Kuunteleminen

Matti: Taidettiin molemmat olla aika innostuneita Kiasma-teatterin Kuunteleminen-esityksen jälkeen. 

Se oli vähän sellainen ”tätä taide on parhaimmillaan” -tyylinen kokemus ainakin minulle. Olin tullut esitykseen jotenkin takki auki sen enempää etukäteen miettimättä, mitä sieltä mahtaa tulla. Kun sitten ensimmäiset väreet ilmestyivät näyttämöllä olleen mustan aineen pintaan, olin jo täysin myyty. 

Aloitetaan kuitenkin vähän kauempaa. Olimme siis sopineet kirjoittavamme Kuunteleminen-nimisestä esityksestä, joka lupaa opastaa kokijan äänitaajuuksiin 0-100kHz. Nämä ovat taajuuksia, jotka käsiohjelman mukaan resonoivat ruumiissa, mutta harvemmin sisäkorvassa. 

Teos on viittomakielinen ja se on tekstitetty suomeksi ja englanniksi. Siinä esiintyy Silva Belghiti, joka on ensimmäinen Taideyliopiston näyttelijätyön koulutusohjelmasta valmistunut täysin viittomakielinen henkilö. (Jo tässä kohtaa on sanottava, että hänen läsnäolonsa oli muuten todella vangitsevaa, ja miten ilmaisuvoimaista onkaan viittomakieli myös sitä ymmärtämättömälle! Katsoin sitä kuin katsoisin tanssia.) 

Kuuntelemisessa katsomo on tehty Kiasma-teatterin näyttämölle. Yleisö istuu reunoilla ja keskellä kohoaa pieni neliönmallinen esiintymislava. Lava on musta ja sen pinta näyttää kovalta lasilta. 

Esitys alkaa huminalla. Se voimistuu ja alkaa resonoida tilan rakenteissa. Erilaisia värinöitä ilmenee ja häviää. Taajuudet läpäisevät materian kuin tuulenpuuska, joka suhisuttaa puita matkallaan. 

Humina on kolmiulotteista. Sen sisältä sykähtelee esiin matalampia taajuuksia. Ylempi ääni on kuin pintaa ja alempi sen läpi murtautuvaa ydintä. Yllättäen matalat taajuudet saavat esiintymislavan pinnan väreilemään. Se, mitä luulin lasiksi, onkin jotain muuta. Jotain nestettä. Mustaa kuin öljy. 

Nesteen väreily visualisoi äänen. Sen pintaa halkovat kuviot tuovat mieleen esityksen käsiohjelmassa olevan kuvan. Kuvassa esiintyjä liikuttaa kättään ja kamera on tallentanut liikkeen tiheänä sarjana päällekkäisiä otoksia. Hahmon ääriviivat ovat muuttuneet sahalaitaisiksi, hän on osa taajuuksien ja aaltojen virtaa. 

Kuva: Samuli Laine.

Äänen näkeminen on lopulta pieni osa esitystä. Se on vain ensisysäys koko ruumiilla kuulemiselle. Teos alkaa laajentua ja se tapahtuu lopulta rintakehässä, sormenpäissä, jalkapohjissa, niskavilloissa… Ja toki myös silmissä ja korvissakin.

On kiinnostavaa, miten Kuuntelemisessa tulee samanaikaisesti yhteen jotain tosi pientä ja suurta. Äänihän on ihan mahtavan kokoista, niin isoa, että koko paikka tärisee. Mutta samalla se kuitenkin herkistää mitä pienimmille värähtelyille ja paineen tunnuille kehossa.  

Käsiohjelmassa kerrotaan, että kuunteleminen tarkoittaa esityksen tekijöille kokonaisvaltaista ruumiillista läsnäoloa kaiken olevan kanssa. Mielestäni teos artikuloi tämän sanasta sanaan. Ihminen on kauttaaltaan resonoivaa, ääni on paljon muutakin kuin se, mikä kuullaan, se myös koskettaa ihan fyysisesti. 

Ehkä tässä kohtaa on hyvä heittää pallo sinulle ja kysyä, mille teos sinut herkisti?

