Petteri: Päädyin ehdottamaan arvioitavaksi tätä näyttelyä jäätyäni miettimään viimeviikkoista huomautustasi, että emme ole vielä käsitelleet yhtäkään suurta museonäyttelyä. Merkittävän modernistin kronologisesti ripustettu retrospektiivi Ateneumissa on jotakuinkin niin asian ytimessä kuin voi olla.
Merkittävän lisäksi Kupka on monessa mielessä myös esimerkillinen modernisti. Teoreettisesti latautunut, esittävästä abstraktiin etenevä valkoinen mies, joka pyrki kuvataiteellaan vaikuttamaan yhteiskunnalliseen edistykseen; jota inspiroivat Pariisin kadut prostituoituineen, musiikki ja koneet; ja jolla oli melko objektiivis-pedagoginen suhde taiteen sisältöihin. Lyhyesti sanoen Kupkaan tutustumalla tietää esimerkiksi, mitä kaikkea modernismin jälkeiset taiteilijat neodadasta Warholiin ja Koonsista Grayson Perryyn ovat kommentoineet ja kritisoineet.
Totesit aiemmassa keskustelussa, ettet ollut koskaan tajunnut, kun sanotaan kuvien kertovan tarinaa. Itse en ollut totta puhuen koskaan pysähtynyt miettimään lausetta, mutta aloin keilailla sitä Ateneumissa. Kävellessäni viimeiseen saliin tuijotin siteerausta ”Abstraktiota voi venyttää äärimmilleen kunnes jäljellä on olennainen.” (En nyt puutu kysymykseen siitä, että olennaista kenelle, mille ja miltä kannalta.) Lause ilmaisee ajallisen prosessin: venyttää, kunnes. Yksittäisen taiteilijan työprosessin lisäksi tätä voi ajatella taidehistoriallisesti: suorakulmiota taustassa fiilistellessä on välttämättä läsnä jonkinlainen semitietoinen kehityskertomus siitä, miten jokin tällainen kasvoi ulos esittävästä taiteesta. Abstraktin taiteen suuret nimet kaikkiaan päätyivät abstraktioon, ja itselleni kaikkein abstrakteimmissa teoksissa onkin aina tietynlainen päätepisteen tai lopputuleman tuntu. Filosofislangilla voisi sanoa, että juuri kumoamalla esittävyyden abstrakti taide säilyttää sen.
Itselleni näyttelyn mieluisimmat teokset sijoittuvat näiden kahden väliin. Esimerkiksi goottiarkkitehtuuriin viittaava Vilkkaita tiloja sekä pseudotilallinen Väripintoja (talven muistoja) ihastuttivat heti. Niistä ja muutamasta muusta tuli mieleen jonkinlainen vapauttava välitilakokemus, kuten hetki ennen heräämistä, kun ei ole vielä muistanut, mitä ympärillä olevat asiat ovat. Toisaalta myös usein jäin katselemaan teosten yksityiskohtia kuten väripintaa tai -liukumaa, kahden värin jännitettä tai pienten pintojen muodostamaa tekstuuria. Välillä tulikin mieleen, että haluaisin vapauttaa näitä detaljeja maalausten kokonaisuutta hallitsevasta teoreettisesta paatoksesta.
Matti: Nappaan saman tien kiinni tuosta Väripintoja (talven muistoja) (1915-23) -teoksesta. Se tuotti heti mielleyhtymän Luc Bessonin elokuvaan The Fifth Element (1997). Pystysuorat kuviot muistuttivat minua futuristisista, taivaaseen asti ulottuvista, vilkkaasti liikennöidyistä kaupungeista, joissa tuntuu kuin ei olisi pohjaa lainkaan. On vain tyhjyydestä tyhjyyteen ulottuvaa metropolista. Saliin, jossa kyseinen teos oli nähtävillä, oli ripustettu muitakin teoksia, joiden eteerisyys toi mieleen kliinisen ja painovoimattoman futurismi-fantasian; sellaisen, jossa ihmiset ja oliot ikään kuin leijuvat paikasta toiseen kirkkaan valkoisissa asuissa ja miljöissä. Päinvastainen vaikutus oli esimerkiksi samaan tilaan ripustetulla tummanpuhuvalla teoksella Viivoja, pintoja, syvyyksiä I (1920-22). Se toi mieleen kivisen, kostean ja raadon hajuisen tyrmän.
