Osavuosikatsaus, eli mitä on tullut tehtyä

Petteri: Seiskan pojat aktivoitiin Koneen apurahan turvin tammikuussa. Nyt, kun ensimmäinen kvartaali on ollut kolmisen viikkoa ohi, teemme vastuullisena toimijana luonnollisesti osavuosikatsauksen.

Ihan ensimmäiseksi: tämä on ollut palkitsevaa, toisinaan jopa hauskaa. Samalla projekti on vaatinut itseltäni selvää uudelleenorientoitumista. Mulla ei ole aiemmin ollut näin tiivistä julkaisutahtia, ja esimeriksi kritiikkien kanssa olen saattanut pitää yli vuodenkin taukoja. Välillä taas olen pakertanut akateemista tutkimustekstiä, mikä edelleen on totuttanut mua mietteliääseen hidastempoisuuteen. Jonkinlainen asioiden ylipureksinta ja formaattiimme nähden pitkällinen jaarittelu olikin mulla pinnassa ensimmäisissä julkaisuissamme. Osittain tästä syystä liityin maaliskuussa Twitteriin: opetellakseni myös nopeatempoisempaa tiedon omaksumista ja käsittelyä – sekä tietysti keskustelua.

Olen edelleen tyytyväinen ensimmäiseen julkaisuumme, jossa käsittelimme kritiikkiä yleisesti. Se oli hyvä tapa aloittaa, ja moni ilmoitti, että se oli kiinnostava teksti. Sen jälkeen palautetta on tullut (tietääkseni) kolmesta arviosta, eli OD Kokemuksen Rituaali-levystä, Eerika Adamssonin Nostalgia-näyttelystä ja Eino Saaren Miehen kosketus-näytelmästä. Oli mukavaa, ja samalla kuumottavaa, että kaikissa kolmessa palautteen antajien joukossa olivat itse taiteilijat. Parhaalta on tuntunut, että kiitosta on tullut nimenomaan juttujemme tarkkuudesta. Tämä on itselleni todella tärkeää. Tai totta kai tarkkuus on kritiikissä objektiivisestikin supertärkeää, mutta tarkoitan kokemusta, että on joidenkin mielestä onnistunut siinä.

Tähän liittyen olemme kaiketi onnistuneet välttämään vaikutelman, että tässä kaksi nuorta jäbää vähän rennosti jäbäilee taidejutuista silleen hyvällä meiningillä ja asenne edellä. Olisi totta puhuen lamaannuttavan hirveää, jos joku kertoisi kokevansa meidän tekstit noin. Asiantuntijuutta tässä kuitenkin ollaan soveltamassa. Tämä ei toisaalta tarkoita, että olisimme sulkeneet täysin pois tietyn diletantismin. Mulla esimeriksi ei ole (joidenkin kurssitöiden lisäksi) aiempaa kokemusta teatterista kirjoittamisesta, ja sullekin tuo Nostalgia-teksti taisi olla eka kuvataidejuttu. ”Asiantuntijat kokeilee”.

Koska meillä on kiitollisesti täysi vapaus valita arvioimamme teokset, yksi mahdollinen sudenkuoppa olisi kai ollut myös se, että ajautuisimme kirjoittamaan vain taatusti diggailemistamme teoksista ja ilmeisestä faninäkökulmasta. (Tällainen kirjoittelu on muuten yksi juttutyyppi, joka on korvannut kritiikkiä lehtien kulttuuriosioissa. Etenkin TV-sarjojen kohdalla.)

Oletko muuten kuullut kenenkään sanovan mitään tästä keskusteluformaatista? Odotin ehkä, että siihen kiinnitettäisiin enemmänkin huomiota. En siis ole mitenkään pettynyt, ettei sitä ole ihmetelty, lievän yllättynyt vain.

Matti: Lähdimme tällä projektilla kartoittamaan taiteen ajattelun prosessimaisuutta ja ehkä jonkinlaista reaktiivisuuttakin. Toisinaan vähäisempikin impulssi saattaa muuttaa kokemisen suuntaa ja teos avautuu uudesta näkökulmasta. Joidenkin tekstien kohdalla olen jäänyt miettimään, tuleeko ajattelun keskeneräisyys lukijalle kunnolla näkyviin, onko se uoma, johon keskustelumme ovat asettuneet, omiaan tuomaan sen esiin? Pitäisikö meidän replikoida lyhyemmin ja tiheämmin? Ja edelleen, onko ajatus tällaisesta työskentelytavasta näissä olosuhteissa edes mahdollinen?

