00100Ensemble ja Tarinateatteri Vox: Hotelli H

Matti: Ehdotin, että kävisimme tutustumassa 00100Ensemblen ja Tarinateatteri VOX:in yhteistyössä toteuttamaan Hotelli H -esitykseen. Kyseistä teosta (vai pitäisikö sanoa elämystä) markkinoidaan immersiivisenä teatterina.

Hotelli H on siis esitys, joka tapahtuu Hotelli Helkan yläkerrassa. Miltei koko tila on varattu yleisön käyttöön. Tilassa saa liikkua vapaasti ja tutkia eri tavoin lavastettuja (tai tuotteistettuja) huoneita ja tiloja. Yleisön joukossa on näyttelijöitä, jotka esittävät enemmän tai vähemmän toisiinsa liittyviä kohtauksia, joita katsojat voivat vapaasti seurata tai olla seuraamatta. Olennaista on kohtausten runsaus, joka korostaa valintojen merkitystä: kun lähtee seuraamaan yhtä juonilankaa, tulee samalla tietoiseksi siitä, että joku toinen juttu saattaa jäädä kokematta.

Hieman vastaavanlainen teos oli pari vuotta sitten Vallilassa. Sen taustalla vaikuttivat ainakin osittain samat tekijät. 13. TUNTI -esityksen taustoja avattiin tuolloin myös Mustekalassa. Pajusen teksti kuvaa melko tyhjentävästi tämän kaltaisen immersiivisen esityksen kokemisen. Hotelli H tosin poikkeaa 13. TUNTI -esityksestä siten, että siinä sai (ja tavallaan myös piti) kommunikoida, eikä katsojia oltu merkitty maskein – päinvastoin. Hotelli H:ssahan oli pukuhuone, jossa katsojat saivat käydä pukemassa ylleen erilaista rekvisiittaa. Oletan, että mahdollisuuden tarkoitus oli kaventaa katsojien ja esiintyjien välistä rajaa entisestään.

Mielestäni kiinnostavinta tämän kaltaisissa jutuissa on jonkinlainen katsojasuhteen hakeminen. Ne vaivaannuttavat ensiminuutit, kun ei ihan tiedä, mitkä ovat leikin säännöt. Käsittääkseni tällaiset esityskonseptit menestyvät hyvin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Tekisikin mieli heittää tähän vanha kunnon klisee suomalaisten ja yhdysvaltalaisten eroista, siitä miten yhdysvaltalainen kokee esityksessä saamansa erityishuomion ilahduttavana ja suomalainen lähinnä kiusallisena. En ehkä ihan sataprosenttisesti mene tämän taakse, mutta rehellisyyden nimissä ajatus pyöri mielessäni aika paljon, etenkin kohdissa joissa jollakin tapaa “liittouduimme” jonkun esiintyjistä kanssa.

Petteri: Tosiaan, oman aseman hahmottaminen ja leikin sääntöjen kuoriutuminen olivat olennainen osa Hotelli H:n kokemista. Tämä käynnistysvaihe oli myös taitavasti toteutettu sikäli, että esityksen osa-alueet nousivat aika lempeästi hiljalleen ja yksitellen esiin, eikä mitään shokkiefektiä edes tavoiteltu. Vaikka yleisöä ja näyttelijöitä ei merkattu erilleen, oli selvää, kumpaa ihmiset edustivat, sillä kirjoitetut hahmot olivat sen verran karrikoituja.

Puhuimme muistaakseni jossain kohtaa käytävällä haahuillessamme ”aikuisten leikistä”. Tämä kuvaa mielestäni Hotelli H:ta hyvin. Itse ainakin liitän tavalla tai toisella osallistavaan teatteriin helposti mielikuvan kokeellisuudesta, filosofisuudesta ja runsaista metatasoista, mutta tämä esitys oli varsin kevyt – ja viihdyin siinä kieltämättä hyvin. Huippukohdaksi itselleni muodostui aika nolokin narsistinen tyydytys siitä, kun olimme nimenomaan ”liittoutuneet” yhden näyttelijän kanssa salajuoneen, ”porukalla” ratkaisseet vihjeiden perusteella eteemme heitetyn arvoituksen, löytäneet ryöstösaaliin ja siirryimme jakamaan palkinnoksi saamaamme viinipulloa. Tämä muistutti escape room -kokemuksiani ja niiden vaivaannuttavan koukuttavaa ”team effort” -hehkua. Erona toki se, että tässä oltiin tekemisissä entuudestaan tuntemattomien ihmisten kanssa.

