Kiki Smith: Procession, Sara Hildénin taidemuseo

Matti: Kipaisin Sara Hildénin taidemuseossa tsekkaamassa Kiki Smithin teoksia. Näyttely oli veistospainotteinen, eli omalta osaltani vieraalla maaperällä käyskentely jatkuu.

Sisään mentäessä näyttelyn ”avaa” kaksi massiivista (muistaakseni) katosta riippuvaa teosta. Niitä kiinnostavammalta tuntuu heti kulman takaa löytyvä teos Mammary (1988), joka on kipsistä ja köysistä rakennettu rinta, tai ehkä pikemminkin nännipiha. Teos on yksinkertaisuudessaan kiehtova. Sen vetovoima perustuu rajaukseen sekä ilmeiseen ristiriitaan mittasuhteiden ja materiaalien välillä. Kipsimöykkyjen seinään muodostamat nystyrät tuntuvat hyvällä tavalla vaivaannuttavilta, mikä ”pistää miettii” suhdetta kehoon. Tai en tiedä, onko tämä vain minun tuntemukseni, mutta jostain syystä niin mikroskooppinen syventyminen yksittäiseen kehon osaan, oli se oikeastaan mikä osa tahansa, herättää minussa juuri jonkinlaista vaivaantumista, enkä tiedä mistä se johtuu. Ja siksi se kiinnostaa.

Ehkä ennakko-odotuksista poiketen en innostunut hirveästi teoksista Rapture (2001) tai Born (2002), vaikka ne olisi ollut ehkä helppo vastaanottaa jotenkin kekseliäinä ja roiseina teoksina. Etenkin Bornissa, jossa siis peura synnyttää ihmisen, pelattiin myös intiimiydellä ja mittasuhteilla. Se toi myös mieleen Jon Rafmanin viime vuoden ARS-näyttelyssä olleen teoksen, jossa kani nielee sikaa, vaikka aihepiiri periaatteessa olikin täysin eri.

Born (2002).

Uskon, että meille herää keskustelua etenkin viimeisessä huoneessa olleista gobeliineista. Minulle ne palauttivat heti mieleen sen, mistä puhuttiin aiemmin OD Kokemuksen levyn yhteydessä: virinneestä kiinnostuksesta ihmisen luontosuhteeseen ja mytologioihin.

Petteri: Jep, vietin itsekin gobeliinien äärellä eniten aikaa. Kuten näyttelytekstissä todetaan, niiden yksityiskohtaisuus on ”ällistyttävää”. Otan kuitenkin ensin askeleen taaksepäin.

Ensimmäisenä näyttelyn teoksena muhun teki vaikutuksen Dominion-lasimaalaus. Tuli olo, että olen jollain vaihtoehtoisella Maa-planeetalla talossa, jonka ikkunoiden edessä lentelee suuri määrä valkopäämerikotkia, ja voisin disneymäisesti laittaa käteni ulos ikkunasta yhden kotkan istahdettavaksi, ennen kuin parvi lähtisi liitelemään kohti kaukana näkyviä vuoria (jotka eivät siis sisältyneet teokseen vaan vain kuvitelmaani). Tunne oli samankaltainen kuin scifi-elokuvissa, joissa taivaalla näkyy esimerkiksi useampi kuu, kaksoistähtijärjestelmän vuoksi kaksi aurinkoa tai joukko lähiplaneettoja. Itselleni teos olikin jonkinlainen metafora asioiden todella konkreettiselle toisin-olemiselle, ja totesin, että itse asiassa kaikkein fantastisimmatkin teokset kannattaa vastaanottaa kirjaimellisesti, ehdotuksena asioiden tilalle. Samaan huoneeseen ripustettu pronssireliefi Bough korosti tätä idyllistä irtautumista.

Dominion (2012).

Kokemus määritti myös sitä, miten koin gobeliinien myyttis-fantastisen kuvaston. Smithin hyödyntämä pakanallinen ajattelu rakentuu kosmisille vastakohtaisuuksille, ja ylipäätään inhimillisissä kulttuureissa on taipumusta dualismeihin. Olen usein miettinyt, olisivatko kulttuurimme erilaisia, ja miten, jos Maalla olisi vaikkapa juuri monta kuuta. Olisimmeko spontaanisti avoimempia asioille, vähemmän mustavalkoisia? Näyttelytekstissä mainittu ”maskuliinisen ja feminiinisen” tasapaino, etenkin tällä tavoin kosmologis-viritteisenä käsitteenä, tuntuu ahtaalta kelalta. Menikin hetki, ennen kuin sain ravistettua tämän taakan kauniiden kudontateosten ympäriltä, minkä jälkeen sain herkistyttyä teoksista jopa jonkinlaiseen pakahtumiseen asti.

