista trikkikuvista. Hahmot erottuvat kuvista selkeästi. Ne operoivat tunnistamisen rajapinnoilla, jossain abstraktin ja esittävän välissä. Niiden minimalistiset ja niukat elementit saavat pohtimaan havainnon ja tunnistamisen edellytyksiä. Mietin, mitä teoksista voisi ottaa pois niin, että hahmoissa säilyisi nykyisen kaltainen tunnistettavuus. Entä kuinka paljon niihin voisi enää lisätä? Vastaus kumpaankin tuntuu olevan: ei mitään.
Yksi kiinnostava piirre teoksissa on niiden syvyysulottuvuus. Kuvat eivät itsessään ole syviä – päinvastoin ne näyttävät litteiltä. Kuitenkin hahmojen ja taustojen väliin näyttäisi jäävän ohuita varjoja, aivan kuin päällekkäin olisi useampi teos, jotka osittain peittävät toisensa näkyvistä. Teokset eivät antaudu katseelle, vaan ne itsepintaisesti salaavat jotain. Ne eivät heijasta todellisuutta, vaan rajaavat sitä virittääkseen aistimme uudelleen. Ikään kuin mitä pienemmästä raosta katsoo, sitä enemmän näkee; sitä enemmän on käytettävä luovuutta nähdäkseen.
Odotan innolla, että pääsen katsastamaan näyttelyn uudestaan, jotta näkisin teosten hengittävän. Jonkinlainen väljyys ja rauha tekevät varmasti oikeutta Eerolan taiteelle. Ilmeistä on, että teokset tavalla tai toisella kommunikoivat keskenään, muodostavat johtoaiheita ja niiden variaatioita. Tähän en kuitenkaan ensimmäisellä kerralla päässyt vielä niin syventymään. Se jää siis seuraavaan kertaan.
Petteri: Siinä määrin auraattisia ja herkkiä Eerolan maalaukset kyllä ovat, että ymmärrän avajaiskokemuksesi. Kävin itse paikalla seuraavana päivänä, ja sekä rauhallisempi tilanne että HC:n galleriatila, joka on niin white cube kuin ikinä voi, toimivat teoksille suotuisasti.
Tuo mainitsemasi syväulottuvuus sekä siihen liittyvä peittymisen ja näkymisen dynamiikka tosiaan on näyttelyssä voimakkaasti läsnä. Väittäisin jopa, että ne muodostavat tämän näyttelyn teosten perusrakenteen. Maalaukset yhdistyvätkin aika ilmiselvästi René Magritteen, joka leikki näillä efekteillä läpi uransa, ja usein asiaa korostaakseen käytti aiheina verhoja ja teatterilavastemaista asettelua. Eerola toimii paljon vähäeleisemmin, mutta sama surrealistinen ilmapiiri selin kääntyneine hahmoineen ja objektivoituine pintoineen ympäröi hänen taidettaan.
Toinen näyttelyn taidehistoriallinen side on pelkistetyn abstraktion suuntaukset ja etenkin suprematismi, johon Play-teos – kirjaimellisesti musta neliö – ei voisi suoremmin viitata. Samalla Eerola kuitenkin ottaa etäisyyttä juuri Malevitšin edustamaan vakavaan transsendentaalis-modernistiseen mahtipontisuuteen, jolle sekä maalauksen nimi että vaatimattoman demokraattinen asema ripustuksessa ovat vastakkaisia. Toisaalta tämä viittaus ei myöskään asetu tyhjän postmodernin kommentoinnin ja hypistelyn tasolle, vaan Play-teoksen leikkisyys merkitsee nähdäkseni erilaisten rekisterien ja tunnetilojen samanaikaisuutta.
Tämä samanaikaisuus määrittää mielestäni näyttelyä kokonaisuudessaan. Teoksilla ei ole, jonkinlaisen herkkyyden lisäksi, ilmeistä viretilaa, vaan niihin voi puhaltaa periaatteessa minkälaisen tunteen tahansa – niiden hahmothan ovat vasta tulossa. Ne ovat tunnistettavuudesta huolimatta ennen kaikkea tunnustettuja ja kenties sijoittuvat havainnon tärkeimpään hetkeen, eli lähes miinusmerkkisen pieneen ajanjaksoon biologis-mekaanisen havaitsemisen ja merkityksenannon välissä (sikäli kun tätä väliä voi edes mieltää aikana). Mainitsemasi hengittäminen on ainakin tässä mielessä tärkeä osa teoksia.