Olen myös pohtinut repliikkiemme välistä suhdetta. Pitäisikö meidän väitellä? Odotetaanko sitä meiltä? En ole aivan vakuuttunut, että näkemysten ”yhteentörmäyttäminen” olisi paras tapa käsitellä taidetta. Omaa näkemystään voi puolustaa, mutta pelkään sen johtavan fokuksen yksipuolistumiseen ja lopulta kokonaiskuvan vääristymiseen. Mielestäni on ihan hyvä, ettemme ole varsinaisesti hakeneet kontaktia (tai konfliktia) tällä tavalla, vaan olemme antaneet tekstiemme versota omiin suuntiinsa. Ehkä välillä on tuntunut, että käymme molemmat heittämässä omat monologimme, mutta tähän otantaan mahtuu kaikenlaista. Juttu per viikko -tahti on itsellenikin uusi ja uutuudessaan intensiivinen. Olen siinäkin mielessä uudessa tilanteessa, etten ole ennen kokenut moista freelancer-sekatyöläisyyttä kuin nyt, mikä luo omanlaisensa työskentelypuitteet.

Mainitsemasi ”hyvä jäbäily” on kiusallinen seikka ja olen yrittänyt olla ajattelematta sitä. Näin siksi, ettei tulisi kiusausta alkaa puolustaa itseään kritiikiltä jo ennen kuin sellaista on saanut. Niinpä olen päättänyt vaieta asian kuoliaaksi ja yrittää parhaani mukaan olla olematta hyvä jätkä, jolla on asenne kohdillaan. Olen samaa mieltä, että se on tuntunut menevän meiltä molemmilta ihan hyvin. Moinen kritiikki olisi tosiaan ikävää, mutta ei kai siihenkään kuolisi.

Mainitsemasi palautteen lisäksi olen saanut vain jotain yksittäisiä kommentteja juttujen kiinnostavuudesta. Rakkaus ja toisto -esityksen kohdalla eräs kollega sanoi, että siinä olisi voinut mennä vielä vähän syvemmälle. Paljon mahdollista, ehkä sitä voisi vielä pohtia jossain kohtaa. Keskustelumuotoa ei ole kukaan pahemmin kommentoinut, joskaan en ole siitä niin yllättynyt: tekotapaa on kuitenkin kokeiltu moniaalla paljon. Mainittakoon kuitenkin, että SARVin teatterijaoksen kokouksessa tapaamani venäläiset teatterikriitikot innostuivat keskustelumuodosta ja alkoivat heti suunnitella tekevänsä itse jotain samantapaista

Henkilökohtaisesti olen nauttinut nyt ehkä eniten kuvataiteesta kirjoittamisesta. En väitä, että olisin asiassa nyt kolmen jutun jälkeen kompetentti, mutta minulla todella oli asian suhteen jonkinlainen blokki ennen tätä. Tuntuu melkein kuin aivoissa olisi auennut jokin uusi esteettisen nautinnon kategoria. Huomaan, että minulla asioiden nautittavuus ja kiinnostavuus riippuu paljon kyvystäni sanallistaa niitä.

Keskeneräisyyttä on vaikea sietää ja valitettavasti kritiikki tuntuu aina olevan tavalla tai toisella keskeneräistä. Se voi olla hetken valmista, mutta sitten vähitellen muuttuu taas keskeneräiseksi, kun teos etääntyy siitä ja saa uusia merkityksiä ajan myötä, tai kun siitä esitetään uusia näkökulmia. Välillä tulee jälkikäteen mieleen asioita, joita keskustelussa olisi voinut sanoa, tai sitten haluaa korjata tai oikaista jonkin huolimattomasti tehdyn heiton.  Minulla on tähän ainakin yksi esimerkki, joka jäi vaivaamaan minua. Onko sinulla tunnustettavaa tällä saralla?

Petteri: Tunnistan ilman muuta tän takaraivossa nalkuttavan keskeneräisyyden, mutta samalla tunnustan, että juuri tässä projektissa se ei ole stressannut mua niin paljon kuin voisi. Ehkä asennoiduin alusta alkaen tähän ikään kuin vastapainona opetus- ja tutkimusjutuille, joissa sitten tallon itseäni jälkikäteen sitäkin enemmän. (Saatan miettiä vuodenkin päästä jotain kurssia, että perkele kun olisi pitänyt tehdä noin ja näin.) Noissa hommissa mua myös vaivaa ikuinen huijarisyndrooma, Seiskan poikiin kirjoittaessa ei. Itse asiassa muistan, kun ekan julkaisumme jälkeen kaveri kysyi, että mikä tuon tekstin väite tai lopputulema on, ja vastasin jotenkin, että en tiedä, me vain mietimme asiaa. Tän ääneen sanominen oli jotenkin uusi, ihmeellinen ja rauhoittava kokemus.

