Petteri: Sikälikin sulta hyvä ehdotus arvioida Chisun levy, että hänen asemassaan olevan popmuusikon tekemisten arvioiminen on väistämättä samalla ”popmusiikin tilan” arvioimista. Tämä korostuu Momentumilla, joka on sekä suositun artistin suunnanmuutos että musiikillisesti moneen suuntaan viittaava kokonaisuus. Tai ainakin konemusiikin sisällä moneen suuntaan: teknoa, trapia, EDM:ää, triphopia, ambientia ja jopa pieniä ASMR-elementtejä voi biiseissä paikantaa.
Tässä mielessä kotimaisessa kentässä levy asettuu uniikeista puolistaan huolimatta melko vaivatta samaan pooliin vaikkapa Vestan, Ruusujen ja Vesalan kanssa. Olettaisin toisaalta, että Chisu on vahvalla auteur-meiningillään osaltaan muokannut tämänhetkistä soundia siihen suuntaan, jossa mainitut artistit toimivat.
Sikäli kun levy edustaa paljon puhuttua irtiottoa, se vaikuttaa ilman muuta vilpittömältä ja siltä, että tekijällä on ollut sisäinen paine tällaiseen musiikkiin. Itselleni sen irtiottoarvo on kuitenkin melko vähäinen siksi, että Chisun suhtautuminen musiikintekoon on aina vaikuttanut siltä, että melkein mitä tahansa voisi odottaa. Hän on siis ollut mielikuvissani aina sen verran itsenäinen tekijä, etten osaa yllättyä Momentumista.
Tämänkin levyn kappaleista kyllä huomaa, että kaikki langat ovat olleet yhden ihmisen käsissä. Soundi on moninaisuudessaankin kaikkiaan hyvin ajankohtainen ihan kansainvälisinkin mittarein, mutta itselleni biiseistä välittyy silti selvä vision toteuttamisen tuntu. Etenkin laulun ja musiikin välinen rytmillinen suhde on välillä niin idiosynkraattinen, että esimerkiksi kahdelta tekijältä vastaava vaatisi todella hurmioitunutta yhteistyöinspiraatiota.
Levyllä on kaksi teemaa: ero ja poptähteys. Välillä nämä juonteet risteävät, kuten tragikoomisessa Pinnalla-kappaleessa: ”Keikka päiväl, keikka illal, yöllä parisuhdekriisi / Ei tässä mitään / Täst tulee tosi tykki biisi.” Tällaiset popparin itseironiset huomiot tuntuvat itselleni usein ahdistavilta, sillä näistäkin säkeistä tulee nopeasti olo, että kappaleessa esitetty itsereflektio kääntyy kontekstinsa vuoksi sekin vain artistin eleeksi. Ajattelen ehkä jotenkin niin, että olisin itse asiassa enemmän kosketuksissa laulajaan, siis siihen ihmiseen, jos hän vain laulaisi ilman mitään ”teräviä huomioita” asemastaan.
Periaatteessa tekisikin mieli kriittisesti ähkiä näille aiheille, joita tämänhetkinen popmusiikki on täynnä: eroja, varovaisia uusia alkuja, minuuden ja ulkoisen esittämisen suhdetta. Kuinka monta elektronista poppibiisiä näistä vielä saa? Ovatko parisuhderämminnät ja itsestään vieraantuminen siinä määrin tämän päivän yhtenäiskulttuuria, ettei muuta osata (tai kannata) biisiä tehdessä kuvitella? Toisaalta tuntuisi pölöltä olla tässä liian tuomitseva, sillä jos kerran nämä ovat olleet Christel Sundbergille viime aikoina painavia ja elämänkiertoa määrittäviä asioita, niin sama kuin sanoisi lomilla olevalle inttijätkälle että voitko olla jauhamatta inttijuttuja. Mistä muusta se puhuisi?
Matti: Mainiota. Tajusin viestiäsi lukiessani, että mullekin on jotenkin särähtänyt korvaan puheet ”irtiotosta” ja mitä näitä nyt on. En vain jotenkin osannut sanoittaa sille syytä. On totta, että Momentum kuulostaa erilaiselta kuin Chisun muu (tuntemani) tuotanto, mutta kuten sanot, Chisu on musiikillisesti jonkinlainen vapaasielu, auteur, ja lähtökohtaisesti vaikea lokeroida. Algoritmin mukaan Chisuhan on ihan perus valtavirta-Suomi-pop-iskelmää: Spotify tarjoaa radiossa Lauri Tähkää, Kaija Koota ja sen sellaista. Mielestäni sekään ei oikein tee oikeutta hänen monivivahteiselle tuotannolleen. Momentumin myötä Chisun voisi odottaa viimeistään k ytkeytyvän selkeämmin juuri mainitsemiisi Vesalaan ja Vestaan.
