Kari Cavén: Työmiehen päiväkirja, Galerie Anhava

Matti: Kari Cavénin näyttelystä Työmiehen päiväkirja nousee itselleni ensimmäiseksi mieleen nyky-yhteiskunnan arvoilla leikittelevä huumori, joka kohdistuu näyttelyn nimen mukaisesti työhön ja ankaraan työmoraaliin, mutta ehkä myös jonkinlaiseen taidemaailman oletettuun ryppyotsaisuuteen

Löydetyistä ja kokoon haalituista materiaaleista valmistetut teokset on nimetty pienoisilla puujalkavitseillä, kuten suoraan Pulttibois-sketseistä tuttuun James Potkukelkkaan viittaava ”Apuva”, tai kellarissa oleva Markku ”Sika” Puustisen videoteos ”Helpolla hyvä tulee”, tai heti galleria Anhavaan sisään astuessa vastassa oleva Cavénin ”Sähköpostilaatikko”.

Itselleni juuri teosten nimet määrittelivät paljolti sitä, miten niitä katsoin. Mielestäni näyttelyssä onnistutaan juuri siinä, että aluksi kaikki näyttää yksinkertaiselta ja simppeliltä, kunnes vähitellen teoksista alkaa kuoriutua kokoaan suurempia merkityksiä. Esimerkiksi rautanauloista kyhätty, jonkinlaista punnusta tai Foucault’n heiluria muistuttava ”Maan vetovoima” oli teos, jonka ohitin aluksi melko nopeasti, mutta jota palasin vielä ihmettelemään. Rautanaulojen ja jonkinlaisen fysiikan tieteen välinen ristiriita jäi kiinnostamaan.

Maan vetovoima, 2018.

Petteri: Cavén on jo pitkään käyttänyt arkisia materiaaleja ja esineitä, eikä tämä näyttely ole irtiotto. Hänen tekemisessään voi paikantaa ITE-taiteen henkeä ja maanläheisyyteen pyrkivää bobdylanmaisuutta. Toisaalta hänet voi yhdistää myös poptaiteilijoihin, jotka sanoivat paatoksellisille modernisti-intellektuelleille ”älkää nyt viitsikö” vetäen yhtäläisyysmerkit ”oleellisten ja universaalien” abstraktioiden sekä kaupallisen massakulttuurin muotojen väliin.

Näihin konteksteihin asettaminen on kuitenkin itse asiassa eräänlainen ansa: teoksia ei millään voi ajatella minään uutena Cavénin tuotannossa saati modernin taiteen historiassa. Jaankin kokemuksesi, että kaikki vaikuttaa aluksi simppeliltä, ja omalla kohdallani yhdistän sen juuri tähän näennäiseen uutuudenpuutteeseen. Näyttely vaatii herkistymistä sellaiselle erityisyydelle ja yksityiskohtaisuudelle, joka on vierasta jatkuvalle ismien ja taiteilijabrändien synnyttämiselle, taiteelliselle versiolle innovaatioajattelusta.

(Tähän herkistymiseen muuten viitataan näyttelyesitteessä niin, että teosten äärellä ”katsoja tuntuu kokevan saman prosessin kuin taiteilija suunnitellessaan teoksia”. Siteeraan käsikirjoittaja-ohjaaja Juha Jokelaa, kun hän eräässä Suomen arvostelijain liiton seminaarissa sivusi tällaisten muotoilujen käyttöä: ”Mikä helvetin ’katsoja’?” Ilman muuta sanoisin, että avautuakseen Cavénin teokset edellyttävät tämäntyyppistä osallistumista, mikä on tietysti hyvin erilainen lausunto.)

Ympäri pyöreetä, 2018.

Cavénin teokset eivät perustu niinkään yksiselitteiselle arkiesineiden irrottamiselle konteksteistaan kuin niiden avaamiselle tai laajentamiselle. Kun esimerkiksi Ympäri pyöreetä-teos koostuu kolmesta pannunalusesta, sen ydin ei silti ole näiden käyttöesineiden estetisoiva, puhtaan muodollinen tuijottaminen, vaan enemmänkin esteettisyyden ja käyttötarkoituksen samanaikaisuus. Jotain, jota vaikkapa aikuisen sylissä kantama lapsi voisi kokea, kun aikuinen toisella kädellä säätää keittiössä käyttäen alusia.