Tekniikan osalta yhdyn näkemykseesi siitä, että Eerola maalaa pitkälti juuri sen minkä tarvitsee. Pintojen kuvaus kartonkimaisiksi osuu mielestäni hyvin. Siihen nähden maalausten ilmavuus ja avaruus on jopa aika ihmeellistä. Mietin joidenkin teosten äärellä sarjakuvapiirtäjiä, jotka parhaimmillaan sanovat muutamalla, päälle päin katsoen karkeallakin viivalla todella paljon. Havainnon tutkijoita hekin.
Vielä yksi yhteys: näyttelyn nimi viittaa Ornette Colemanin freejazz-klassikkolevyyn The Shape of Jazz to Come (1959). Siinä missä Colemanin levyn nimi on mahtipontisempi, historiallinen lausunto, Eerolalla viittauskohta on, kuten todettu, inhimillisen kokemuksen piirissä lähes pienin mahdollinen. Toisaalta nyt ajattelen uudella tavalla myös tuota levyn otsikkoa – ehkä sen voi ajatella viittaavan seuraavaan musiikilliseen mikrotason hetkeen. Freejazzissa kun sointupohjattomuuteen perustuva ennakoimattomuus on tärkeää. Samalla on todettava, että jos näyttelylle pitäisi hakea musiikillisia vertauskohtia, tämä genre tulisi aika luontevasti mieleen. Tässäkin asetutaan jatkumoon, sillä toisen maailmansodan jälkeisessä länkkärikuvataiteessa ei ole ollut lainkaan harvinaista intoilla ja hakea inspiraatiota jazzista.
Matti: Avajaisissa minullekin tuli muuten mieleen Magritte. Vähän epäröiden, mutta silti. Myös tuo jazz-pointtisi oli erinomainen. Nyt kun sanoit, niin minustakin – jos näyttelyä ajattelisi musiikkina – se olisi modernia jazzia.
Toinen käyntikerta palautti minut vielä uudestaan pohtimaan tunnistamista. Kun pääsin haahuilemaan teosten välillä vapaammin, ymmärsin sen tematiikan jotenkin syvemmin kuin aikaisemmin. Koska hahmot ovat pois kääntyneitä, heidän kasvojaan ei näe. Kasvot ovat eräänlainen tunnistamisen edellytys ja ilman niitä ei ole ihme, että koin teosten salaavan ja kätkevän jotain olennaista.
Tunnistamista käsitellään teoksissa myös muilla tavoin. Jo pelkästään teosten nimet on helppo yhdistää siihen: Observer, Woman by a Window, Woman Wearing a Blue Shirt, Red Haired, Mask in Hand ja niin edelleen. Nimet ovat melkein kuin jostain dekkarikirjojen kansista. Ne kutsuvat kysymään, kuka on tämä nainen ikkunassa tai sinisessä paidassa?
Mask in Hand I -maalauksessa on käsi pitelemässä valkoista naamiota tai peiliä. Vieressä on vastaavanlainen naamio tai peili, josta näkyy punaista tukkaa. Vähäiset tuntomerkit, joita näyttely ripottelee pieninä annoksina, valuvat läpi sormien. Naamiot, punaiset hiukset ja muu palauttavat peruskysymysten äärelle: mikä on ihmisen tunnistettavissa oleva ydin ja onko sitä? Ovatko kasvot aina vain naamio?
Yksi teos erottuu muista. Mainitsemasi Play-teoksen vieressä on tilaa hallitseva Subject. Nimi pistää silmään. Maalaus on mielestäni näyttelyn esittävin, jos näin voi sanoa. Näen siinä jakkupukuisen naisen selin katsojaan.Vaikka teoksen nimi viittaakin toimijaan tai kokijaan, se ei jälleen tunnu paljastavan kuvan henkilöstä mitään.
On kiinnostavaa, miten Subject suhteutuu vieressä olevaan Play-teokseen. Play ei ole mattamusta neliö, vaan siitä voi tarkkaan katsomalla hahmottaa ihmisen hahmon. Jälki on kuitenkin niin hentoa, että kaukaa katsottuna sitä voi erehtyä luulemaan edellisen teoksen jälkikuvaksi, joka kummittelee katsojan silmissä.
