Exploited Body: Threnody, Kiasma-teatteri

Petteri: Välillä sattuu hyvin: jos aikataulumme olisivat suoneet, olisimme käyneet jo viikonloppuna arvioimistarkoituksessa katsastamassa jonkin Kiasman URB-festivaalin tapahtuman. Sen sijaan ehdimme keskiviikkona 12.6. Exploited Body -projektin esitykseen, jota hellinen mielessäni pitkään.

Projektin takana on Noah Kin, vuonna 1994 syntynyt helsinkiläismuusikko, joka tunnetaan kenties parhaiten räppärinä, ja joka on muun muassa lämmitellyt sellaisia nimiä kuin Kendrick Lamar ja Wiz Khalifa. Hän on kuitenkin jatkuvasti toiminut “valtavirran” ohella myös marginaalisemmissa kuvioissa ja genreissä, mistä Exploited Body on esimerkki.

Projektin alla Kin tekee karua, monikerroksista ja kaikilla taajuuksilla turboahtaavaa mutta samalla kaunista musiikkia, jossa yhdistyy lukuisia konemusiikin alalajeja (joista voi kuulla ainakin electro industrialia, dark electroa ja dark ambientia). Kolmesta kappaleesta koostuva Threnody-EP, jolle kokemamme esitys pohjasi, nostaa lisäksi etualalle noise-elementtejä ja viittaa ehkä hivenen aiempaa enemmän äänitaide-kategorian suuntaan. Kin tosin kuvaa Exploited Bodya kokonaisuudessaan ”äänellisiksi kokeiluiksi” joiden tarkoituksena on ”koetella äänen fyysisyyden rajoja”.

Threnody-esityksessä Kinin musiikki yhdistyi Matti Vilhon suunnittelemiin visuaalisiin elementteihin, eli projisoituun, vahvasti efektoituun kuvaan, animaatioihin ja valoihin. Tällaisena kokonaisuus viittasi vahvasti klubiestetiikkaan ja sille ominaiseen, kokonaisvaltaiseen audiovisuaaliseen sulkeumaan, jossa valot hypnotisoivat, basso jyrsii rintalastaa ja keho ja mieli lakkaavat esittämästä normaalia. Klubikulttuuri, jos mikä, on läpeensä ”immersiivistä”. Tämä on vähän offtopic, mutta jäinkin esityksen jälkeen miettimään sitä ajoittain teknis-hienostelevaa tapaa, jolla tätä termiä ajoittain käytetään ison rahan nykytaiteen yhteydessä, ikään kuin edessämme aukenisi jokin uusi ilmiö. Onko ”immersiivisyyden” käyttö jälleen yksi keino approprioida populaarikulttuurista tuttu ilmiö osaksi korkeataideskeneä? En siis viittaa tällä siihen, että Threnody nähtiin Kiasmassa, vaan yksinomaan taidepuheeseen. En myöskään väitä, että tällainen appropriaatio olisi tietoista, vaan vain, että nykytaiteesta äänessä olevat ihmiset eivät aina tunne populaarikulttuuria tai etenkään sen varjoisampia juonteita. Tämänkin vuoksi URB on oleellinen festivaali.

Threnody kieltämättä osui moniin omiin sweet spoteihini. Yksi niistä oli tapa, jolla inhimillisen läsnäolon ja teknis-medioidun rakenteen yhteen kietoutuminen tuotti esityksen ilmaisun. Kin oli siis itse paikalla, nimenomaan keskellä lavaa, puhuen, laulaen ja huutaen mikrofoniin ilman paitaa samalla ainakin osittain kontrolloiden ääntä ja kuvaa. Hänestä näkyi joko vain siluetti tai lisäksi taustakankaalle liveprojisoitua videokuvaa, jonka päällä oli roimasti glitch-tehosteita ja värifilttereitä. Sekä äänessä että kuvassa toteutunut teknisen kylmyyden ja inhimillisen paatoksen yhdistelmä toi mieleeni brittiläisen Burialin musiikin: siinäkin ihmisääni on sotkeutunut synkkään, suhisevaan äänilabyrinttiin, joka samalla sekä vangitsee sen että mahdollistaa sen ilmaisun.

Soundcloudissa Kin muuten toteaa, että sanalla “body” on projektin nimessä laaja merkitys ja se viittaa yksilöllisen kehon ohella muihinkin kokonaisuuksiin, kuten yhteiskuntiin ja koko planeettaamme, ja niihin “toksisiin” suhteisiin, joita meillä näiden bodyjen kanssa on. Ainakin yksi kiinnostava knoppi tähän liittyen on, että Kin on niin sanottu streittari eli ei käytä mitään päihteitä. Tekisi mieli kääriä näitä ulottuvuuksia laajemminkin auki, mutta ehkä tässä kohtaa maltan siirtää sulle.