Irtiotosta mainittakoon vielä sen verran, että ne tuntuvat nykyään olevan enemmän sääntö kuin poikkeus (voi myös olla että mulle on suodattunut yksipuolista tietoa). Ehkä siksikin se tuntui jotenkin tarpeettomalta “lupaukselta”.
Mutta asiaan.
Chisun hitit ovat minulle jokseenkin tuttuja, mutten ole varsinaisesti keskittynyt hänen albumikokonaisuuksiinsa. Momentum, jonkinlaisena auditiivisena triptyykkinä, kutsuu siihen eri tavalla. Nimikkobiisi on soinut omilla soittolistoillani jo tovin, mutta muihin biiseihin en jotenkin osannut tarttua, koska mielsin ne niin vahvasti osaksi kokonaisuutta. Ajattelin, että Momentum on levy, joka kuuluu kuunnella kronologisesti alusta loppuun. Ja mieluiten kerralla. Ja niin myös tein.
Yleisvaikutelmani kokonaisuudesta oli odotetusti positiivinen. Mielestäni nimikkobiisi on yksiä parhaita kotimaisia biisejä hetkeen. Ei vähiten siksi, että siinä tuntuu olevan jotain sukulaisuutta Vesalan Rakkaus ja maailmanloppu -biisiin, joka niin ikään kuuluu suosikkeihini. Sukulaisuus-huomio tulee tosin nyt diletantin suusta, mutta silti.
Levyn teemat herättivät mulla vähän samoja pohdintoja kuin sullakin. Ehkä ennen kaikkea Artisti/narsisti-biisissä oleva tähteyden reflektointi on jotain, joka on samaan aikaan vetoavaa ja luotaantyöntävää. Tai ei luontaantyöntävää, vaan jotenkin etäistä. Huomaan, etten kuuntele enää biisiä, vaan ensisijaisesti tekijää. Tyydytän jonkinlaista julkisuuteen kohdistuvaa pohjatonta uteliaisuuttani. Ehkä se on laskelmoitua… ja varmaan onkin. Eikä kaikkien tarvitse ollakaan mitään kokokansan jamppoja.
Petteri: Levyn nimibiisi on kieltämättä komea. Yksityiskohdista poimin esiin sen ”puup-puup-puup”-square wave -synan, joka häiriöäänimäisyydessään on hieno tapa ilmaista että nyt on kaikki mittarit punaisella ja järjestelmä ylikuormittunut. (Tavallaan tosin toivon, että se olisi tullut mukaan vähän myöhemmässä kohdassa biisiä, jolloin momentumin kasvaminen tuntuisi vielä elävämmin.)
Kokonaiskaareltaan levy on tosiaan varsin toimiva ja mielestäni perustelee kolmiosaisuutensa. Kiinnitän paljon huomiota siihen, miten albumit alkavat, ja Momentumin teatraalis-tarinallinen alku on karuudessaan tehokas. Näiden elementtien ja yleisen rytmin puolesta mieleeni hiipi välillä tammikuussa arvioimamme OD Kokemuksen levy, niin ikään kolmeen osaan jaettu.
Vaikka levyn sointi on pitkältä matkaa rujo ja tunkeileva, astetta väkivaltaisemman äänikuvasta tekee joidenkin vaihtojen äkkivääryys: osien ja soundien vaihdot tapahtuvat välillä veitsellä leikaten, eikä mikään kaiku, koskettimen vapauttaminen tai filtterin sulkeminen kanna vaihdon tuolle puolen. Tiedä sitten, liittyykö tämä eräänlainen hyperaktiivisuus juuri avausbiisi Tule huomisen säkeisiin ”Tule hetki seuraava, tuu kiirehtien / Kun tää hetki painaa kuin olis mun viimeinen”.
Pidän kyllä tietynlaisesta äkkijyrkkyydestä ja yllättävyydestä, mutta välillä poukkoilu herpaannuttaa sen sijaan, että imisi sisäänsä. Tämä saattaa olla henkilökohtainen ongelmani, sillä esimerkiksi MIA:n tai Animal Collectiven musiikista mulle tulee lähinnä olo, että joku heiluttaa käsiään senttien päässä naamastani.
