Otto Byström: I feel, all the time, like a garbage fire, HAMin galleria

Matti: Toivoin arvioitavaksemme HAMin galleriassa esillä olevan Otto Byströmin näyttelyn I feel, all the time, like a garbage fire, koska sen teemat tuntuivat tiedotteen perusteella ajankohtaisilta ja sellaisilta, että meidän olisi jotenkin helppo niitä lähestyä. Some ja loputon kuvatulva ja älylaitteet muodostavat temaattisesti tunnistettavan maaperän, josta ”kaikilla on jokin mielipide”. Lisäksi tuntuu, että ainakin omassa kuplassa some ja tekoäly puhuttavat nyt erityisen paljon. Viime aikoina on alettu puhua myös ahdistuksesta enemmän yhteiskunnallisena kuin yksilöllisenä ilmiönä.

Byströmin näyttelyteksti asettaa kokonaisuudelle melko selkeät raamit. Siinä sanotaan, että ”Tänään ihmisen kokemus ja yksityinen ajattelu on vapaata raaka-ainetta piilotetuille kaupallisille toiminnoille.” ja että ”Ympärillämme on kasaantuneen uupumuksen löyhkä.” Lisäksi tekstissä kerrotaan, että ”taiteilijan työskentelyä motivoi henkilökohtainen ahdistuksen kokemus digitalisoituneessa kapitalismissa”.

Neljän teoksen kokonaisuus kuvittaa ja kommunikoi yleisölle digitalisoituneen kapitalismin kritiikkiä. Näyttely esittää tähän liittyen melko tuttuja ”fraaseja” somen manipuloivuudesta ja kuluttajan uhatusta yksityisyydestä. Näyttelyssä huomasin kaipaavani taiteelta tällaisten huomioiden sijaan enemmän pohdintaa siitä, mitä yksityisyys on, mitä se merkitsee ja mikä siitä tekee niin arvokasta.

Petteri: Omien kelojeni lähtökohdat ovat melko samat. Alarmistiset ajatukset, että käyttämiemme designattujen pintojen takana lonksuvat hirviömäiset datajätit algoritmeineen, ja että some muuttaa meidät omiksi epätoivoisiksi kuviksemme, on kuultu monesti. Olen yrittänyt ymmärtää, mitä Byströmin näyttely tuo tähän lisää, ja toisaalta juuri tuota yksityisyyskysymystäsi sivuten, minkälaisista arvoista käsin hän teemoja käsittelee. Onko esimerkiksi yksityisyydellä itseisarvo? Vai voiko siihen suhtautua pragmaattisesti, vaikka muuten pitäisi digikapitalismia kokonaisuutena kammottavana?

Aina välillä törmään teoksiin tai näyttelyihin, joiden sisällöstä osaan sanoa lähinnä, että tekijää on siepannut jokin. Kysyin kerran teatteriesityksen jälkeen yhdeltä työryhmän jäseneltä, tietääkö hän, mitä esitys käsitteli. Hän kohautti hartioitaan ja vastasi, että ohjaaja vihaa kokkiohjelmia ja Slavoj Žižekiä. Mietin, että no sen verran ilman muuta esityksestä ymmärsin. Byströmin teosten kohdalla ensivaikutelma ei ollut näin voimakas, mutta samansuuntainen. Miehisen ehdotonta, vakavailmeistä negaatiota.

Teosten visuaalisessa kielessä oli joitakin puhuttelevia seikkoja. A Missing Gaze -diptyykin hahmoissa oli digitaalitodellisuudelle ominaista, ahdistavaa läsnäolottomuutta, ja muistaakseni molemmat kiinnitimme huomiota vasemmanpuoleisen teoksen ”pillerihyönteisiin”. Mehiläispesän kennoja muistuttava verkko myös muistutti itseäni somelle tyypillisestä kokemuksesta, jossa on samanaikaisesti yhteydessä ja atomisoitunut, ja joka huonoina päivinä voi olla aidosti repivää. Ja tietty se viittaa myös hive-mindiin. Kuitenkin asetelma, jossa olan yli tekemisiäsi kurkistelee epäinhimillinen katse, tuntui niin ilmeiseltä, että eksyin kokonaisvaikutelman etsinnässäni.

A Missing Gaze (yksityiskohta).

Jotain painavaa oli myös 9 Billion Apps -installaation tyhjyydessä. Keskisormia kaikkialle näyttävä vessanpönttö auton keulakoristeena on ihan osuva symboli Piilaakso-mehustajien ja menestymisneurootikkojen pintaliidolle. Auto itse ei ole menossa mihinkään, vaan kiitää samassa lastenkirjamaisessa maailmassa muutaman sekunnin loopissa. Tunnetta etenemisestä ja sisällöstä pitää yllä vain vessanpöntön toistelema nettibisneksen kliseepuhe.