Kuvapari herätti miettimään, vähän Proustin hengessä, että kenties, kun tunnistamme toisen, tunnistamme tosiasiassa vain omia jälkikuviamme, muistoja toisesta. Muistot muodostavat sapluunoita, joiden läpi katsomme ihmistä silloinkin, kun tämä on jo siirtynyt reunojen ulkopuolelle, aivan kuten Eerolan teosten hahmot, joiden ääriviivat ovat milloin sapluunan sisä- milloin ulkopuolella. Juuri tämä piirre teoksissa kyseenalaistaa mielestäni tunnistamisen kokemuksen, haastaa sen itsestäänselvyyden. Sittenkään kyse ei ole vain kasvoista tai niiden näyttämättä jättämisestä, vaan olioiden ajallisesta jatkuvuudesta ja tunnistamisen väliaikaisuudesta, tai kuten sanoit, sen lähes miinumerkkisen pienestä ajanjaksosta.
Petteri: Kas, stiplasin tuon Play-maalauksen kanssa juuri olemalla menemättä – fyysisesti ja täten kokemuksellisesti – tarpeeksi lähelle. Sorruin siis erääseen taiteelle vastakkaisimpiin kokemuksen piirteisiin, uteliaisuuden puutteeseen. (Miten ironista, ja kauhuleffoista tuttua, että hahmo kyllä erottuu teoksesta ottamassani kuvassa.) En tiedä selittääkö tuo jälkikuva-asia tätä kokonaan, mutta se oli joka tapauksessa hyvä nosto, sillä vahvojen väripintojen kontrastien muodostamat hahmot tosiaan kulkeutuivat monesti katseen mukana leikkimään seuraavan teoksen pinnoille.
Analyysisi tästä jälkikuvan ja tunnistamisen suhteesta toi mieleeni sen, miten mannermaisen filosofian piirissä on jo pitkään käsitelty väärintunnistamista toimivan inhimillisen todellisuuden välttämättömänä ja määrittävänä tekijänä. Tunnistamassani kohteessa on aina jokin subjektiivinen lisä, joka ei ”kuulu” siihen, mutta joka mahdollistaa sen koherenssin ja ymmärrettävyyden. Havainnollistuksen vuoksi esimerkiksi erilaiset psyyken rikkonaisuudet voidaan mieltää erilaisina ongelmina tämän lisän tuottamisessa – se on esimerkiksi läsnä liikaa tai liian vähän. Arkinen ja samalla arveluttava esimerkki tämän lisäarvon hallinnoinnista on ensivaikutelman käsite, jota olen aina inhonnut. Onhan se nyt patamusta moraliteetti, että ihmiset olisivat niin laiskoja, pahansuopia tai keskenkasvuisia, että niille pitää tehdä joku tietynlainen näyttämölletulo.
Tällä väärintunnistamisen käsitteellä filosofit eivät luonnollisesti tarkoita mitään ”kaikki on subjektiivista”-tyyppistä relativistista epäajatusta, vaan yksinkertaisesti sitä, että olemme vastuussa itsestämme – toisille. Näkemäänsä pitää uskoa vain hieman, ja silmien täytyy antaa hengittää.
Jokin tämäntapainen häivähti mielessäni jo näyttelyssä The Shape of Things to Come II -maalauksen äärellä. Aloin sen äärellä tuntea samaa omituista spiraalimaisuutta, joka voi nousta pintaan, kun seisoo tilassa, jonka vastakkaisilla seinillä on peilit, jotka muodostavat periaatteessa loputtoman sarjan heijastuksia niiden välissä seisovasta ihmisestä – alkaa kokea itsensä katsottuna, objektina, ja vieläpä päättymättömänä määränä versioita. Ajattelenkin, että Eerola leikkii muiden asioiden muassa katsomisen ja katsotuksi tulemisen teemoilla: tässä seison ja tiiraan salaperäistä hahmoa haluten sen ehkä paljastavan jotain, ja alankin tuntea jotkin aineettomat silmät omassa selässäni.
Tässäkin on yhtymäkohtia Magritteen, joka halusi taiteellaan muistuttaa ihmisiä ”objektin mysteeristä” ja riisua arkiset ympäristömme siitä, mitä luulemme niistä tietävämme. Meillä on näkemiimme asioihin jokin näkökulma siksi, että samalla ajan hetkellä jokin toinen näkökulma peittyy – kuten muotoilet, kyse on nimenomaan olioiden ajallisesta jatkuvuudesta, ja tuo jatkuvuus ei tapahdu missään muualla kuin meistä jokaisen havainnoissa. Eerola muistuttaa tästä kouriintuntuvalla tavalla, joka on samanaikaisessa rauhoittavuudessaan ja energisoivuudessaan ilman muuta kaunis, mutta myös jotain aivan muuta.
Seiskan pojat 