Toinen hieman tähän liittyvä ilmiö on se, että välillä – etenkin Chisu kuka?-kappaleessa – rytmi- ja synaosastolla soi jotain niin kivaa, että toivon saavani kuunnella vain biittiä, nytkyä sen tahtiin ja antaa mielikuvien nousta vapaasti, ja poptyyliin pintaan miksattu, saturoitu lauluraita realistisine lyriikoineen tuntuu tulevan tielle. Mikä on tietysti harmillinen efekti musiikille, joka on sekä tekstipainotteista että taitavasti tuotettua. Joka tapauksessa ihmettelisin, jos ei joistakin biiseistä tehdä tai ole jo tehty extended club mix -tyyppisiä versioita.
Toisaalta etenkin levyn kolmannessa osassa on jo paljon hellempiä ja striimikelpoisempia äänimaisemia, joskaan biisien rakenteet eivät sielläkään aina mitään poppikaavoja seuraa. Lopetusbiisi Viimeiset tekstarit on jo pitkälti perinteistä Chisua, mutta sekin loppuu yhtä yllättäen kuin avausbiisi alkaa. Ilman ylitulkintaa voinee ajatella levyn väittävän, että elämässä asiat alkavat ja loppuvat kysymättä, onko ihminen siihen valmis.
Matti: Kiinnitin myös huomiota levyn alun ja lopun äkillisyyteen. Etenkin loppu tuntui tulevan jotenkin tarkoitushakuisen töksähtäen. Itseasiassa kelasin viimeistä biisiä taaksepäin vielä tarkistaakseni, että missasinko jotain, kun en heti tajunnut, mistä on kyse.
Kuunnellessani huomasin itse pitäväni biisien vaihdoksista. Kaikenlainen kellunta kappaleiden välillä tuo mieleen jotkut viimeaikaiset suomalaiset rap-levyt. Esimerkkinä mainittakoon DJ Kridlokk. Yhtäläisyys koskee ehkä etenkin juuri tuota albumirakennetta ja jonkinlaista tunnelmien heilahtelua. Tähän liittyen ei ainoastaan albumin, vaan myös itse biisien alut ja loput tuntuvat musta kiinnostavilta. Tämä tosin liittyy nimeomaan siihen, kun kuuntelee levyä kerralla alusta loppuun eikä tiedä yhtään, mitä odottaa.
Vaihdoksista sanottakoon vielä, että avausraidan eli Tule huominen -biisin loppu ”Chisu, herää” viitannee melko kohtisuorasti seuraavaan biisiin. Se melko ilmeisellä tavalla korkkaa koko levyn. Siltäkin osin mainintasi ko. biisin viittauksesta levyn äkkijyrkkiin vaihdoksiin tuntuu perustellulta. Meinaan, että avausraita ei ole vain biisi muiden joukossa, vaan sillä on ilmeinen funktio alustaa jollakin tavalla koko levyn tematiikkaa. Tai jotain.
Huomaan meneväni tämän kanssa jotenkin kipsiin. Levyä kuunnellessa tuntui, että pää tulvii hyviä huomioita ja yhteen nivoutuvia lankoja, mutta sitten mitään ei tulekaan ulos. Ehkä se johtuu lajin vieraudesta. Tilanne olisi ymmärrettävämpi, jos levy olisi jättänyt jotenkin kylmäksi, mutta asia ei ole niinkään – päinvastoin.
Ehkä jos jotenkin yrittäisin kuvailla tuntojani nimenomaan albumin musiikin suhteen, niin tuntuu siltä kuin Chisu olisi poiminut kaikki viimeaikaisen suomalaisen (ja varmaan ulkomaalaisenkin, mutta en tiedä, koska kuuntelen lähinnä vain suomalaista nykymusiikkia) hittimusiikin parhaimmat maneerit ja blendannut niistä jotain omaa. Jokaisessa biisissä voi halutessaan kuulla Vestaa tai Vesalaa tai Paperi T:tä tai vaikka Haloo Helsinkiä (Ydinsota-biisissä oli jotain, mikä toi sen mulle mieleen). Mutta toisaalta tämä muiden artistien listaaminen ei taaskaan tee oikeutta Chisulle, jonka musiikki (nyt seuraa upea sanaleikki) kuulostaa yhtä aikaa ubiikilta ja uniikilta.
Seiskan pojat 