Kun taiteilijan pyrkimyksenä on avata arjen runollisuutta tai esteettisyyttä, vaarana on, että siitä tulee alentuva koulutusprojekti, johon liittyy myös jonkinlainen viktoriaaninen luokkamoraali. Että kun siivoat sitä pääkonttorin vessaa, niin yritäthän nauttia niistä liuotinaineiden jättämistä kiinnostavista muodoista erilaisilla pinnoilla. Itse koenkin tämäntyyppisissä näyttelyissä aina vähintään ohimeneviä ärsyyntymisen hetkiä, mutta tällä kertaa se ei kuitenkaan jäänyt päällimmäiseksi tunteeksi. Cavénin teoksilla on jonkinlainen ”Schrödingerin veistoksen” laatu, jossa arjen ja taiteen kaltaiset vastakohdat ovat samanaikaisesti mahdollisia. Ennen kaikkea tämä jatkuvan liikkeen tuntu vaikuttikin siihen, ettei pedagogisuus noussut omalla kohdallani näyttelyä määrittäväksi näkökulmaksi.

En muuten tullut ajatelleeksi tuota mainitsemaasi ankaralla työmoraalilla leikittelyn ulottuvuutta. Siitä käsin teoksissa on jopa jotain kevyesti utooppista.

Monivärimaalaus, 2019.

Matti: Ehkäpä voisin siinä tapauksessa vähän kertoa lisää tuosta työmoraali-asiasta.

Näyttelystä tuli siis mieleen muinaisten komediaelokuvien suhde työhön: Chaplinin Nykyaika tai vaikka Pekka ja Pätkä Puistotäteinä (vaikkei em. elokuvat ihan vertailukelpoisia keskenään olekaan). Yhtä kaikki molemmissa päähenkilö(t) yrittävät sopeutua työelämään, mistä sitten seuraa erilaisia kommelluksia. Esimerkiksi Pekassa ja Pätkässä he yrittävät korjata auton, mutta päätyvätkin vain purkamaan siitä moottorin pois ja suututtamaan asiakkaan. Nykyajasta ikimuistoisin osuus lienee Kulkuri-hahmon yritys työskennellä tehtaassa.

Cavénin näyttelyssä kuvittelen teosten taakse hahmon, joka on edellä mainittujen antisankareiden tapaan kuljeksinut kokeilemassa erilaisia työtehtäviä, mutta jonka mielikuvitus ja lapsenomainen luovuus tekevät sääntöihin perustuvan työn suorittamisen mahdottomaksi. Niinpä hän on päätynyt vääntämään puutarhaletkun neliöksi ja nimeämään sen ”Vedenkerääjäksi” tai iskemään kuminauhan seinään ja nimeämään sen ”Letiksi”. Tai sitten hän on penkonut työmaa-alueen purkutalojen jäämistöä ja löytänyt sieltä materiaaleja, joilla hän on alkanut leikkimään eli työstämään ja nimeämään niitä uusiksi, kuten “Suljin” tai “From Moskovan metro with love”.

From Moskovan metro with Love, 2019.

Tähän tulkintaan minut ohjaa näyttelyn ironiselta kalskahtava nimi Työmiehen päiväkirja. Ikään kuin teokset olisivat muistoesineitä erilaisten hanttihommien varrelta. Myönnettäköön, että nyt kun sanoit, niin onhan siinä vähän sellaista arjen estetiikan osoittelua, että tunnistetaan betonin keskeltä ponnistava leskenlehti ja kiinnostutaan siitä. Koen ilmiön kuitenkin tunnistettavaksi. Etenkin työn lomassa koetut esteettiset havainnot tuntuvat aina korostetun ohikiitäviltä, sellaisilta ettei niihin ole aikaa tarttua, koska aina joku hengittää niskaan.

Useat näyttelyn teosnimet, kuten ”Sähköpostilaatikko”, ”Vipusin”, ”Palaveri” ja ”Hikikin” viittaavat työhön. Tämän vuoksi koin myös teosten järjestyksen likimain tarinallisena – alussa olleesta sähköpostilaatikosta kuljettiin monien työ- kasvu- ja kriisivaiheiden jälkeen ”Luomus”-nimiseen teokseen. Kellarissa sijainnut, järjestyksessä toiseksi viimeinen, teos ”Helpolla hyvä tulee” (joka siis on Markku ”Sika” Puustisen käsialaa) sinetöi työhön kohdistuvan ivan. Samalla se rinnastuu luovan työn kliseisiin: pitkän vaikeilun ja maailmaa syleilevän vaelluksen ja kasvukipujen jälkeen varsinainen luomus, työn hedelmä, syntyy vain heittelemällä laiskasti teflonlevyjä piirtoheittimelle, jonka jälkeen teos on valmis.