Spinners (2014).

Itseenikään Born- ja Rupture-veistokset eivät tehneet erityistä vaikutusta, mutta liitän tähän klausuulin. Procession nimittäin tuli Sara Hildénille Münchenin Haus der Kunst -museosta, jossa ripustus on ollut pressikuvien perusteella dynaamisempi sikäli, että kyseiset veistokset sijaitsivat gobeliineilla ympäröidyn huoneen keskellä. Kuvista tuli heti ilmavampi olo ja tunne, että veistokset suorastaan tanssivat kudontatöiden kanssa esitellen saman taiteellisen universumin eri tapahtumia ja ulottuvuuksia.

Tunnistan kokemuksesi ruumiinosien vaivaannuttavuudesta. Smithin varhaisista teoksista tulee itselleni hieman vainoharhainen olo, että olen ”ruumiini vanki” – mikä on ihan perverssi ajatus, koska lähinnä olen olemassa sikäli kun ruumiini on olemassa. Maurice Merleau-Pontya lainaten: mulla ei ole ruumista, vaan minä olen ruumiini. Tämä fakta ei kuitenkaan ilmeisesti vastaa spontaania kokemustamme itsestämme ja olemassaolostamme, koska on aina vähän yllättävää, vaivaannuttavaa ja jopa loukkaavaa kun joku onnistuu muistuttamaan siitä.

Matti: Dominion-lasimaalaus miellytti minuakin, mutta en kokenut sitä ehkä niin ”levollisesti” kuin miltä sinun kuvailusi vaikutti. Ensimmäisenä minulle tuli teoksesta mieleen Hitchcockin elokuva Linnut, ja koin sen takia teoksen jotenkin aggressiivisena, aivan kuin linnut pyrkisivät hyökkäämään lasin läpi. Linnut-elokuva on itsestään selvyydessään melko epäkiinnostava tulokulma, mutta minkäs teet – se dominoi. Hauskaa kuitenkin, että fiiliksemme teoksesta poikkeavat niin paljon toisistaan.

Tunnistan nuo mainitsemasi scifi-leffojen taivasmaisemat. Niihin liittyen olen joskus miettinyt samaa, että missä määrin taivaankappaleiden kaltaiset asiat ovat vaikuttaneet kulttuuriimme. Koska meillä tosiaan on vain yksi kuu ja yksi aurinko, asioiden näkeminen kaksijakoisesti vastakohtien kautta tuntuu järkeenkäyvältä. Oikeastaan tuntuu jopa melko ilmeiseltä, että kulttuuri olisi kehittynyt erilaiseksi, jos taivaankappaleita olisi eri määrä kuin nyt. Sehän on vähän sama kuin että joka toinen suomalainen kevyen musiikin biisi kertoo joko keväästä tai syksystä, niin mitä meillä olisi, jos noita kahta välivuodenaikaa ei olisi, tai jos niitä olisi enemmän?

Guide (2012).

Edelleen olen yhtä mieltä siitä, mitä sanoit feminiinisten ja maskuliinisten voimien ”kosmisesta” tasapainosta puhumisesta. Luulen, että yksi vaikuttava tekijä tässä on se, että nykyään feminiinisyys ja maskuliinisuus ajatellaan melko pitkälti sosiaalisina rakennelmina, kun taas kosmiset asiat ovat meistä riippumattomia ja absoluuttisia. Siksi näiden kahden yhdistäminen tuntuu vähän sellaiselta taantumukselliselta new age -huuhaalta, joka mystifioi sukupuolta (mutta joka toisaalta siksi tai siitä huolimatta voi joidenkin mielestä tuntua juuri voimauttavalta).

Ruumiillisuudesta: ehkä siitä muistuttaminen on samalla aina muistutus kuolevaisuudesta, mikä puolestaan harvemmin määrittelee arkikokemusta noin muuten. Ehkä kiusaantuminen liittyy siihen. Tai sitten siihen, että ihminen on elävä organismi, joka tuottaa kaikenmaailman ällöä visvaa, jota ei normaalisti ajattele, eikä halua ajatella.

Head with Bird (1995).

