Race Horse Company: Chevalier

Petteri: Kävimme ehdotuksestasi katsomassa Race Horse Companyn tuottaman Chevalier-nykysirkusesityksen. Tarkemmin kyse on sirkuksen taiteellisen johtajan Kalle Lehdon lapsille suunnatusta sooloesityksestä, jossa oikeiden hevosten sijaan Lehto taiteilee keppihevosten kanssa. Itse en ole aiemmin arvioinut sirkusta, joten projektiimme osittain kuuluva diletantismin henki on tässä arviossa läsnä.

Lehdolla ja Race Horse Companylla on meneillään jo 11. toimintavuosi, ja porukalla on käsittääkseni vahva asema ja arvostus verrattaen pienessä skenessään. Esityksestä huokuikin alusta asti selkeä ammattimaisuus, jolla tarkoitan ennen kaikkea sitä, että kaikki saatiin vaikuttamaan niin vaivattomalta ja välittömältä kuin lasten kanssa on tarkoituksenmukaista. Tunnelma oli lämmin, eikä lasten huomio herpaantunut. Mielettömiä naurunremakoita ei kuultu, eikä niitä kaiketi tavoiteltukaan, vaan kyse oli enemmän sympaattisen hahmon ja tämän fyysisen taituruuden seuraamisesta.

Esitys sijoitettiin jo alussa mykkäkomediapätkän avulla siihen fyysisen komiikan tarinaan, jossa varhainen elokuva oli paljolti sirkuksen jatkumoa, ennen kuin se formaattina itsenäistyi. Tämä ja muut videoprojisoinnit olivat itselleni yllättävä mutta luonteva osa kokonaisuutta, ja tällainen perinteeseen asettaminen ankkuroi esityksen mukavasti.

Lehdon hahmon tavassa suhtautua keppihevosiinsa oli jotain tavattoman vetoavaa. Siitä tuli mieleen sen eleen itsestään selvyys, jolla juuri lapset sielullistavat pehmolelujaan ja ylipäätään kiintyvät esineisiin. Tuntui, että hahmo ei tulisi toimeen ilman heppojaan, ja että ne ovat hänen tapansa toimia maailmassa ja olla siihen yhteydessä. Aloin ajatella niitä hahmon alitajuntana, jonka kautta hänen elämänsä merkitykset jäsentyvät.

Kiinnitin huomiota siihen, että lisäksemme yleisössä istui ainakin muutama aikuinen ilman lapsiseuraa. Olivat he sitten esiintyjän kavereita tai eivät, en ihmettele tätä lainkaan, sillä en näe, miksi tämänkaltainen esitys ei toimisi vaikka yksinomaan aikuisyleisölle.

Matti: Jäin pohtimaan tuota lapsiasiaa. Vaikka esityksen ikärajasuositus on +4, niin käsittääkseni sitä ei mitenkään erityisesti ole markkinoitu lastenesityksenä. Silloin tällöin sirkuksessa käyvänä tuntuu, että sirkus on lähtökohtaisesti koko perheelle suunnattua silloin kun sitä ei erikseen rajoiteta. Yleisössä on sekä lapsiperheitä että aikuisia ilman lapsia. Lasten nauru ja ilo tosin aina seppelöivät esityksen jollain tapaa.

Olen kirjoittanut eläissäni muutaman sirkusarvion ja osallistunut aikanaan myös sirkuksesta kirjoittamisen kurssille. Kritiikeissäni olen lähestynyt teoksia jonkinlaisen kokonaisestetiikan kautta ja nostanut esille yhden tai kaksi mieleenpainuvinta numeroa. Tässä ehkäpä jumppapallo-osiot hevosnaamari päässä sekä filmipätkät jättivät isoimman jäljen.

Videoprojisoinnit istuivat kyllä hienosti esitykseen. Niissä käytetty mykkäfilmiestetiikka materialisoi sirkukselle ominaisen nostalgian. Tai en tiedä, onko nostalgia ominaista sirkukselle vai vain minulle. Näkemissäni nykysirkusesityksissä usein viitataan sirkuksen perinteeseen ja koen sen nostalgiseksi. Chevalieressäkin yleisilme välkkyvine sirkuskyltteineen on homssuinen ja vanhasieluinen.

Nostalgia sirkuksessa ei kuitenkaan tunnu kaipuulta palata entiseen. Se ei toivo takaisin mitään. Se on pikemminkin jonkinlaista ajankulun ja rajallisuuden tuntua. Eikä se johdu vain materiaalivalinnoista ja viittauksista. Luulen, että myös akrobatia ja yleensäkin kovaa fysiikkaa edellyttävä taituruus voimistavat hetkellisyyden kokemusta. Ihminen voi seistä päällään liikkuvassa junanvaunussa, kuten esityksessä nähtiin, mutta ennen pitkää voimat ehtyvät. Sirkusesitys rakentuu peräkkäisistä momenteista, näytönpaikoista, joissa temppu on saatava onnistumaan (varsinkin, jos on kyse vaarallisesta tempusta). Tässä ponnistelussa on jotain ihan sensorisellakin tasolla hetkeen sidottua ja katoavaista. Ruumis on niin katoavainen.

Petteri: Joo, tuo lapsimainintani tuli oikeastaan eniten siitä, että esityksen tiedotteessa Lehto puhuu lapsille esiintymisestä, ja toteaa että ”nykysirkuksen katsojakunnan laajeneminen tapahtuu luonnollisesti laadukkaiden lasten esitysten kautta, joihin vanhemmat mielellään tuovat lapsensa ja viihtyvät itse samalla.” En itsekään esityksen aikana mieltänyt Chevalieria ensisijaisesti lapsille suunnatuksi, joten tämä tiedotteen painotus hieman yllätti.