Petteri: Tuo käsiohjelman kuvaus ja teoksen nimi konkretisoituivat itselleni voimakkaimmin ensi kertaa siinä kohtaa, kun Belghiti teki ensimmäiset liikkeensä. En myöskään osaa viittomakieltä, ja ehkä juuri siksi nämä Belghitin käsien johtamat, mutta hänen koko ruumiinsa mukana elämät liikkeet paiskasivat mielikuvitukseni jonnekin kielen ja inhimillisen vuorovaikutuksen alkuhämärään – sinne, missä silmien ja kehojen välisten siltojen rakentamiselle ei vielä oltu keksitty sääntöjä.

Tässä puuskassa pääni läpi ajoi monia mielikuvia, kuten jostain syystä hieroglyfit. Niiden tulkinnassa yksi haaste oli aikanaan se, ettei oltu varmoja, mitkä kuvista ovat sovittua merkistöä eli kieltä sen teknisessä merkityksessä, ja mitkä ”pelkkiä” kuvia. Tämän siis kuvittelin vastaavan hieman omaa kokemustani Belghitin liikkeistä sillä erotuksella, että tämä ero ei ollut itselleni haaste, vaan sen auki räjähtäminen avasi minulle teoksen tilan ja elämän.

Toinen oleellinen hetki oli tuo mainitsemasi ensimmäisten bassotaajuuksien aiheuttama värinä niin ikään kiinteäksi luulemani neliörakenteen pinnassa. Yksinkertaisen viisas ja tarkoituksenmukainen avaus teokselle, minkä lisäksi haluan käyttää sanaa ”tarttuva”. Termi tavataan varata popkappaleiden bulkkikritiikki- ja viestintäjargoniin, mutta ehkä se tulisi ottaa haltuun muissakin rekistereissä, sillä se on usein kuvaava.

Toisaalta teoksessaan käytetään taitavasti nimenomaan keinoja, jotka ovat esitystaiteessa ja ylipäätään nykytaiteissa kokemukseni mukaan melko harvinaisia: ihmiskasvoista yleisön suuntaan avautumista, suurieleistä mukaan ottamista, affektiivista johdattelua ja varauksetonta paisuttelua. Belghitin tekemisestä tuli mieleeni valovoimaiset populaarimusiikin esittäjät. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä yllättävämmältä tuntuu, että nämä elementit on saatu sekä vaivattomasti että syvällisesti yhdistettyä äänitaiteen ja esitystaiteen keinoihin.

Puhumattakaan siitä, mitä tällä yhdistelmällä saavutettiin.

Poimittakoon esimerkiksi alkupuolella koettu matka sinivalaan keholliseen elämään. Taiteessa nyt tiuhaan nähtävänä toislajisuuksiin kurottamisena jakso oli itselleni metodiltaan ja myös lopputuloksiltaan ennenkokematon. Ehkä avain on juuri siinä, että tässäkään kohtaa Kuunteleminen ei pyri välittömästi hyppäämään ihmisyyden ja välittömän läsnäolomme tuolle puolen, vaan etenee niiden kautta ja poimii ne mukaansa hellästi mutta lujasti kädestä pitäen kuin Peter Pan. Valaaseen samastumista ei yritetä selittää auki, vaan jossain vaiheessa se vain alkaa – kuin lentäminen – niin, että myös lopullisen samastumisen mahdottomuus sisältyy kokemukseen ihanana, toiveikkaana ulottuvuutena.

Kohtauksen aikana mietin jotakuinkin, että miksei elämä voi tuntua tältä. Kuunteleminen on toden totta nimensä veroinen esitys.

Konteksti tietysti vaikuttaa kokemukseen, ja itselleni teoksen kauneutta lisäsi se, että se esitetään nyt äänitaiteilija ja muusikko Mika Vainion retrospektiivinäyttelyn aikana. Äänitaidetekona ajateltuna Kuunteleminen saakin omanlaisensa energian. Esitystaiteen puolelta mieleni taas hakeutuu kohti Emilia Kokon teoksia, jotka tuntuvat lähestyvän jotakin samaa ydintä eri suunnasta. Kuuntelemisen tulokulma on lyyrinen ja totunnaisemmalla tavalla inhimilliseen läsnäoloon perustuva, kun taas Kokon teoksissa koskettava toiseus tulee tulkintani mukaan enemmän poissaolon ja eeppisen venyttämisen kautta.

