M/S Romantic

Matti: Kaikki puhuu ja hehkuttaa uutta kotimaista sarjaa M/S Romantic, joten pitäähän meidänkin siitä vähän puhua.

Kyse on siis Ylelle tulleesta neliosaisesta sarjasta, jonka ovat kirjoittaneet Tommi Korpela ja Jani Volanen, ja jonka Volanen on myös ohjannut. Kyseinen kaksikko muistetaan myös esim. Ihmebantu-sarjasta, joka on mielestäni yksi parhaita suomalaisia sketsisarjoja, ja jonka nihilistiset ja synkät läpät uppoavat tänäkin päivänä hyvin (olkoonkin, että aloin kerran Fok it -sarjista lukiessani miettiä, että mitenköhän vieraalta kaikki tällainen ahdistuneisuudesta veistelty huumori saattaa vielä jonain päivänä tuntua, muuttuuko se yhtä etäiseksi kuin Speden läpät nykyään?

Oli miten oli, M/S Romantic on myös ehta mustan huumorin sarja ja se tuntuu saavuttaneen jonkinlaisen cross over -suosion eli siitä pitävät muutkin kuin kriitikot. Kriitikoista puheenollen Vesa Rantama ennätti juuri kirjoittaa sarjan suosiota sivuavan analyyttisen tekstin Nuoreen Voimaan ja tulkitsi viehätyksen perustuvan sarjassa esiintyvälle arkisurrealismille ja yhteinäiskulttuurin lämmittelylle.

Perstuntumalla sanoisin, että musta huumori on tähän asti nauttinut suosiota lähinnä jonkinlaisessa marginaalissa. Sitä vastoin kaikenlainen ”rämäpäinen” iloittelu ja positiivinen meininki* on ollut massojen hyväksymää. Mitä mieltä olet, olemmeko nyt tulleet siihen pisteeseen, että musta huumori valtavirtaistuu, vai/ja onko M/S Romanticin suosion perustalla vain yksinkertaisesti kaikkien jakama risteilykokemus?

*Positiivinen meininki on vallinnut myös mustassa huumorissa, sillä on olemassa ns. tekomustan huumorin laji, jonka teennäinen synkkyys perustuu sille, että naureskellaan pessimisteille ikään kuin olisi itsestään selvää, että lopulta hyvät voittaa.

Petteri: Toi on hyvä kysymys. Olen katsonut vasta yhden jakson, mutta rohkenen silti väittää, että suosiossa on enemmän kyse juuri noista Vesan mainitsemista asioista ja siitä, että suomalaiset rakastavat katsoa itseään. Siksi Sohvaperunatkin on niin suosittu, ja siksi olemme kiinnostuneita tietämään, miltä näytämme ”muiden” silmissä. Toki Volasen ja Korpelan käsikirjoitusyhteistyö on (taas) parhaimmillaan nerokasta, leikkaus ansaitsee erityismaininnan ja paketti on ylipäätään hienosti kasassa, mutta näistä ansioista ei tosiaan vielä välttämättä seuraa kuin kriitikoiden (ja joidenkin urbaanien katsojaryhmien) hyväksyntä.

Syvällisimmillään mustasta huumorista huokuu kiintymys maailmaan kaikkine puolineen. Teen nyt karkean jaon, mutta mainitsemasi ”rämäpäinen” kohellushuumori, jossa irrotellaan niinku ihan kreisisti, perustuu taas enemmän paolle maailmasta kuin sen syleilemiselle. M/S Romanticin komiikka vaikuttaisi pystyvän jälkimmäiseen, ja niinpä myöskään sen mustuus ei nouse mistään lapsellisesta kapinallisuudesta, jossa on hauskaa se, että ollaanpa nyt epäkorrekteja. Se ei ole minkään negaatio, vaan jonkin myöntämistä. Toisaalta sarja todistaa myös, että tällaisesta “kaikessa voi nähdä jotain hauskaa”-lähtökohdasta ei suinkaan aina seuraa juuri mustuutta, vaan kohtausten huumori liikkuu eri tasoilla, ja yhteisin tekijä onkin kenties juuri tuo surrealismi.

