Petteri: Yhden naisen hautajaiset on Haloo Helsingistä tutun Elli Tiilikaisen eli Ellipsin ensimmäinen soololevy. Halusin välittömästi arvioida levyn, kun kuulin sitä ensimmäistä kertaa radiossa. Biisi oli Lasityttö, josta pidin heti muutenkin, ja jonka Queenille nyökkäävälle väliosalle aloin kaikella musiikillisella rakkaudella nauraa.
Lasityttö on sikäli esimerkillinen kappale, että siinä yhdistyvät levyn kolme peruselementtiä: iskevä groove, tehokas kertosäe ja korviahivelevät, todella pitkälle mietityt sovitukset.
Tein muuten tietoisen päätöksen olla perehtymättä levyn tuotantospekseihin ennen kuuntelua, mutta niin vain Matti Mikkolan tekemiset tässä vaiheessa suomirokkia tunnistaa nopeasti. Täysin hakematta nousivat mieleen Teharit ja Saimaa. Muutenkin tunnistamisen kokemus on suuri osa levyä, omalla kohdallani jopa harhoihin asti, sillä olin ekalla kuuntelulla aivan varma, että Maailma on rikki-avausbiisin riffi on napattu suoraan jostain Piirpauken tai muun Suomi-klassikon kappaleesta. Uskonkin, että moni diggailee levystä ja ilmestyy kesän festarikeikoille ihan vain siitä ilosta että hei, tuolla tehdään progee ja soitetaan sähkökitaralla monia nuotteja.
En kuitenkaan tarkoita, että tunnistamisen kokemus koskisi vain soitannollista ja tuotannollista puolta, vaan ilman muuta myös biisit ovat Tiilikaisen näköisiä. Vaikka levy tarjoutuu nimeä myöten ilmiselvänä vastareaktiona Haloo Helsingille, tämä pätee lähinnä yleistunnelman ja minäkertojan ilmaisemien kokemusten osalta. Aina paineella lauletut, kuulijaa kohti kurottautuvat kertosäkeet, loppusointujen käyttö, tekstien armollinen ihmiskuva ja ekonomisen tehokas flow voisivat monin kohdin olla kotoisin Tiilikaisen ”pääbändin” levyiltä.
Yhden naisen hautajaisten äärellä kuuluisi kaiketi performatiivisesti ihmetellä, että miten “tällaisella musiikilla” voi “valloittaa listojen kärkisijoja” – tätä autopilot-lätinää, jota toimittajat ovat aiemmin Von Hertzenien ja viimeisimpänä Litku Klemetin kohdalla olleet kyvyttömiä päästämään suustaan. Ikään kuin olisi liian vaikea tai yllättävä ajatus, että sitä Suomessa musiikkia kuuntelevaa valtavirtaa, joka pitää kaupallisia radioasemia hengissä, ei oikeasti kiinnosta pätkän vertaa, mihin genreen joku biisi sijoittuu tai onko siinä liidinä analogistudiossa äänitetty modaalinen Fender-riffi vai Kraftwerkiltä sämplätty neljän nuotin synasekvenssi. Se, ”lähteekö” yksittäinen sinkku, on kiinni ihan muista asioista. Yhtä vähän puskista pitäisi tulla sen, että kun jokin tietty tyyli saavuttaa kyllästymispisteen – vaikka nyt EDM-vaikutteinen pop – sille ilmestyy markkinoille vastaveto. Tätähän koko populaarimusiikin historia on.
Omasta kokemuksestani sen verran, että yllätyin, miten paljon (joistakin yksityiskohdista huolimatta) pidän tästä levystä suhteessa siihen, että Haloo Helsingin musiikki on ollut mulle parhaimmillaan anonyymia ja pahimmillaan ei-toivottua.
Matti: No niin. Tästä taidettiin saada nyt se viime keskustelussa pohdittu vastakkainasettelu, joskaan mulla ei ole musan suhteen vastaavaa kompetenssia kuin sulla (ja siksi vähän jännittää olla vähemmän innostuneella linjalla, koska nimenomaan sen sortin kriittisyys tuntuu kaipaavaan jotain muuta kuin fiilispohjaisia argumentteja).