On totta, että aina arvioidemme keskustelevuus ei ole ihan selkeästi pinnassa. Kuten vihjaat, se ei ole lähtökohtaisesti ongelma, koska keskustelevuuttakin on monenlaista. Kahden eri näkökulman lukeminen peräjälkeen on sekin oleellisesti dialogisempaa kuin vaikka yhden kriitikon ”toisaalta, toisaalta”-pohdinta. Kaksi peräkkäistä monologia voi ehkä parhaimmillaan toimia kuin yllättävä montaasi. Samalla koen, että tällainen dialogisuus on selvästi erilaista kuin se, mitä julkisessa keskustelussa yleensä näkee: toisen väitteeseen reagoidaan selkeällä vastadiskurssilla tai analyyttisellä purkamisella. Tällaiselle on ilman muuta paikkansa vaikka poliittisessa debatissa, mutta ei taidekritiikissä. Tai ainakaan meidän kritiikeissä. Mun on myös vaikea kuvitella, että ihmiset haluaisivat tällaista väittelyä yhtään enempää.

Mekaaninen huomio: tekstimme ovat muuttuneet systemaattisesti lyhyemmiksi sitten tammikuun. Ehkä tämä liittyy tuohon mainitsemaasi Rakkaus ja toisto-arviosta saamaamme palautteeseen? Tai sitten olemme vain hyvässä mielessä tiivistäneet ilmaisuamme.

Tätä lienee hyvä pohtia, sillä kuten toteat, koko projektin idea on avata taidekokemuksen ja kritiikin kirjoittamisen prosessimaisuutta ja keskeneräisyyttä, ja liian napakka hemingwayläisyys saattaa syödä tätä pois. Kansallisteatterin Karamazovin veljeksistä kirjoitimme chat-muodossa, joka kieltämättä antoi enemmän tilaa näille ulottuvuuksille. Samalla mietin, jaksavatko ihmiset lukea chat-muotoisia juttuja, ja että onko saavutettu reaktiivisuuden korostuminen suhteessa lukukokemukseen ja kritiikin tarkoitukseen – miksi tämän tarkoituksen sitten mieltääkin. Tässä tulee kai vastaan se oleellinen kysymys: missä määrin toimimme kritiikin marginaaleissa (kuten Derrida sanoi toimivansa filosofian marginaaleissa) ja missä määrin kritiikkidiskurssin sisällä.

Huomaan alkavani miettiä, että oliko tuo mainitsemani ensimmäisten julkaisujen “jaaritteluni” sittenkään jaarittelua, vai juuri itse asiaa.

Matti: Jaarittelusta sanottakoon, että pidän sitä jopa hyveenä tässä kontekstissa. Jos oikein muistan, siihen viitattiin jo apurahahakemuksessamme, että annamme itsellemme luvan jaaritella ja jahkailla. Luulen, että oma impulssini tähän tuli siitä, kun luin jostain, että jaarittelu pahinta, mihin kritiikissä voi sortua. Ja tietenkin kaikki ”kielletty” kiinnostaa. Tässä toki on korostettava, etten missään nimessä haluaisi lukea yksinomaan jaarittelevia tekstejä, mutta kaipa tällaisten projektien pointti onkin tehdä asioita toisin, ei ehdottaa, että kaiken pitäisi olla tällaista.

Tuo oli hyvä pointti, mitä mainitsit chat-kritiikistä. Kyseinen muoto tuo reaktiivisuuden ja keskustelun pintaan, mutta ei ole pahitteeksi pohtia, missä määrin se lopulta palvelee lukijaa. Chat-muotoisissa jutuissa korostuu muun ohella tekstin editoimattomuus ja mahdollisesti sillä tavoiteltu välittömyys tai ”aitous”. Ehkäpä chat voisi toimia jossain jutussa eräänlaisena materiaalin koostamisena, jonka pohjalta varsinainen juttu editoitaisiin valmiiksi. Tämä tosin vaatisi tuplasti enemmän työtä, mutta voisihan sellaistakin joskus koittaa.

Yleensä orientoidun lukemaan julkaistuja tekstejä siten kuin ne olisivat valmiita. Keskeneräisyyden kanssa vaikeilu, etenkin tätä projektia koskien, tapahtuu siis tätä taustaa vasten. Kirjoitustahtimme on melko nopea ja siinä tulee heiteltyä paljon sellaisia kommentteja ja vertauksia, jotka jäävät jälkikäteen mietityttämään, ja joita perustellakseen haluaisi piiloutua keskeneräisyyden taakse.