Hellin vähän salaa ajatusta, että laivalla käyminen on terveellistä, koska siellä aina muistaa, mitkä asiat tässä maassa ovat oikeasti pinnalla ja valtavirtaa. M/S Romanticista tunnistin heti ihmistyyppejä, joiden kanssa en juuri muutoin ole tekemisissä. Mimmit, jotka aivan varmasti käyttävät deitti-ilmoituksissa itsestään termejä ”räväkkä” ja ”liiankin suorapuheinen”; autoista ja Ed Hardyn paidoista kiinnostuneet kehyskuntien jäbät; keski-ikäiset ukot viiksissään ja lomamatkalta ostetuissa ruskeissa nahkatakeissaan. Ja tietysti ne suomalaisia paremman näköiset, tyylikkäämmät ja kohteliaammat ruotsalaiset. Osa hahmoista, kuten risteilyisäntä Jokke ja hädin tuskin itseään huijaava feikkihustler Kaide, on selvästi karrikoidumpia kuin toiset, mutta tämä ei jostain syystä häiritse ainakaan itseäni.

Luulen, että kun lineaaristen TV-uutisten katsominen ei enää tuota sitä vanhaa YYA-ajan tunnetta yhtenäiskulttuurista ja kansakunnan kuulumisiin osallistumisesta, M/S Romanticin kaltaisten sarjojen rooli tulee tämän tavoittelussa korostumaan. Tai ylipäätään sellaisten kulttuurituotteiden, joissa olemme ”samassa veneessä”. (Jos ei tästä oivalluksesta tipu jotain journalismipalkintoa…)

Spekulaatiosi siitä, miten hyvin 2000-luvulle ominainen ahdistushuumori kestää aikaa, on superkiinnostava. Kuvittelen taidehistorian luennon vuonna 2119: luennoitsija esittelee Cyanide and Happinessia ja Hugleikur Dagssonin sarjakuvia. Niille naurahdellaan, mutta aika vaivaantuneesti, ja mietitään, mikä ihmisiä oikein risoi. Ehdotetaan talouskriisejä, yksilökeskeistä kilpailu- ja menestymisyhteiskuntaa, ilmastonmuutosta, epävarmoja työmarkkinoita, poliittista polarisoitumista ja niin edelleen.

Mutta siis, ensimmäinen jakso vakuutti, ja tuntuukin kieltämättä hyvältä, että edessä on vapaa viikonloppu ja vielä kolme jaksoa katsomatta.

Matti: On totta, että M/S Romanticin katselukokemusta leimasi vahva tunnistamisen kokemus. Karikatyyrit olivat huippuhyvin hiottuja. Vastaavia fiiliksiä tuli joskus esiteininä Ylen esittämistä maalaiskomedioista, joissa oli muistaakseni vähän samaan tyyliin tunnistettavia hahmoja. M/S Romanticin hahmogalleriaan olisi tosin voinut liittää muutaman naishahmon lisää, sillä nyt suurin osa sarjan karikatyyreistä on miehiä.

Televisiodraamatarjontaa katsoessa tulee tunne, että suomalaisen television tekijöillä on tukahduttava tarve saada ote nuorten aikuisten kohderyhmästä, jotka katsovat paljon sarjoja suoratoistopalveluista. Esimerkiksi Ylen uutuussarja Aikuiset, jota olen katsonut nyt kolme jaksoa, vaikuttaisi kumpuavan tästä tarpeesta. Se pyrkii jotakuinkin kuvaamaan sitä, minkälaista on olla nuori ja asua Kalliossa.

Mielestäni monien nuorille aikuisille suunnattujen sarjojen ja leffojen valuvikana kuitenkin on, että ne takertuvat liikaa nykyhetkeen ja pyrkivät jotenkin vangitsemaan sen. Oireet ilmenevät jatkuvana täkyjen heittelynä ja siinä, että kun kaikki pinnalla olevat ilmiöt yritetään kaapia saman tuotteen sisään, sen kosketus todellisuuteen katoaa, jolloin se muuttuu todellisuutta imitoivaksi fantasiaksi, josta sitten pitäisi tunnistaa itsensä tai kaverinsa, mutta josta tosiasiassa ei tunnista muuta kuin niitä sanontoja ja ilmiöitä, joihin viitataan, ja hahmot ja kaikki muu konkreettinen jää lopulta etäiseksi.