Matti: Myös minulla ensimmäinen teoksesta mieleen tullut rinnakkaisuus oli Emilia Kokko ja etenkin Humina-teos, jossa (kuten olen aiemminkin kai kertonutkin) voimakas ääni vavisutti tilan rakenteita. 

(Siitä tulikin mieleen, että viimeisimmässä Nuoressa Voimassa eli niin sanotussa Möykky-numerossa, on Huminan äänisuunnittelun tehneen Markus Lindénin innostava teksti ei-binäärisestä äänisuunnittelusta. Se on kuin lyhyt oodi äänelle ja kaikille sen rikkauksille. Kannattaa lukea.)

Kokon ja Lindénin Huminassa tilaa soittavat taajuudet artikuloitiin kuitenkin toisin kuin nyt tässä Joel Teixeira Nevesin ohjaamassa ja Johannes Vartolan äänisuunnittelemassa teoksessa. Onkin ehkä oireellista tuntea samankaltaisuutta teosten välillä heti, kun ne operoivat samojen raaka-aineiden kanssa. 

Jos Huminassa kuunneltiin ympäröivän tilan sointia, niin Kuuntelemisessa tunnustellaan oman ruumiin sointia. Kumpaakin silti luonnehtii jonkinlainen ääneen ympäröivyys ja kaikkialla oleminen. Kaikkiallaisuus? Kaikkisuus?

Pitää vielä muistuttaa, että kun tämän teoksen kohdalla puhutaan äänestä, niin se ei tarkoita vain sitä, mikä yleismerkityksessä on kuultavaa. Esitys on esteetön myös kuuroille. Se ei ole sitä ainoastaan viittomakielisyyden vaan myös äänisuunnittelun osalta. 

Ääni koskettaa tilan läpi. Se läpäisee rakenteita. Se ei vain liu’u materiaalista toiseen, vaan soi niissä samanaikaisesti. Juuri tässä on jutun juju ainakin minulle. Se, miten äänen avulla tehdään havaittavaksi kaiken olevaisen materiaalista ykseyttä. Ääni yhdistää meidät kuin eetteri.

Kuunteleminen on jotain sukua myös viime vuonna Baltic Circlessä olleelle Matter-teokselle. Kuuntelemisen työryhmästä ainakin skenografi Samuli Laine oli mukana myös siinä. Matter niin ikään puhutteli kokijaa kokonaisvaltaisesti ruumiin kautta. Teoksessa maattiin turpeessa ja tunnusteltiin sen tuntua iholla. Eräässä kohtauksessa katsojille annettiin solariumissa käytettävät suojalasit, joiden läpi – ikään kuin suljetuin silmin – katsottiin valoshow, joka tuntui tapahtuvan oman pään sisällä. 

Samalla tavalla Kuuntelemisessa kokijan ruumis tulee teoksen instrumentiksi ja ikään kuin osaksi soivaa orkesteria. Teos soittaa meitä. Minä, sinä ja valas, kaikki samalla taajuudella. ”Samalla aaltopituudella”, kuten sanonta kuuluu. Tässä kaiken soivuudessa on jotain tosi lempeää ja rajatonta. 

Esitystaide onkin viimeisten vuosien aikana avannut minulle kokonaan uudenlaisen, ruumiillisen tiedon rekisterin. Se on saanut minussa aikaan ihan konkreettisen affektiivisen käänteen..

Tämä kokemus kirkastui jälleen Kuuntelemisessa ja siinä, miten vastaanotin teosta jalkapohjillani, sormillani, korvillani. Ne myös jotenkin ajattelivat minussa, siis sormet, korvat ja muut. Ikäänkuin vastaanottaminen itsessään jo olisi ajattelua. Tavallaan se kai onkin. On kuitenkin vaikea artikuloida, mitä nämä ruumiin ajatukset ovat. Kuten sanottu, se on minulle uudenlainen ja toistaiseksi (ehkä ikuisesti) sanoittamattoman tiedon rekisteri. Tai ei ehkä edes tiedon, vaan ymmärryksen rekisteri. 

Tanssiminen on yhteyttä monessa mielessä. Se on yhteyttä toisiin, yhteyttä ääneen, yhteyttä itseen, tilaan, lattiaan, mihin ikinä. Se on resonointia ja sen variaatioita. Siksi on vaikea ajatella sopivampaa loppuhuipennusta Kuuntelemiselle. Tietenkin se on tanssi! Sehän on kuuntelemisen miltei vääjäämätön seuraus. Tanssi vastaanottaa, mutta ei vastaa. Ehkä tämä on se toislajisille tunnusomainen tapahtuma, johon esityksen käsiohjelma viittaa. Ihmisen ei tarvitse  yrittää aina vastata, voi myös tanssia ja vastaanottaa.