Esimerkiksi M/S Romanticista kirjoittaessamme mainitsin kotimaisten televisiosarjojen pyrkimyksen tavoitella hyvin rajattua nuorten aikuisten kohderyhmää. Tällaiset heitot ovat melko isoja, ja vaikka ne jotenkuten pystyisikin siinä hetkessä perustelemaan, tekee aina jälkikäteen mieli opponoida itseään tai heittäytyä toisaalta-toisaalta-tyylisiin pohdintoihin, jotka tietenkin lopulta karkaavat itse aiheesta. Kaipa sitä haluaa saada itsensä kiinni omista möläytyksistään aina ennen kuin joku muu saa.

Petteri: Jep, muakin on jäänyt mietityttämään nimenomaan muutama tällainen kehystävä tai kontekstoiva heitto, joissa teosta suhteutetaan johonkin skeneen tai ilmiöön. Joitakin on toisaalta mulla jäänyt poiskin esimerkiksi silloin, kun on ollut aikaa kirjoittaa oma repla useammassa sykäyksessä ja pitää välissä taukoja. Ehkä tämä poisjääminen kertoo jotain näistä lausunnoista, tai ainakin osasta niitä.

En silti tiedä, onko mahdollista löytää tai tarkoituksenmukaista etsiä selkeää metodia keskeneräisyyden ja hiotun välillä. Riskit kuuluvat asiaan, mutta liika mielivalta on vain opittava tunnistamaan. Joka tapauksessa olemme mielestäni melko johdonmukaisesti kirjoittaneet auki mielleyhtymien henkilökohtaisuuden, emmekä ylipäätään kirjoittaneet mitenkään hirveän huolettomasti.

Voi myös miettiä, miten usein lukee kritiikin, jossa kriitikko heittää rohkeasti omia assosiaatioitaan kehiin, ja ne kaikki tuntuvat ymmärrettäviltä. Vaikka teksti olisi muuten miten hieno, jokin tällainen kohta saattaa jäädä melko läpitunkemattomaksi – arvion pätevyyden siitä mielestäni kärsimättä. Osittain näiden linkkien viljelyn funktion voikin nähdä sinä kuuluisana position avaamisena, jossa juuri juopa kirjoittajan ja lukijan välillä voi auttaa lukijaa saamaan jopa paremman kuvan siitä, mitä on lukemassa. En siis halua tässä romantisoida tunteellisen inspiroitunutta hurukirjoittamista, vaan lähinnä sanoa, että itse yritän pitää tämän positioasian aktiivisesti mielessä, jos ja kun jokin oma rykäisy jää kaivelemaan.

Matti: Ehkä voisin vielä lyhyesti kommentoida tuota avauspuheenvuorossasi mainitsemaa fanikirjoittamista. Tunnistan saman ilmiön etenkin televisiosarjojen kohdalla. Nyt esimerkiksi Game of Thronesin viimeisen kauden alettua kyseinen aihe tuntuu relevantilta. Sama oli ehkä Twin Peaksin kolmoskauden aikoihin.

Mielestäni ilmiö on kiinnostava. Osittain se ehkä palautuu myös kulttuurituotteiden tarjonnan runsauteen. Itse en ole katsonut esim. GOT:ia, mutta voin helposti kuvitella, ettei sitä ole mielekästä arvioida suhteessa muihin sarjoihin sen mittasuhteiden vuoksi. Ylipäänsä pitkäkestoiset suursarjat tuovat pikantin haasteen kritiikillle: arvioidaanko niitä jaksoittain, tuotantokausittain, vai lopulta kokonaisuuksina.

Periaatteessahan Seiskan pojat on tai olisi mainio alusta juuri esim. pitkäkestoisten televisiosarjojen seurantaan ja arviointiin. Toisaalta keskustelumuoto on ehkä jo lähtökohtaisesti yleisempää populaarikulttuurin teosten arvioinnissa, ainakin jos lasketaan mukaan podcastit ja radio. Sen vuoksi pidän meidän osalta ihan virkistävänä sitä, että käymme juuri taidenäyttelyissä ym. joita ei ehkä samalla tavalla mielletä ”yhdessä” koettaviksi, tai ne eivät muodosta samalla tavalla yhteisesti koettuja ilmiöitä kuin populaarikulttuurin tuotteet, jolloin niistä ei myöskään keskustella julkisesti samalla tavalla.

Ainiin, meidän pitää ehdottomasti päästä käymään vielä myös oopperassa tai baletissa!