Luomus, 2019.

Petteri: Okei, nyt tajuan tuon työmoraalikelan täysin. Ajattelin itsekin näyttelyn nimeä mukaillen, että teokset ovat jonkinlaisia säpäleitä joistain ”varsinaisista” työprosesseista, jotka joko valmistuivat jollain muulla aikajanalla tai jäivät toteutumatta juuri, koska Työmies-hahmo päätyi leikkimään mieluummin. En kuitenkaan osannut ajatella sitä kuvaamallasi twistillä.

Samalla veit myös tuon näyttelyn tarinallistamisen paljon pidemmälle. Ehkä tämä on konkreettinen esimerkki siitä, että sun taustasi on teatteritieteessä ja mun estetiikassa.

Minulle havainnoistasi kasvaa luontevasti yksi rönsy. Mainitsemissasi elokuvissa ei nimittäin ole erityisen vaikea paikantaa komiikan takana teollis-kapitalistisen maailman tarjoaman työn aiheuttamaa vieraantumista, vanhaa kunnon marxilaista Entfremdungia. Tähän liittyen ajattelin näyttelyssä, että jos teokset olisi nimetty vähemmän humoristisesti, kokonaisuudessa voisi olla jotain karmivaakin: puutarhaletkuneliöt ja naulapallot voisivat näyttää psykoosin oireilta ja kumisesta kuormaliinasta solmittu Letti-kiehkura jonkun sadistin ansalta (ja näin ollen joko luotaantyöntävältä tai uhkaavuudessaan eroottiselta). Helsinki-teos saattaisi alkaa ilmentää kotikaupungin ahdistavuutta ja nuo kellariin sijoitetut Luomus ja Helpolla hyvää tulee jonkun nihilismiin ajautuneen graafisen suunnittelijan painajaista, josta herää tunteeseen, ettei millään ole mitään väliä. Puhumattakaan Teini-teoksesta, jonka kampea rullatessa sama fraasi ”ihan sama” toistuu yhä uudelleen.

Helsinki, 2019.

Tartun tästä nousevaan tärkeään teoreettiseen aiheeseen, koska siitä näyttelyesitteessäkin puhutaan: kontekstin vaikutukseen. Vaikka Cavénin taide ”keskittyy itsenäisen esineen merkittävyyteen”, jo teosten nimeäminen on niiden kontekstualisointia ja vastaanottajan havainnon ohjaamista. Kuten mainitsitkin, nimet määrittivät omaa katsomistasi. Samoin voi miettiä, miten nämä teokset kohdattaisiin jossain muualla kuin etabuloituneessa ja ansioituneessa helsinkiläisgalleriassa ilman näyttelyesitteen tarjoamaa tukea, vaikkapa julkisilla paikoilla. Niitä katsottaisiin lähtökohtaisesti enemmän muodollisina arkikokemuksen piristäjinä, jonkinlaisina design-kukkasina kuin taideteoksina.

En uskokaan, että Cavén lähtisi kiistämään, että materiaalisen teoksen käsitteellinen kehys – nimi ja galleriaympäristö – vaikuttavat todella paljon juuri tuohon itsenäisen esineen merkittävyyteen. Ne eivät hänen tapauksessaan alusta asti tuota jonkin tietyn objektin asemaa taiteena (kuten puhtaassa readymadessa sekä Arthur Danton ja George Dickien teorioissa), mutta määrittävät sen perustason viretilan. Konteksti ei siis ole kaikki kaikessa, mutta hyvin paljon, ja Työmiehen päiväkirjan tapauksessa vastinpariksi ei asetu niinkään taide/ei-taide kuin design/taide, harmiton/syvällinen, esteettinen/poliittinen tai humoristinen/traaginen.

Toisin sanoen se, että ”taide on tärkeää mutta sen ei tarvitse olla tärkeilevää”* on lopulta tekijän fantasiaa, jolle vastaanottaja altistuu. Mielikuvitustani on rajoitettu. Eikä siinä mitään, sitähän taide tekee, ja viihdyin tässäkin moodissa ihan hyvin.

* Näyttelyesite on tietysti kuraattorin, ei taiteilijan kirjoittama, mutta uskallan tässä määrin liittää nämä poimimani sitaatit tekijän tarkoitusperiin.



Näyttelystä
Galerie Anhavan sivuilla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s