Luin Pajusen tekstin ja olin hyvin vähän yllättynyt siitä, että kokemuksellinen teatteri on liitetty uusliberalismiin. Vastaavia ajatuksia alkoi jäsentyä päähäni pian esityksen jälkeen, ja yhteyttä voisi lähestyä monelta kantilta. Markkinoinnin ja tuotesuunnittelun ydintermejä jo 90-luvulta alkaen on ollut ”mieleenjäävä” (memorable), mihin tietty kokemuksellisuuden ja elämyksellisyyden käsitteet liittyvät – mieleenjäävyys lieneekin immersiivisen teatterin johtoajatuksia. Markkinointiteoreetikkogurut Joseph Pine ja James Gilmore käyttivät Experience Economy -kirjassaan (1999) juuri termiä ”lavastaa” (stage) kuvatessaan tapaa, jolla markkinointi ja tuotesuunnittelu vaikuttavat kuluttaja-kokijaan: palveluntarjoaja tuottaa puitteet ja järjestää tilanteen, joka antaa materiaaliset lähtökohdat kokemukselle, joka on se varsinainen myyntiartikkeli. Tämä kela näkyy kaikkialla digitaalisista ympäristöistä palvelumuotoilun asemaan, Oodi-kirjastoon ja siihen, että jokainen kauraleipäpussi ja vesipullokin pitää tarinallistaa ja liittää mielikuviin ja arvoihin. Samoista syistä, ja osittain esityksessä nähdystä tuotesijoittelusta, tulee myös assosiaatioita nykyaikaiseen alustatalouteen.

Olen sikäli ihanteellinen kokijasubjekti Hotelli H:n kaltaiselle esitykselle, että menen melko välittömästi mukaan rooliin, jota koen, että lavastetun tilanteen minuun luoma katse edellyttää. Reflektio tulee mukaan vasta jälkikäteen. On edelleen vähän hankala tajuta, että jorasin ventovieraiden kanssa Dancing Queenia ryhmäkaraokena.

Matti: Immersiivisyyttä on tosiaan monenlaista. Jos en ihan väärin muista, 13. TUNTI -esityksen ensi-illan aikoihin termin määrittelystä käytiin jonkinlaista julkista dialogia juuri siksi, että ”immersiivisyys” voi ilmetä esityksissä niin monin eri tavoin. Droppailen lisää linkkejä: Kritiikin Uutisissa ilmestyi viime vuoden lopulla immersiivisyyttä koskeva juttu, jossa tuotiin esiin käsitteen moninaisuutta.

Kuten vihjasit, Hotelli H ei ehkä ole taiteellisesti sitä kaikkein syvintä päätyä. Sitä on vaikea kuvailla kovin avantgardistiseksi tai filosofiseksi. Osittain siksi (ja siitä huolimatta) se sijoittuukin kiinnostavalla tavalla jonnekin elämysteollisuuden, kuten pakohuoneiden, ja taiteellisen teatterin väliin. Ymmärrän toisaalta, jos siltä jää kaipaamaan enemmän esimerkiksi tarinoiden tasolla. Nythän esityksen intertekstuaalisuus on jollakin tavalla teemapuistomaista eikä se varsinaisesti ilmaise mitään kovin subliimeja keloja, vaan lähinnä se luo jonkinlaisen tunnistettavan kontekstin leikille, joka on kuitenkin itse pääasia. Vähän kuin flippereissä.

Esitys on kuitenkin kiitettävän rehellinen tämän asian kanssa. Siitä ei tule sellaista tunnetta, että se yrittäisi sanoa jotain enemmän. Se on mielestäni hyvin kalibroitu, jos näin voi sanoa. Toisaalta katsoja-kokijahan voi toki lankoja yhdistelemällä saada aikaan vaikka minkälaisia yleviä tulkintoja. Tällaiset esityksethän eivät periaatteessa koskaan täysin tyhjene, sillä aina jotain jää huomaamatta.

