Rakkaus ja toisto, Teatteri Takomo

Petteri: Ensimmäinen mielleyhtymä, jonka nimi Rakkaus ja toisto mussa herätti (Freudin lisäksi), oli Tero Puhan videoteos Oikea tapa olla. Siinä Puha toistaa kameralle hieman eri äänensävyin fraaseja kuten ”haluutsä teetä tai kahvia”, ”mä rakastan sua” ja (pää tyynyllä) ”mistä sä tykkäät”. Näin sen joskus Kiasmassa, ja sen vaivaannuttava koomisuus jäi mieleen. Huomasinkin alkavani odottaa jotain piinaavan, absurdin ja koomisen piirteitä yhdistävää pläjäystä, joka tarkastelee sosiaalisen esittämisen seurauksia elämälle

Nämä perusteettomat ja irrationaaliset odotukseni kohdattiin vain koomisuuden ja absurdiuden osalta. Varsinaisena aiheena oli teatteri ja sen tekeminen itse. Jos nykyteatterille on tyypillistä korostaa esitystä konkreettisena, läsnäolevana tapahtumana jonkinlaisen metafyysisen tai yhteiskunnallisen representoismisen sijaan, Rakkaus ja toisto vei tämän hyvin pitkälle. Ja jos Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi-näytelmää kehtaa nimittää tässä alkutekstiksi, esitys ei ollut niinkään sovitus kuin sarja kysymyksiä sovittamisesta. Yleisvaikutelma oli, että saapuu työmaalle projektin loppuvaiheessa, mutta ei kohtaakaan taloa, vaan montun ympärille pystytetyt rakennustelineet, joiden ympärillä lojuu työkaluja, revittyjä kaavapiirroksia ja puoliksi syöty eväsleipä.

Nykyteatterille on myös ominaista käsitellä alan käytäntöihin sisältyvää valtaa, hierarkioita ja erityisesti ohjaajan ja näyttelijän sekä tekstin ja esityksen suhdetta. Ilmeinen esimerkki on Anna Paavilaisen Play Rape, mutta silloinkin, kun näytelmä ei varsinaisesti käsittele näitä, ne saattavat olla jonkinlainen motiivi, kuten aiemmin arvioimassamme Kansallisen Karamazovin veljeksissä, joka jalosti alkutekstin moniäänisen rakenteen jonkinlaiseksi eetokseksi.

Rakkaus ja toisto ei niinkään kritisoi teatterialan tai muitakaan rakenteita, vaan hahmottelee vaihtoehtoa, jossa toimii rakenteen sijaan verkosto tai rihmasto. En itse tiennyt esitystä katsoessani, että kyseessä on ohjaaja Katariina Nummisen TeaK-väikkärin taiteellinen osa, mutta tämä kieltämättä valaisee sen ratkaisuja.

Tuomas Rinta-Panttila (vas.), Laura Rämä, Joonas Heikkinen ja Joanna Haartti. (Kuva: Mitro Härkönen.)

Takomossa on väistämättä ”intiimi tunnelma” tilan koon vuoksi mutta myös siksi, että nykyteatteri on pieni skene, ja katsomossa on taatusti enemmistö työryhmän tuttuja ja/tai alan tyyppejä. Esityksen jälkeen totesit kuitenkin hyvin, ettei siitä jäänyt oloa, että larpataan tekijöiden ”hyvää meininkiä” kavereille. Sen sijaan ainakin itse pidin esitystä lämpimänä syventymisenä siihen, mitä on tehdä teatteria, esiintyä, ohjata ja tulla ohjatuksi, luottaa ja ottaa toisen paikka – leikkiä aikuisena. Aloinkin ajatella, että Rakkaus ja toisto on kaiken muun lisäksi tekijöiden rakkaudenosoitus lajilleen, jossa ensihullaantumisesta seuraa vuosikymmenten toistopakko.

Matti: Pidän tuosta rakennustyömaavertauksestasi. Se ilmentää hyvin nähtyä esitystä siitäkin huolimatta, ettei siinä tuntunut olevan mitään kesken jäänyttä, vaan päinvastoin kokonaisuus oli erittäin valmis ja eheä. Tällainen vaikutelma syntyy etenkin esityksen tiukasta kohtausrakenteesta: siinä on  seitsemän nimettyä ja selvärajaista kohtausta, jotka syventävät teoksen teemaa.