Hups. Karkasin sivupolulle, mutta ehkä se, mitä yritin sanoa on, että on kuvaavaa, miten kaikkien tunnistettavuutta tavoittelevien ohjelmien seasta hitiksi (myös nuorten aikuisten keskuudessa) nousee se, joka ei mitenkään ilmiselvästi pyri käsittelemään ajankohtaisia ilmiöitä tai teemoja. Päinvastoin M/S Romantic on hyvinkin kansanomainen olematta kuitenkaan rämäpäinen (tai mitä sanaa sellaisesta Luokkakokous-tyyppisestä kohelluskomediasta haluaakaan käyttää).

Mielestäni sarjan yksi tarkimmin piirretyistä hahmoista on Santeri Kinnusen esittämä joviaali eno, joka haluaisi olla mieliksi siskonpojalleen, mutta joka kerta toisensa jälkeen osoittaa heikkoutensa ja valitsee lapsen sijasta baarissa istumisen. Oivaltavinta Kinnusen esittämän hahmon kuvauksessa on lapsen näkökulma, jota kautta hahmon luonne paljastuu. Muutoinhan sitä voisi pitää vain hyvänä seuraihmisenä. Erinomaista tässä on mielestäni ristiriita, jonka sarja onnistuu piirtämään Kinnusen hahmolle. Hänen välinpitämättömyytensä lasta kohtaan on raastavaa, mutta silti häntä on hankala tuomita. Se osoittaa sarjan empaattisuuden hahmoja kohtaan.

Petteri: En ole katsonut juuri tuota Aikuiset-sarjaa, mutta muista yhteyksistä muistan tuon täkyjenheittelykokemuksen ja tunnistettavuuden tavoittelun selkeänä. Fantasia on sille hyvä termi. Itse asiassa puhuimme juuri tästä aiheesta kaverin kanssa lauantaina, ja meille kehittyi jokseenkin rasittava mutta silloin hauska juokseva vitsi: osoittelimme suunnilleen randomilla ympärillemme ja hoimme “ei vitsi kato, ihan ku mä/sä/me”.

Olen samaa mieltä Veli-hahmon taidokkaasta rakentamisesta ja siitä, että siinä kiteytyy sarjan ihmiskuva, joka ei ole niinkään synkkä kuin traaginen. Velin suhde siskonpoika Samuun myös palautti mieleeni Aleksi Salmenperän Miehen työ-elokuvan (2007), josta mulle on jäänyt parhaiten mieleen Volasen sivurooli. En osaa sanoa, onko tässä jokin yhteys, mutta Volanen tuntuu olevan erityisen taitava kuvaamaan (kirjoittajana ja näyttelijänä) lasten ja aikuisten suhdetta ja etenkin siihen liittyvää aikuisten sekoilua.

Uskottavat lasten ja teinien kuvaukset eivät ylipäätään ole sen enempää suomalaisissa kuin muunkaan maalaisissa tuotannoissa mitenkään yliedustettuja (joskin tuntuu, että kehitys on koko ajan parempaan päin). Mielestäni M/S Romantic ei vain selviä tästä, vaan Samun lisäksi esimerkiksi Annikan ja Kaapon meininki on poikkeuksellisen hienosti toteutettu niin tekstin kuin näyttelemisen tasolla.

Etenkin Veliin ja Samuun keskittyvässä toisessa jaksossa oli myös elementtejä, joita olisi hankala enää selittää mustaksi huumoriksi. Silti sarja ei päädy edustamaan elokuvakulttuurillemme tyypillistä rypemistä. Totta puhuen pelkäsin joissain kohdin hetkellisesti, että ei kai tässä taas sittenkin joudu näkemään, kun vakavailmeinen miesohjaaja profeetallisesti paljastaa miten karseaa kaikki on. Pelko siis osoittautui turhaksi, ja juoni kehittyi tavalla, joka punoi kauniisti auki juuri tuon sarjan ihmiskuvan.

Jaa. Vaikuttaa siltä, että emme voi olla ymmärtämättä sarjan hehkuttajia.