Tulin ajatelleeksi, että ehkei näyttelystä kannatakaan etsiä mitään uutta mesitziä teemoihin. Byström vain kuvittaa asiaa kokemuksellisesti. Ovatko aivomme somen vääristämät, kun haluamme jonkin ”uuden näkökulman” tai väitteen, kun tarkoitus olisi empaattinen, ei-käsitteellinen syventyminen teoksiin?

Matti: Olen viime aikoina pohtinut myös kysymystä ”uusista näkökulmista” osin saamamme palautteenkin perusteella. On totta, että taiteelta usein odottaa jotain uutta ja yllättävää twistiä asioihin. Olen ajatellut sen johtuvan taiteen itseisarvon heikentymisestä ja sen aiheuttamasta tavasta puhua taiteesta kuin mistä tahansa kulutettavasta hyödykkeestä.

Toisaalta kun puhutaan uusista kulmista tai viesteistä, niin ehkä silloin pyrimmekin sanottamaan jotain tosiasiassa paljon hankalampaa taiteen äärellä koettua tunnetta. Itse huomaan innostuvani yksinkertaisimmillaan asioiden tarkkuudesta siitä ja että pääsee sanomaan, että “asia on juuri noin, juuri tuolta se näyttää ja tuntuu”.

Byströmin näyttelyyn astellessa vastassa oli hieman toisenlainen tunnistamisen kokemus: Ensimmäinen vastaan tuleva teos ‘Zucc wants to know your location’ on huomioliivein kehystetty merinovillaneuleeseen kirjailtu kuva Facebookin perustajasta. Näyttelyn kontekstissa teoksen viittaus ja sen kärjistävä sävy eivät tunnu yksityiskohdistaan huolimatta kovin omaperäisiltä.

9 Billion Apps sen sijaan oli minustakin jollakin tapaa koukuttava teos. Kuvasit sen hyvin edellä. Olisin saattanut helposti ohittaa sen liian manifestoivana teoksena, mitä se tavallaan olikin, mutta jollain tavalla sen maisema, joka voisi olla suoraan kuin jostain mobiilipelistä, imaisikin mukaansa ja taisimme molemmat tuijottaa koko liki kymmenminuuttisen luupin alusta loppuun. Tulkitsin teoksen (hyvällä tavalla) puujalkamaisena viittauksena “mobiiliuden” käsitteeseen ja sen onttouteen sekä tietenkin vessasta vedettyyn aikaan. Ehkäpä auton konepellin päällä ollut pönttö toimittikin autolle polttoainetta.

9 Billion Apps.

Petteri: Ah, aivan, totta kai teoksessa paskapuhe on se, mikä pitää ”homman liikkeessä”.

Siitä puheen ollen: on totta, että ”uusiin näkökulmiin” viittaaminen ei välttämättä kytkeydy juuri tuohon taiteen välineellistämiseen ja outside-the-box-luovuuslätinään (joka on muuten vaikutelmieni perusteella syrjäyttänyt myös paljon käytetyn hyvinvointiretoriikan – ymmärrettävää sikäli, että puhe uusista näkökulmista antaa tekemiselle laajemmat raamit strategioissa, juhlapuheissa ja apurahahakemuksissa). Termiä voi käyttää viattomamminkin, kuten toteat. Ainakin museotyökokemukseni perusteella ihmiset usein käyttävät ilmaisua juuri vilpittömän kokemuksellisessa mielessä ollessaan syvästi vaikuttuneita jostain.

Byströmin tapauksessa uudesta näkökulmasta puhuminen voisi tarkoittaa nimenomaan kuvaamaasi vanhan näkökulman terävöitymistä jonkin teoksen äärellä. En vain onnistunut juuri saavuttamaan tätäkään hirveästi. Huomiosi Zucc Wants to Know Your Location -teoksesta on tiivistävä, mutta muissakin teoksissa toistuvat niiden suuremmasta hienosyisyydestä huolimatta kohdallani samat ongelmat. Vaikutus muistutti keskimäärin enemmän osuvan vinoilutwiitin aikaansaamaa nyökyttelyä kuin taidekokemusta.