Näin viime syksynä Baltic Circle -festivaalilla Katariina Nummisen teoksen Asu (näyttämöloru). Teos tarkasteli ihmisen pukeutumista ja riisumista ja tuntui löytävän tarkkaan rajatulle aiheelleen loputtomasti merkityksiä ja metaforia.

Sama toistuu Rakkaus ja toisto -esityksessä. Siinäkin ensihuomio kiinnittyy tarkkaan rajaukseen, jonka sisältä paljastuu kokonainen merkitysten vuo. Vähän kuin katsoisi mikroskoopilla jotain limaa huomatakseen, miten paljon elämää se pitää sisällään.

Siitä tulikin mieleen, että sekä tällä että parilla muulla näkemälläni Nummisen teoksella tuntuu olevan vahva tutkimuksellinen ote ja ne on purettavissa sitä kautta melko selkeisiin osiin: rajattu aihe, aineisto, teoreettinen viitekehys ja metodi. Rakkauden ja toiston kohdalla tämä ajatus saa toki pontta myös esityskontekstista.

Kuten käsiohjelmassa sanotaan, yksi esityksen lähtökohdista on psykoanalyyttinen transferenssi eli ns. tunteensiirto, joka tarkoittaa, että tunteet siirretään tiedostamattomasti alkuperäisestä yhteydestä muihin ihmissuhteisiin. Aihe viittaa vahvasti myös teatterin tekemiseen itseensä, kuten mainitsit. Teatteriahan voi ajatella melko monisyisenä tunteensiirron ”ketjuna”, jonka loppupäässä on katsoja itse. Samoin toiston tematiikka tuntuisi viittaavan teatteriin itseensä.

Joanna Haartti ja Joonas Heikkinen. (Kuva: Mitro Härkönen.)

Olen samoilla linjoilla kanssasi, ettei esityksessä varsinaisesti otettu kantaa teatterikentän rakenteisiin, mutta kun liikutaan teatterin tekemisen maailmassa, aihetta on vaikea sivuuttaa. Rakenteiden kritiikkiä näkee helposti sielläkin, missä sitä ei ole. Tässä tapauksessa, kun näyttelijät ohjasivat toisiaan, oli tosiaan vaikea välttyä ajattelemasta ohjaajan ja ohjattavan valtasuhdetta, vaikkei teos mitenkään ilmiselvästi kiinnittynytkään ajankohtaisiin puheenaiheisiin — oikeastaan jopa päinvastoin: sekä Poltettu oranssi että psykoanalyysi ovat vuosikymmeniä vanhoja.

Petteri: Hyvä kun tarkensit, en tosiaan tarkoittanut rakennustyömaavertauksella mitään keskeneräistä. Ehkä pikemmin sitä, että asioilla on eri tapoja olla ”valmiita”. Rakkaus ja toisto on todellakin koherentti paketti.

Tiivistät osuvasti tuota tarkkuutta ja tutkimuksellisuutta, jotka määrittivät esitystä. Myös sen vaivaton, miellyttävä rytmi kumpusi kaiketi lopulta noista taustatekijöistä, jotka tuottivat tietynlaisen itseohjautuvan ja spontaanin mutta tarkasti rajatun järjestelmän – eli leikin. Yhteyteen näytelmän ja leikin välillä viitataan myös käsiohjelmassa.

Toinen kiintoisa asia käsiohjelmassa on maininta Eeva-Liisa Mannerin motiiveista sijoittaa näytelmänsä 1910-luvulle: Manner ei halunnut ”parodioida psykoterapiaa sen modernissa muodossa”. Tämän lukiessani teki mieli moshata ilosta. Esittäviin taiteisiin Hollywood-leffoista ”laatusarjoihin” ja teatteriin on meemiytynyt irstauteen asti halpa analyytikko-olkinukke, jonka tulkinnoille, habitukselle ja (aina epäilyttäville) motiiveille nauretaan, kun pitää keksiä kritisoitava auktoriteetti, eivätkä tekijän tiedot ja mielikuvitus riitä yhtä stereotyyppiä pidemmälle. Näin siitä huolimatta, että niin Freud vanhemmiten kuin moni hänen jälkeensä on korostanut analyytikon viimekätistä tietämättömyyttä, analyysin päättymättömyyttä, ”oireiden” ratkaisemattomuutta ja sitä, että niiden syiden ”tietäminen” ei luultavasti muuta potilaan käytöstä oleellisesti. Esimerkiksi lacanilaiset katsovatkin, että oikea muutos vaatii shokintapaista kokemusta, joka pakenee tietoa ja sanoja, ja jonka lopputulos on ennakoimaton – eikä mikään ”taas saatiin yksi terve yksilö takaisin oravanpyörään”-synteesi.