Se on oivaltavaa, koska se on niin yksinkertaista. 

Petteri: Oivaltava ja älykäs yksinkertaisuus tosiaan määrittää Kuuntelemista. Siksikin siitä välittyy tietty lapsenomainen into, josta saan energiaa edelleen, pari päivää esityksen jälkeen. Tuntuu siltä, että tekijät ovat luottaneet täysin ideaansa ja tunteneet sen kotoisaksi.

Muista kiinnostavista huomioistasi tartun tuohon, miten kokijan ruumis tulee osaksi soivaa teosta. Alkupuolen koreografiassa olin näkevinäni viittauksen siihen, miten kapellimestari tuottaa ja välittää energiaa orkesterille. Tilanne oli toki käänteinen, sillä vaikka Kuuntelemista voi kutsua jollain tasolla osallistavaksi, me olimme nimenomaan vastaanottajia, lahjan saajia. Meitä ei yritetty aktivoida luoviksi ja tuottaviksi subjekteiksi, vaan yleisön asemaamme yksinkertaisesti syvennettiin.

Name drop: en voikaan olla ajattelematta ranskalaisfilosofi Jacques Rancièrea, joka on eritellyt sitä, miten 1900-luvun kriittisissä teatteriparadigmoissa ”katsojaa haukutaan koska hän ei tee mitään, kun taas näyttelijät ja työläiset teatterin ulkopuolella sen sijaan panevat ruumiinsa toimimaan.” Tälle yleisöposition passiivisuudelle vastavoimaksi viriteltiin käytäntöjä, joissa esitys muistutti oletetusti autuaan unohtuneessa tilassa olevia katsojia, että nämä elävät yhteiskunnassa.

Vähäisen kokemukseni perusteella 2000-luvun esitystaiteissa tämä koulumestarimainen lähtökohta on ylitetty tavalla, jossa ymmärretään, etteivät katsominen ja toimiminen ole vastakkaisia asioita. Belghiti ja muut mielestäni rakentavat teoksensa kauniilla tavalla juuri katsojuudelle ominaiselle, näkymättömälle aktiivisuudelle, joka vaatii omaa tilaa, jossa hämmästyä, tuntea, tulkita ja ottaa vastaan, ja jossa kokemuksesta tulee varsinaisesti jotain taiteelle – eikä vaikkapa tutkivalle journalismille – ominaista.

Jos Kuuntelemista ja sen edellä mainitsemiamme sukulaisteoksia lähestyy tästä aukeavasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta, niitä voi ajatella vastavoimina informaatiokapitalismin jatkuvasti kiihtyvälle, manipulatiiviselle ärsykehyöylle, joka haluaa ennakoida ja hyödyntää pienimmätkin affektiiviset liikahduksemme, kehosuhteemme ja tapamme aistia. Väitän, että tälle perustui sinivalaskohtauksen vaikutus itseeni: se avasi uudestaan nämä olemiseni tasot, puhalsi niihin hengen, ja sain ne taas osittain itseni haltuun. Jos Stendahlin romanttinen tokaisu, että taide on lupaus onnesta, oli totta 1800-luvulla, on se nykyään raastavan totta.

Sitten on vielä yksi teos, johon Kuunteleminen varmasti viittaa: yleisön keskelle jäänyt ”lava” ei ollut musta neliö vain teknisistä syistä. Mietin tätä jo tilaan saapuessamme, ja sainkin vahvistuksen, kun jossain kohtaa sen reunoihin suunnattiin valkoiset suorakaiteen muotoiset valot, ja lopputuloksena oli vaikutelma mustasta neliöstä valkoisella pohjalla. Malevitsh halusi aikanaan ilmaista teoksellaan täydellistä vapauden tuntua, ja tapa, jolla Kuunteleminen ottaa taulun seinältä ja kääntää sen liikkeeseen reagoivaksi tanssilattiaksi on itselleni yksi teoksen eleganteimmista ja pakahduttavimmista eleistä.


Esityksestä Kiasman sivuilla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s