No, yhtä kaikki: kiinnostuin levystä alunperin Hesarin arvion perusteella. Muistaakseni siinä kriitikko nosti esiin vähän samoja juttuja kuin sinäkin. Puhuttiin progesta ja pesäerosta Haloo Helsinkiin. Ymmärrettävästi jonkinlainen vertaaminen Haloo Helsinkiin on relevanttia kun kyse on, voisiko jo sanoa, sellaisesta Suomi-rockin modernista mammutista.
Kuuntelin levyn eilen ensimmäisen kerran ja tein sen yhdellä kertaa, kuten usein. Disclaimerina sanottakoon, että harvoin lämpenen millekään ekalla kerralla, vaan usein tavitsen muutamia kuunteluja, jotta alan hahmottaa nyansseja.
Ensikuulemalta Ellips kuulosti mulle Haloo Helsingiltä enemmän kuin mitä olin toivonut ja ehkä joidenkin signaalien pohjalta odottanut. Näin varmaankin siksi, että poimin musiikista ensimmäisenä lyriikat ja laulajan, sitten vasta musiikilliset puolet. Yhdyn siis sanoihisi niistä asioista, jotka voisivat olla peräisin Tiilikaisen ”pääbändin” levyltä. Minulle ne kuitenkin muodostivat kokemukseni ensimmäisen ja sen kaikkein vaikeimmin läpäistävän kerroksen.
Mulle biisit siis kuulostivat ensisijaisesti Haloo Helsingiltä, mutta rikkaamman ja rakenteellisesti polveilevamman taustan päällä. Tunnistan ja tunnustan mainitsemasi musiikilliset ansiot. Mullekin tuli jossain kohtaa Tehosekoitin mieleen. Saimaa on myös hyvä haku, jota en jostain syystä tullut ajatelleeksi, vaikka bändistä pidänkin. Teatraalisimpien biisien kohdalla mieleen muistui myös jokin siivu Olavi Uusivirran tuotannosta, jonka musiikissa teatteri-fiilistely mielestäni kuuluu.
Voi olla, että minun on hankalampi purkaa mielestäni Haloo Helsingin painolastia ja aloittaa Ellipsin kanssa puhtaalta pöydältä. Mielestäni biisien yleinen tematiikka ei ollut päivittynyt tarpeeksi. Maailma on edelleen helvetin kaunis, ulkona sataa, tyttö tanssii ja on vapaa tai sitten ei. Kotiteatterijärjestelmä-sanan käyttö kertsissä tuntuu väkinäiseltä pyrkimykseltä rikkoa biisien geneeristä sanankäyttöä. En myöskään ihan lämpeä joidenkin biisien tiedostaville täkyille.
Sekä Ellips että Haloo Helsinki ovat mielestäni parhaimmillaan silloin, kun ne onnistuvat kierrättämään rock-kliseitä luovasti tehden musiikista jonkinlaista metatason rock-musiikkia. Ellipsin levyllä Kyykäärmeen valtatie voisi mielestäni olla tällainen biisi. Pidän siitä, miten se tuntuu kuvittavan suomalaista road movieta vahvoin visuaalisin assosiaatioin. Tällaisia ovat mielestäni myös Haloo Helsingin parhaat biisit, voimakkaan visuaalisia ja elokuvamaisia.
Kiperintä tässä on kuitenkin rajanveto, sillä en oikein osaa sanoa, mikä on se elementti, joka todella tekee kappaleesta omaperäisen tai vähintäänkin ”oikealla tavalla” geneerisen. Enkä voi edes vedota siihen, että sen huomaa jos sellainen on – koska ei sitä aina edes huomaa. Paitsi ehkä vasta sitten kun kaikki muutkin ovat sen tunnistaneet.
Petteri: Ymmärrän kokemuksesi hyvin. Luulen, että osittain oma tunteeni irtiotosta perustuukin siihen, että halusin kuulla tämän levyn sellaisena. Missään nimessä irtautuminen ei ole samaa tasoa kuin vaikka… se, jonka Anna Eriksson 2012 teki Mana-levyllä. Musiikillisesti mielivaltainen haku, mutta siis ihan vain irtioton käsitettä hahmottaakseni. Ja kun tarkemmin mietin asiaa, Yhden naisen hautajaisia ensimmäistä kertaa kuunnellessani välillä aktiivisesti sivuutin juuri noita tekstien kielikuvia, joita mainitset, ja keskityin muuhun. Olin siis tavallaan valmistautunut tällaiseen haasteeseen. Vaikka nähdäkseni Ellips epäilee Elli Haloon maailmankuvaa, teknisemmin katsoen sanoitustavassa eroa ei juuri ole.