Matti: Kiitos kattavasta alustuksesta. Tässä tuli itsellenikin paljon uutta tietoa konsertin ja artistinkin taustasta. Tosiaan tuli marssittua sisään melko takki auki. Noah Kin oli itselleni entuudestaan tuttu räppärinä, kuten mainitsit. Siinä yhteydessä ja taiteilijana muutenkin sijoitan hänet yhteiskunnallisesti tiedostavaan skeneen.

Kuva: Sonja Hyytiäinen.

Kiasman teatterisalissa nähty vajaan tunnin mittainen ääni- ja valotykitys on jotain, mitä voisi kuvitella näkevänsä klubiympäristössä, ehkä ennen kaikkea Kaikussa tai Ääniwallissa. Tähän on sanottava, että kumpikin em. paikoista ovat itselleni melko etäisiä, joten ajatus perustuu vahvasti mutuun.

Klubiestetiikka ja kuvailemasi elektronisen musiikin muodot tulevat kuitenkin jollain tavalla lähelleni ehkä siksi, että operoin niin paljon fyysisten ilmaisumuotojen, kuten teatterin, tanssin ja esitystaiteen parissa. Niiden ruumiillisuus on sukua elektroniseen musiikkikulttuuriin liittyvän reivaamisen ja vapaan tanssin kanssa. Myös elektroninen musiikki itsessään on jotain, joka nimenomaan tuntuu kehossa.

Olen joskus kuullut puhuttavan elektronisen musiikin yhteydessä kehojen haltuunotosta – tarkemmin siitä, että otetaan oma keho takaisin, ravistellaan se ikään kuin irti porvarillisesta normistosta ja muusta. Siksi sillä ehkä onkin ollut paikkansa nimenomaan alakulttuureissa. Otaksun tähän liittyvän myös jonkinlaisen kapitalistisesta tuottavuudesta ja sen omistussuhteista vapautumisen. Siinä mielessä osuit esityksen jälkeen ohimennen heittämälläsi Turkka-kommentilla oikeaan. Offtopic tähän liittyen: on kiinnostavaa, miten reivaaminen on jotenkin kesytetty massatapahtumiksi – se tuntuu tarkemmin ajatellen sotivan täysin sen alkuperäisiä periaatteita vastaan.

Jos pitäisi joku vastaavuuden kokemus heittää ilmoille Threnodysta, niin minulle tuli vähän mieleen viime syksynä Baltic Circle -festivaalilla näkemäni Angela Gohin esitys Uncanny Valley Girl. Yhteisiä nimittäjiä ovat ainakin raskas konemusiikki, ruumiillisuus sekä voimakkaat visuaaliset efektit etenkin kohdissa, joissa koko näyttämö värjäytyy punaiseksi. Voimakkaisiin efekteihin liittyen Threnodyssa oli muutenkin kiinnostavia tasoja. Esityslavan ja yleisön välissä roikkui ohut verho, joka toi yhden layerin lisää syvyyteen. Voimakkaiden valojen takia oli välillä epäselvää, onko lavalla nähdyt värit ja muodot todellisia, vaiko vain omilla verkkokalvoilla liikkuvia jälkikuvia. Myös valkoisen kankaan käyttö toteutettiin kiinnostavalla tavalla, mutta tähän voisin mennä myöhemmin.

Petteri: Tuo harsoverho toimi tosiaan esityksessä komeasti. Siihen liittyy omassa mielessäni myös jotain kiehtovaa neljännen seinän symboliikkaa, jota en osaa ihan pistää sanoiksi. Normikonserttien konseptiinhan kuuluu, että neljättä seinää ei ole, ja ehkä juuri tuo väliverho on ratkaisevakin siinä, että kokemusta ajattelee enemmän esityksenä tai jopa performanssina.

Myös mun ymmärtääkseni ajatus oman kehon haltuun ottamisesta liittyy oleellisesti klubiskeneen. Tästä puhuttaessa, ja etenkin Exploited Bodyn kohdalla, on syytä muistaa, että teknon juuret ovat Detroitin mustan alaluokan kulttuurissa ja porukoissa kuten The Belleville Three ja Underground Resistance, joista jälkimmäistä on usein kutsuttu ”teknon Public Enemyksi”. Vaikka teknosta (ja trancesta) tuli nopeasti valkoinen eurooppalainen ilmiö, täälläkin reivaaminen on selvästi, kuten toteat, jakautunut hedonistisempaan valtavirtaan ja poliittisempiin alakulttuureihin, missä selvänä osatekijänä ovat olleet seksuaalivähemmistöt. Tämä liittyy kiinnostavalla tavalla tuohon kysymykseen kehollisuudesta.