Tähän liittyen mieleen muistui vielä yksi pienempi teos näyttelystä: Head with Bird (1995). Teoksen kallo näyttää todella aidolta, aivan kuin se olisi löydetty jostain arkeologisilta kaivauksilta. Lintu kallon päällä palautuu taas jonkinlaiseen raadollisuuteen, tai pikemminkin kuolleen ”raadoksi tulemiseen”, mikä on luonnollisuudestaan huolimatta vastenmielinen ajatus. En tiedä, voisiko raatouden kautta ajatella jotain muitakin Smithin teoksia, esim. Rapturea, jossa ihmishahmo seisoo kuolleen eläimen päällä siten, että toinen jalka on uponneena eläimen auki leikattuun vatsaan.

Rupture (2001).

Petteri: Hassua tosiaan, että Dominion meni meille niin eri tavalla jakeluun – sikälikin, että Linnut on yksi niistä leffoista, jotka näin turhan pienenä ja jotka näin ollen jättivät hyvin selvän tunnejäljen. Aloin muuten vasta nyt miettiä, että teoksessa on kenties yhteiskunnallinenkin ulottuvuus. Dominion-nimi yhdistettynä valkopäämerikotkaan jenkkisymbolina saattaa herättää mielikuvia esimerkiksi pommikoneista ja ylipäätään imperialismista. Toisaalta Smithin muu tuotanto ja se, mitä hänestä olen lukenut, ei juuri tue tällaista tulkintaa, vaan hänelle eri luontokappaleiden vertauskuvallisuus tai edustuksellisuus sijoittuu enemmän myyttien, metafysiikan ja psykologian alueelle.

Tämä liittyy myös siihen, että itselleni Smithin taiteessa on läsnä aika selvä ITE-taiteen sivumaku, ja ylipäätään tietynlainen epäintellektualismi. En siis tietenkään tarkoita jälkimmäisellä yksinkertaista tai hölmöä, vaan taiteellisen käytännön ensisijaisuutta suhteessa teoriaan. Sikäli kun tämä vaikutelma ei ole houretta, se liittynee Smithin perhetaustaan, jossa abstrakti kuvataide, arkkitehtuuri ja näihin liittyvät teoriat olivat suuressa roolissa. Smith arveleekin Ylen haastattelussa, että päätyi tekemään figuratiivista taidetta, koska se oli hänelle eksoottista, ja toteaa, että kaikki yritykset kontrolloida prosessia johtavat teoksen epäonnistumiseen.

Bough (2009).

Kokonaisuutena Procession-näyttely muuten jätti itselleni samantyyppisen narratiivin tunnun kuin Ateneumin Kupka-näyttely: Smith etenee konkreettisesta ja esittävästä kohti symbolisempaa ja korkealentoisempaa ilmaisua. En tiedä, miten yleistä tällainen on, mutta voisi kuvitella, että ikääntyminen ja oman ruumiin oikut eivät ole tämäntyyppiselle taiteelliselle kehitykselle pienin syy.

Toinen kokonaisuutta luonnehtiva vaikutelma oli jonkinlainen nöyryys ja hartaus, joka nousee luonnon ja sen voimien kunnioituksesta. Vaikka välillä koin Smithin teosten romantisoivan ja symbolisoivan luontoa hieman ylenmääräisesti, hän ei silti karttele mitään sen puolia. Hän välttää mielestäni sekä pahimmat juustoisuudet että ”luonto on vain kuolemaa ja väkivaltaa”-tyyppisen rankistelun. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän tuntuu, että Smithin taiteen lähtökohta on viime kädessä luonnon ymmärtäminen prosesseina, liikkeenä ja tapahtumisena. Saatan tulkita yli, mutta liitän gobeliinien työlään yksityiskohtaisuuden juuri jonkinlaiseen mandalatyyppiseen hartausharjoitukseen luonnon äärellä. Yksittäisistä teoksista nostaisin esiin Underground-gobeliinin, johon kudotun ihmishahmon aseman mielsin ensin ahdistavana, mutta jota aloin pian katsoa jonkinlaisena stoalaisena ruumiin ja sen maatumisen hyväksyvänä kuvaamisena. Samaa näin myös mainitsemassasi Head with Bird -veistoksessa. Molemmissa on jotain, joka muistuttaa, että suhteemme luontoon on aina myös suhde itseemme.

Underground (2012).



Procession-näyttelystä Sara Hildénin taidemuseon sivuilla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s