Tuo alustatalous-juttu on kyllä tosi kiinnostava tässä yhteydessä. Hotelli H:ssa ollut Lushin tuorekosmetiikkaa sisältävä huone oli (itse hotellin lisäksi tietenkin) kaikkein selkeimmin tuotteistettu. Vastaavaa näkee suomalaisessa skenessä todella vähän (tai sitten olen vain sokea sille). Siksi suhtauduin tähän jotenkin vilpittömällä mielenkiinnolla. Ja vielä tuohon joraamiseen liittyen, yllätyn itsekin aina omasta heittäytymisestäni, vaikka se toisista ehkä vaikuttaa vaisulta.  

Petteri: Haa, hyvä kun linkkasit tuon tekstin. Hieman tekisi suorastaan mieli palata taaksepäin ja tarkentaen korjata omaa tekstiäni. Mutta me ollaankin läpinäkyviä.

Totta, että Hotelli H on tosiaan varsin suorasti leikillinen. Yksi ikään kuin syvempi elementti, jota en paikanna pelkästään omaan kokemukseeni, on mielestäni tapa, jolla esitys viittaa elämiemme erillisyyteen ja erilaisuuteen silloinkin, kun olemme samassa tilassa. Tätä korostivat niin itse hotelliympäristö, ilmaisevan uniikeiksi lavastetut huoneet, melko sarjakuvamaiset hahmot ja se, että monta, tunnelmaltaan varsin erilaista tapahtumasarjaa oli käynnissä samanaikaisesti. Tässä mielessä esityksestä tuli hieman samanlainen olo kuin M/S Romantic-sarjasta. Jossain kohtaa palasin myös mielessäni erääseen opiskeluaikaiseen kokemukseeni. Seisoin bussipysäkillä ja katselin kerrostaloa kadun toisella puolella, ja yhtäkkiä sain hyvin voimakkaan, katkerankauniin tunteen siitä, miten erilaisia elämiä muistoineen, toiveineen, traumoineen, rakkauksineen ja niin edelleen ikkunoiden takana eletään.

Tuossa Kritiikin uutisten jutussa käsiteltiin lyhyesti myös immersiivisten esitysten tuotannollista raskautta. Ainakin itselläni jossain vaiheessa taju siitä, minkälaisen työmäärän ja esimerkiksi ajoituksien tarkkuuden varassa Hotelli H on, muuttui osaksi kokemustani teoksesta. Siitä jalostui hetkellinen, halaava ”onpa siistiä, että tällaista tehdään”-tunne.

Toisaalta voisin kuvitella, että tällainen esitys on työryhmälle eri tavalla palkitsevaa kuin lavalla näytteleminen. Kävijöiden reaktiot näkee ja kokee eri tavalla, ja vaihtelua on enemmän. Olin välillä ainakin näkevinäni rehellisen yllättyneitäkin mikroilmeitä näyttelijöiden kasvoilla. Tämä sai myös miettimään, miten paljon satunnaisuutta kokonaisuus olisi kestänyt. Esimerkiksi, kun kaksi näyttelijää pisti käytävällä painiksi, halusin sekunnin ajan mennä kunnon Kummeli-tyyliin väliin huutamaan ”POJAT! Teillä on asiakkaita.” Tähän liittyen oli hauskaa, kun ei aina tiennyt, mitkä tapahtumat sijoittuvat osaksi laajempaa juonta.

Osallistavuus oli muuten tässä esityksessä tehty melko kevyeksi ja demokraattiseksi. Ei tuntunut, että kukaan painostaa minua tekemään mitään, tai että jos jättäytyisinkin enemmän sivustakatsojaksi, vaarantaisin esityksen kulkua tai olisin ilonpilaaja. Spekuloin, että työryhmässä on mietitty tätä paljonkin, ja tämä piirre on mielestäni oleellisen tärkeä sille, että immersiivisestä esityksestä jää mahdollisimman monelle kiinnostava ja plusmerkkinen kokemus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s