Perkele.

Rakkaus ja toisto taas on siinä määrin tutkimuksellisen otteen ja itsereflektiivisyyden saturoima näytelmä, että kysymykset esimerkiksi juuri analyytikon hahmosta representaation mielessä olisivat huteja.

Tähän liittyen nostit muistaakseni esityksen jälkeen esiin ”tekstin materiaalisuuden” käsitteen. Näyttelijät esimerkiksi puhuvat Mannerin tekstistä ääneen parenteesit ja näyttämökuvaan liittyvät ohjeet. Juuri tällainen materiaalinen läsnäolo oli itselleni painovoimapiste, joka sai aistini rauhoittumaan ja ajatteluni terävöitymään esityksen herkälle dynamiikalle.

Tuomas Rinta-Panttila ja Joanna Haartti. (Kuva: Mitro Härkönen.)

Ajankohtaisten havaintojen sijaan teoksen vaikuttavuus perustuikin mielestäni ihmisten ja esitystapahtuman jonkinlaiseen riisumiseen ja niin hienojakoisten ajatusten esiin nousemiseen, että niistä kirjoittamiseen kritiikki ei ole tarpeeksi lyyrinen tekstilaji. Avoimeksi jäi myös teoksen loppu, jossa näyttelijät hyräilevät Laura Braniganin Self Control -biisiä. Sen B-osan tekstissä lauletaan “you take my self control”. Nähdäkseni tärkeää on juuri tuo you-sana, josta säe saa eettisen twistin, joka pätee yhtä hyvin romanttiseen rakkauteen kuin ohjaajan ja näyttelijän suhteeseen. Kyseessä ei siis ole syytös, vaan muistutus tosiasiasta, että valtaa on ja sitä käytetään.

Matti: Tosiaan tuo Self Control -biisi paketoi esityksen osuvasti.

Esityksestä nousi mieleen vielä eräs tuotannollisempi seikka: nimittäin tällaista improvisaatiopohjaista esitystä tuskin olisi voinut toteuttaa muualla kuin Takomossa. Takomolle tyypilliset maneerit, kuten se että esityksissä monesti lavalla on pikemminkin näyttelijät kuin roolihahmot, ja että esittämisessä on vahva leikin tuntu, mahdollistavat sen, että näinkin ilmava ja improvisoitu esitys tuntuu vetävältä. (Tosin sen liki kaksituntinen väliajaton kesto on ihan maksimi, mitä niin pienessä kopissa jaksaa keskittyneesti istua.) Yhtä kaikki Rakkaus ja toisto tuntui saavan jotain uutta irti ensemblen tavaramerkistä, joka itseäni oli jo vähän alkanut hiertää (ja johon siis viittasin sillä kun puhuin esityksen jälkeen vähän karkeasti hyvän meiningin esittämisestä).

Painovoimapiste on hyvä sana kuvaamaan esityksen suhdetta puhuttuun tekstiin. Improvisaatiosta ja tekstin eteerisyydestä huolimatta esitys ei leijaillut katossa tai tuntunut ”vaikealta”, päinvastoin. Kenties tässäkin korostuu teoksen suhde tutkimisen hyveisiin: se on läpinäkyvää eikä yritä harhauttaa tai sumuttaa katsojaa. Näin ollen, vaikka aluksi olisi tuntunut siltä, ettei pääse kärryille, niin lopussa kaikki tuntuu kuitenkin kirkkaalta.



Teoksen tiedot Takomon sivuilla.

Yksi vastaus artikkeliiin “Rakkaus ja toisto, Teatteri Takomo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s