Itselleni Haloo Helsingin musiikin kenties hankalin sulatettava on juuri sanoituspuoli ja etenkin biisien suuret, positiivis-energiset väitteet ja anekdootit. Niistä tulee olo, että joku yrittää käskeä mua tuntemaan jonkin tietyn tunteen. Samantyyppinen puhkikirjoittaminen ja väkinäisenkin oloiset sanavalinnat luonnehtivat Yhden naisen hautajaisia, mistä mun on pakko raastaa myös muuten valloittavaa Lasityttöä. Tekstissä vallitseva kaiken lasisuus alkaa nyt tarkemmalla kuuntelulla tuntua siltä, että kirjoittaja on yksinkertaisesti päättänyt mahduttaa kaiken tällaisen vertauskuvan alle, minkä seurauksena sanat alkavat viitata lähinnä itseensä ja ajautuvat näin hankalaan ristiriitaan soiton ja laulun tunnepaatoksen kanssa.
Toki teksteissä on hienojakin hetkiä. Pidän esimerkiksi Lintu joka lensi ikkunaan-kappaleen ilmauksesta ”Tuo lapsuuden leima vielä mieltäsi värjää”. Siinä tarinallisuus ja visuaalisuus yhdistyvät ilmavalla tavalla. Toisaalta usein Tiilikaisen tekstit toimivat itselleni parhaiten silloin, kun paikannan niissä kieli poskessa-menoa ja itsetietoisia silmäniskuja. Esimerkistä käyköön vaikka mainitsemasi Kotiteatterijärjestelmän säe ”Ehkä tän esityksen jälkeen mekin voitais funtsii julkisivuremppaa”. Sama pätee Kolera-allas-kappaleeseen, jota Hesarin arviossa (jonka juuri äsken luin) käsitellään eettisesti valveutuneena syrjäytyneisyyden kuvauksena. En osaa kuulla kappaletta lainkaan näin, vaan pidän sitä aika kevyenä, itsestään tietoisena ja humoristisenakin biisinä, jossa kesälomaa viettävä taideopiskelija paisuttelee ongelmiaan viihtymistarkoituksessa.
Mainitsemasi metatason rock-musiikki on hyvä kuvaus. Osittain edeltävien, sanoituksiin liittyvien seikkojen vuoksi huomaan kuunteluni ajautuvan tilaan, jossa Yhden naisen hautajaisten kappaleilla ei ole selkeää painovoimapistettä. Sen sijaan Tiilikaisen laulusta alkaa muodostua instrumenttien rinnalle tavallaan performatiivinen elementti, joka viittaa vähintään yhtä paljon siihen, ”miten rock-musiikkia esitetään” kuin tunnesisältöihin. En tarkoita silti missään nimessä ironiaa – ehkä enemmän jonkinlaista museoimisefektiä. Tällainen kuuntelu lienee vastakkaista levyn ekspressiivisille ja eksistentiaalisille lähtökohdille, varmaan, ehkä.
Ajauduin näiden kelojen myötä miettimään laajemmin postmodernin käsitettä. Postmoderni perusajatushan on suunnilleen, että mitään radikaalisti uutta ei voi enää sanoa, tuottaa tai ilmaista, vaan voimme vain uudelleenjärjestellä vanhoja merkitsijöitä. Tähän voi suhtautua karkeasti ottaen kahdella tavalla: ryhtyä postmodernistiksi ja perustaa taiteellinen käytäntönsä itsetietoiselle kulttuurihistorialla leikittelylle (The Cramps, Beck, Ariel Pink, Jon Spencer), tai sitten säilyttää romanttinen tunnepaatos ja heittäytyä tavallaan laput silmillä johonkin tiettyyn perinteeseen toimien sen sisällä (Burial, Lana del Rey, Jack White, Ellips). Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen – onhan meillä esimerkiksi Madonna, David Bowie, Rammstein, Prince ja Lady Gaga – mutta mielestäni on joka tapauksessa kiinnostavaa miettiä, mitä erilaisilla suhtautumistavoilla postmoderniin tilanteeseen voi taiteellisesti saavuttaa ja mitä ne vaativat.