Myös oma rajallinen kokemukseni on, että viittaukset sirkuksen perinteisiin ovat oleellinen osa esityksiä. Lehdon hahmossa oli selvää arkkityyppisyyttä etenkin video-osioiden kautta. Myös kaikki näkemäni belgialaisen Circus Ronaldon (valloittavan ihanat) esitykset ovat perustuneet sirkusmaailmasta tuttujen hahmojen toisintoihin – mikä varmaan liittyy osittain siihenkin, että ryhmä on perustettu 1905. Mutta tosiaan, tuo kuvaamasi kaipuuton nostalgia on osuva käsite Chevalierinkin tapauksessa. Se poikkeaa paljon siitä, miten nostalgia yleensä tänä päivänä esiintyy taiteessa ja taidepuheessa: joko suorana tai passiivis-aggressiivisena viittauksena siihen, että ”enää ei ole kunnollista”.

Pidän ruumispohdinnastasi. Sirkus on ikään kuin pysyvästi hauras samalla tavalla kuin ruumiin kyvyt. Muotoiluasi pohtiessani tajusin, että jollain esitietoisella tasolla elementti on läsnä myös, kun katson virtuoosimaisia tanssi- tai urheilusuorituksia. Tähän yhdistyy kauniilla tavalla se, että sirkuksessa ei ole perusteoksia ja kaanonia – eikä siten pyrkimystä tai mahdollisuutta Suureen Teokseen, joka ”puhuttelee” vielä satojen vuosien päästä. Sen traditio kulkenee merkittävissä määrin, ei edes suullisena, vaan kehollisen mimeettisenä perinteenä: ”haluan pystyä tuohon”. Sirkus on vähän kuin esitystaiteiden graffiti.

Oma suhteensa perinteeseen on muuten sillä, että Chevalier ei ratsastanut oikeilla hevosilla. Siinä on herkkä, korostamaton eettinen vire, jonka sisältöä en näe edes tarpeelliseksi eritellä.

Haluan nostaa erikseen esiin esityksen äänimaailman, joka yhdisteli tämänpäiväisiä elementtejä vinyylirutinoihin ja analogisyntsiin. Se korosti menneisyyden ja nykyhetken rinnakkaisuutta, tai oikeastaan tämän eron jonkinlaista yhdentekevyyttä.

Huomaan herkistyneeni esitykselle enemmän kuin hetkessä tajusin, ja luulen, että muistikuvat ja tunnejäljet siitä jäävät melko pitkäikäisiksi.

Matti: Erittäin hyviä pointteja. En ollut tullut ajatelleeksi tuota kaanon-asiaa, mutta se on varmasti ihan totta. Siinä mielessä sirkus asettuu erilaiselle aikajanalle suhteessa muihin esittäviin taiteisiin.

Tuntuu, että Suomessa on viime vuosina alettu enenevissä määrin herätä nykysirkuksen taiteellisiin ansioihin. Tästä on kiittäminen aktiivista kenttää, joka on tehnyt määrätietoista työtä pysyvien rakenteiden lujittamiseksi. Nykysirkuksen ympärillä on ollut kaikenlaista kirjoituspajaa ja muuta toimintaa, joka on pyrkinyt lisäämään ja aktivoimaan sirkuskritiikkiä. Se todistaa kritiikin merkityksestä taideinstituutiossa.

Mitä Chevalieressä nähtyihin keppihevosiin tulee, olen samaa mieltä siitä, että eettinen vire on hienosti toteutettu eikä se alleviivaa itseään. Esitys on peräti jonkinlainen kunnianosoitus sirkuksessa toimiville hevosille. Kuten alussa mainitsit, Lehdon tavassa olla keppihevosten kanssa on jotain todella välitöntä. Vaikka hevosilla mm. jonglöörataan, niin niitä myös paijataan ja hellitään. Lopussa esiintyjä pyytää kohdistamaan aplodit hevosilleen.

Tämä taisi olla juuri se seikka, joka sai minut ajattelemaan kaipuutonta nostalgiaa tai yleisemmin esityksen suhdetta historiaan. Hevosten käyttö sirkuksessahan ei varsinaisesti ole vielä historiaa eikä esityksessä niin väitetäkään. Silti tämän esityksen kohdalla se tuntuu menneisyyteen kuuluvalta. Kuitenkaan valintaa tehdä nykysirkusesitys keppihevosilla ja naamareilla ei perustella millään esityksen ulkopuolelle viittaavalla moraalisella tai eettisellä kannanotolla. Sitä vastoin teos luottaa rohkeasti näyttämön muutospotentiaalin. Näyttämöllä voi ja on suotavaakin esittää maailmasta – tai tässä tapauksessa hevosaiheisesta sirkuksesta – parhain mahdollinen versio. Sen ei tarvitse asemoida itseään irtiotoksi mistään aiemmasta tai nykyisestä, sillä esitys on jo itsessään eräänlainen ’ehdotus’ todellisuudesta.

Ehkäpä Chevalier on yhtä aikaa nostalginen ja hellyydessään jopa utooppinen? Tämä sopisi myös siihen, mitä totesit esityksen äänimaailmasta ja musiikista. Nykyisyyttä ei ole ilman mennyttä, mutta silti kaikkea nykyisyyttä ei aina pidä määrittää menneen kautta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s