Toisaalta on huomattava, että näyttelyn perusote ei tee suurta poikkeusta Byströmin aiempaan työskentelyyn. Esimeriksi Ratchet Shit -installaatio (2015) suuntaa kritiikkiä klubi- ja rap-skenen pintaliitojengiä kohtaan, joka luulee, että feikit Gucci-lippikset, makkarissa tehdyt 808-biitit ja luotolla ryystetty skumppa tekevät heistä kiinnostavia high life-tyyppejä. Ero on lähinnä siinä, että jos tämä teos on tehty vihalla, I feel…-näyttelyssä on enemmän pinnassa ahdistus.

Shapeshifter (yksityiskohta).

Eniten jäänkin näyttelystä pohtimaan, millaista tämä tekijän kokema ahdistus on. Olisiko Shapeshifter-teos sitten jonkinlainen omakuva? Tulkitsen sen synkän ironisena versiona postmodernisti valaistuneeseesta ”there is no me, there is no problem”-meiningin tyypistä, joka vaihtelee nokkelasti rooleja ja ajattelee olevansa vain merkitsijöiden kauttakulkupaikka. Omana valintana tämä voi olla vapauttavaa, mutta kun uusliberaali alustatalous ja diginarsistinen pärjäämiskulttuuri pakottavat meitä siihen, se muuttuu syöveriksi. Shapeshiterissä olisi siis kyse siitä, että tämä ajatus on mennyt pahasti pieleen ja jättänyt jälkeensä ihmiskasvoja muistuttavan möhkäleen ja solulimaläntin – ylimäärän, joka jää, kun ympäröivälle maailmalle käyttökelpoiset asiat on kuorittu ja imetty ihmisestä pois.

Matti: Palatakseni vielä A Missing Gaze -teokseen, kuvasit osuvasti sen tunnistettavaa läsnäolottomuutta. Teoksen tekotavasta olisi ollut kiinnostava tietää lisää. Kuvassa olevien älylaitetta käyttävien ihmisten kasvot ovat oudolla tavalla muodottomia. Ne näyttävät vähän samalta kuin tekoälyn avulla luodut ns. synteettiset kuvat. Tästä oli taannoin kiinnostava artikkeli Mustekala-verkkolehdessä.

Kuvien kasvottomuuden voi ajatella viittaavaan myös jonkinlaiseen epäyksilöllistymiseen, jolloin kasvojen vierellä olevat avatar-hahmot edustavat niin sanottua yksilön puuttuvaa katsetta. Tai sitten päinvastoin: hahmot ovat suuryritysdemoneja, jotka katsovat vierestä kun ihminen luovuttaa yksilöllisyyttään pala palalta markkinoiden käyttöön. Ajatus tekoälyn hyödyntämisestä tekoprosessissa tuntuisi sikälikin perustellulta, että tekoälyhän nimenomaan vaatii toimiakseen dataa, jota älylaitteilla ja sovelluksilla kerätään.

A Missing Gaze (yksityiskohta).

Eräs seikka, joka tätä kirjoittaessa tuli mieleeni: Byströmin näyttely on sekä tematiikaltaan että toteutukseltaan sellainen, että se kutsuu etsimään viittaussuhteita teosten ulkopuolisesta todellisuudesta. Tämä ei sinänsä ole arvottavaa, mutta on kiinnostava huomata, miten vaikea teoksia on ottaa ”sellaisenaan”, vaan niihin suhtautuu ikään kuin ne olisivat semioottisesti täysin purettavissa tyyliin: ”tämä viittaa tuohon, tuo tuohon, tuo siihen jne…”

Nyt kun aloitin, niin en oikein pääse yli tästä synteettisen kuvan ajatuksesta. Se on vähän huono homma sikäli, etten edes tiedä, onko sillä mitään tekemistä koko näyttelyn kanssa. Shapeshifter-teoksessa on jotain samalla tavalla epäinhimillistä kuin A Missing Gazessa. Kummastakin tulee vähän mieleen David Cronenbergin vuoden 1986 uusintafilmatisointi tieteiselokuvasta Kärpänen, jossa tiedemies alkaa epäonnistuneen kokeen seurauksena muuttua vähitellen kärpäseksi. Etenkin Shapeshifterin groteskiudessa on jotain samaa kuin Kärpänen-elokuvan loppukohtauksessa, jossa tiedemies, kärpänen ja hänen kokeensa mahdollistanut kone ovat lopulta sulautuneet yhdeksi. Ehkäpä Shapeshifterin voi siis nähdä, aivan kuten ehdotat, jonkinlaisena materiaalisena potrettina pieleen menneestä virtuaalisesta identiteettikokeesta, johon kaupallinen somemaailma ihmisiä painostaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s