Ellips tosiaan edustaa selkeästi romanttis-paatoksellista, ei-ironista suhtautumista populaarimusiikin perinteeseen. Kun Timo Kämäräinen vinguttaa soolon, Sami Kuoppamäki iskee perään fillin ja Mikkola tuottaa mukaan puhaltimia ja urkuja, on selvää, missä mennään. Tästä huolimatta Yhden naisen hautajaisista tuskin muodostuu itselleni painavassa mielessä merkityksellistä levyä pikemmin kuin hauskaa, kiinnostavaa ja paikoin kiehtovaa. Samalla veikkaan, että tulen palaamaan siihen nimenomaan levynä enkä yksittäisinä biiseinä, sillä nautin sen kaaresta.
Matti: Tuohon levyn merkityksellisyyteen voisin kommentoida, että loppujen lopuksi aika harva levy jää itselläni minkäänlaiseen ”rotaatioon”, jos niin voi sanoa. Suurin osa kaikista kuunteluista jää yhteen tai kahteen kertaan. En ole esimerkiksi palannut OD Kokemuksen Rituaali-levyn äärelle sen jälkeen kun me kirjoitimme siitä. Ehkä vielä tulee jokin impulssi ja se alkaa kiinnostaa, mutta muuten tuntuu, etten tule juurtumaan siihen, kuten tuskin juurrun tähänkään levyyn.
Ja tosiaan, kuten täsmensitkin, en tarkoittanut metatason rock-musiikilla mitään ironista kepluttelua. Ja sen voi mielestäni laskea ansioksi. Tätäkin teemaa taisimme sivuta viimeksi OD Kokemuksen levyn kohdalla, kun puhuimme sen vilpittömyydestä. Levyllähän ironisuus edusti täyttä rappiota.
Haloo Helsinkiin palatakseni tajusin kyseiseen bändiin liittyvän nostalgia-arvoa. Muistan sen kantautuneen korviini 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella. Maailman toisella puolen -hittiin minulla on jopa läheinen suhde, sillä se soi radiosta jatkuvalla syötöllä vähän sen jälkeen kun olin juuri sopivasti muuttanut pois kotoa. Radiohittejä leimaava piirre on, että ne muuttuvat eri tavalla tilallisiksi ja paikallisiksi kokemuksiksi kuin muu, ei-radiossa soitettava musiikki, jonka äärelle pitää erikseen hankkiutua, ja jonka kuuntelu on usein sen vuoksi yksityistä.
Ellipsiä en ole toistaiseksi kuullut radiosta, mutta en ole toisaalta pahemmin radion äärellä ollutkaan. Mietin, että ehkä pitäisin siitä enemmän, jos sen voisi jotenkin asettaa radiokontekstiin. Se on jollain tavalla niin eri maailma. Saisinko siitä enemmän irti? Tuskin, mutta musiikin kehys olisi toinen, ehkä sille sopivampi.
Kaikenkaikkiaan pidän Ellipsin levyä tervetulleena tuulahduksena, jossa musiikkia soitetaan instrumenteilla ja tahallisesti hyvin. Tuulahdus ei tarkoita sitä, etteikö vastaavaa musiikkia olisi tehty lainkaan, mutta tottakai Ellipsin kaltaisen artistin tekosilla on enemmän painoarvoa. Ehkä sittenkin pahin soololevy-skenaario olisi ollut yritys tehdä elektronista poppia arkipäivän iloista ja murheista. Toisin sanoen Yhden naisen hautajaiset, sellaisena kuin se nyt on, on varmasti kaikista olemasssa olleista vaihtoehdoista se luonnollisin, toimivin ja paras. Vaakakuppi kallistuu enemmän siis hyvän ja varman puolelle, kuin mielipiteitä jakavan ja uskaliaan. Jälkiviisaana on aina helppo toivoa enemmän riskiä ja rohkeutta, mutta varmasti yhdeksässä tapauksessa kymmenestä se ensimmäinen vaihtoehto on monella tapaa viisain.
Seiskan pojat 