Esitys sai mut miettimään näitä asioita paljon. Vaikka nimi Exploited Body vaikuttaisi viittaavan nimenomaan niihin vahingollisiin matriiseihin, joissa kehomme normaalisti elävät, tulkitsen siinä itse myös positiivisemman merkityksen. Aloin esityksen aikana ajatella, että keho on välttämättä tietyssä mielessä ”hyväksikäytetty”. Tarkoitan sitä, että porvarillisista kehonhallinnan käytännöistä irtaantuminen ei merkitse ainoastaan jonkin hylkäämistä vaan myös sitä, että tullaan itse oman kehon hallitsijaksi. Esitän siis jonkinlaisen psykoanalyyttis-masokistisen tulkinnan: todella kumotakseen yhteiskunnan ”tarkkailla ja rangaista”-henkisen ruumiin esittämisen ei riitä, että sanoutuu siitä irti, vaan on tultava itse omaksi käskyttäjäkseen. Toisin sanoen kehollista (tai muutakaan) vapautta ei ole se, ettei ole sääntöjä, vaan että itse laatii omat sääntönsä. Juuri tämähän on esimerkiksi ”turvallisen tilan” idea, jonka käytäntöjen muodostumisessa klubiskenen alakulttuurit ovat olleet tärkeässä asemassa. (Vaikea muuten uskoa, että vastaavaa turvallisen tilan kokemusta löytyisi vaikkapa Weekend Festivalilta.)

Kuva: Sonja Hyytiäinen.

Tätä osittain tarkoitinkin puhuessani siitä, miten esityksessä Kinin keho ja esityksen tekniikka kietoutuivat yhteen. Näin edessäni ennen kaikkea ihmisen, joka on tavallaan hajautunut esitystä kannatelleeseen teknologiaan ja audiovisuaaliseen tykitykseen, ja joka on vapaa juuri siksi että on luonut oman matriisinsa. Tämän vuoksi Threnody oli mielestäni päällekäyvyydessään utooppinen esitys. En nähnyt niinkään synkkään syöveriin eksynyttä hahmoa joka tulisi jollain tavalla pelastaa tai parantaa, vaan pikemmin kuvauksen parantumisesta.

Mutta joo. Sairaan siistiä musaa ja kuvaa.

Matti: Palaan vielä lyhyesti esityksen visuaaliseen puoleen, ennen kuin kommentoin tuota utopia-asiaa. Mainitsin aiemmin valkoisen kankaan käytöstä. Se tuottaa mielestäni esitykseen jännän efektin. Muutenhan esityksen valotehosteet saavat tilan tuntumaan erittäin syvältä, jopa vähän avaruudenkaltaiselta. Kun sitten yhtäkkiä syvyyden katkaisee valkoisena välkkyvä taustakangas, se paitsi etännyttää, niin luo myös jonkinlaisen ahtauden kokemuksen. En osaa sen paremmin sanoittaa sille merkitystä, mutta kiinnitin siihen huomiota.

Kuva: Sonja Hyytiäinen.

On totta, että esityksen saattoi lukea kuvaamallasi tavalla utooppisena. Itse koin esityksessä olleen musiikin ja kaiken välkkeen voimaannuttavana – tai ehkä paremminkin energisoivana. Se ei kuitenkaan automaattisesti tee esityksestä utopiaa, sillä myös dystooppinen visio saattaa tuntua, ja usein tuntuukin, myös jollain tavalla voimaannuttavalta. Ymmärrän kuitenkin pointtisi. Ja vaikka esityksessä kuultiinkiin synkkää elektronista musiikkia ja hauntologista noisea, niin ei sitä silti osaisi dystopiaksikaan sanoa.

Hauntologia tarkoittaa siis sitä, että jokin asia on läsnä oman poissaolonsa kautta. Populaarimusiikissa kaikenlainen samplailu, luuppaaminen, säröily ja kohina voidaan tulkita oireena siitä, ettei se pysty enää kuvittelemaan tulevaisuutta, jolloin kadotettu tulevaisuus ikään kuin kummittelee siinä.

Vaikkei tulevaisuutta voisikaan kuvitella, se ei tarkoita sitä, että se on kokonaan menetetty. Tässä kohtaa ajatus singahtaa takaisin siihen, mitä sanoit oman kehon haltuunotosta. Nimittäin suuri osa aiemmista, utopistisiltakin vaikuttaneista tulevaisuuksista oli lopulta kapeita ja ulossulkevia, valkoisia kehoja leijumassa painottomasti avaruusaluksissa, tai jotain sinne päin. Erästä legendaarista filosofian lausetta vapaasti muunnellen: ihmisen on ollut helpompi kuvitella elävänsä tulevaisuudessa avaruusolioiden kanssa kuin tasavertaisissa yhteiskunnissa. Jotta jotain uutta voi syntyä, pitää vanhan hävitä. Hankaluus nähdä tulevaisuutta voi olla myös oire siitä, että jotain on aidosti muuttumassa. Ei vain niin, että tulee uusia ja taas uusia vempaimia markkinoille.

Tämä tuottaa Threnodyn kaltaisille teoksille eräänlaisen kaksoisvaikutuksen, jossa tulevaisuus on yhtä aikaa menetetty ja mahdollinen. Se ei minusta suoraan tee ehdotusta utopiaksi, vaan raivaa tilaa niiden synnylle. Eli toisin sanoen sijoitan itse esityksen vahvasti nykyhetkeen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s