Lisää assosiaatioita aiheuttivat seuraavassa salissa olleet ”kone-estetiikka”-teokset. Ehkä vähän outo mielleyhtymä, mutta esimerkiksi teos Musiikki (1930-32) toi aivan mieleen vanhojen Nintendo-tasohyppelypelien maailmat ansoineen ja liikkuvine osineen.
Tavallaan tuntui hirmu ylevältä, että näyttely käsitti niin hurjan kehityskaaren taiteilijan varhaisten teosten tarunhohtoisista-alastomista-naisista-hevosen-selässä abstrakteihin ja pelkistettyihin muotoihin. Näyttelyn alkupuolella olevat teokset Jaavanihmisiä (1903), jossa siis tulkintani mukaan kaksi ehkä eri rotuista apinaihmistä taistelevat naaraasta, sekä Hiljaisuuden tie (1903), tuntuivat minulle jollakin tapaa taiteilijan tulevaa tuotantoa ennakoivilta. Etenkin Hiljaisuuden tiessä, jossa siis on kuvattuna Muinaisen Egyptin faaraoiden muistomerkkejä sakean tähtitaivaan alla, on jotain tosi ”ufoa”.
Ja vielä yksi leffa-juttu: mikä muukaan elokuva voisi tällaisesta aikahypystä ihmiskunnan aamunkoitosta abstrakteihin tulevaisuuksiin tulla mieleen kuin Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001?
Petteri: Viitaten kehityskaaren ylevyyteen: valtiollisen museon yleisönpalvelufunktio on siis tehnyt tehtävänsä. On helppo pitää tällaista kronologisesti ripustettua näyttelyä jotenkin vanhentuneena, pölyisen valistushenkisenä mestarointina, kuten olen kuullut joidenkin sanovan esimerkiksi Amos Rexin Magritte-näyttelystä. Mielestäni niissä voi kuitenkin olla sivistyksellisten ansioiden (joita ilman julkisen museon pointtia olisi aika vaikea ymmärtää) lisäksi potentiaalia kuvaamasi vaikutuksen aikaansaamiseen. Aika tiivistyy, syyt ja seuraukset nousevat esiin, historiaa voi seurata taas yhdestä uudesta näkökulmasta, omat spekulaatiot ja assosiaatiot alkavat ehkä helpommin juosta ja niin edelleen.
Hiljaisuuden tie jäi mullekin mieleen. Sen lisäksi, että siinä on arkkityyppistä symbolismia ja jopa psykedeelisyyttä, joka tosiaan vaikuttaisi ennakoivan Kupkan myöhempiä tekemisiä, yhdistän sen 1900-luvun new age- ja vastakulttuurikuvastoon, jossa juuri “ufous” oli suuressa roolissa. Maalaus näyttää tässä valossa kliseiseltäkin: se voisi olla mikä tahansa 60-70-luvun vaihteen massatuotettu juliste jonkun salaliittoteorioissa ja “valaistumisessa” marinoituvan hipin ovessa. Mutta tietenkään Kupkan aikaan tällainen kuvasto ei vielä ollut populaarikulttuuria, vaan liittyi härmäiseen esoteriaan ja muihin kulttuurieliitin marginaaliharrastuksiin. Ongelma on, miten elää todeksi tällaisten kuvien äärellä se, että ne olivat aikanaan uusia.
Huomaan joka tapauksessa, että vuosi vuodelta katson näitä heroois-edistyksellisen modernismin aikakauden teoksia enemmän historiallisina dokumentteina, kuriositeetteina, enteinä ja kokeiluina pikemmin kuin taideteoksina siinä mielessä, että osaisin antaa niiden vain olla. Suurin osa näistä teoksista kuuluu millä tahansa mittarilla toiseen ideologiseen, poliittiseen, ontologiseen ja siten esteettiseen aikaan kuin mitä olen elänyt. Siinä mielessä onkin luontevaa edetä vaikka juuri leffa- ja peliassosiaatioiden varassa, joita itsellenikin tuli useita. Koska lopulta nykyhetki kertoo historiasta vähintään yhtä paljon kuin historia nykyhetkestä. Kupkan tyyli, kehitys, kuvasto ja inspiraationlähteet ovat siinä määrin miehisen modernismin ydintä, että ne tippuvat itselleni väistämättä tähän viitekehykseen, jossa niihin on liitettävä jotain ajallisesti paljon myöhäisempää, mistä hän ei voinut tietää mitään.
Matti: New Age -kuvasto on muuten nappivalinta kuvaamaan Hiljaisuuden tietä. Sanottakoon vielä, että vastaavanlaisen maiseman voisi hyvin kuvitella näkevänsä tänä päivänä jossain Jim-kanavan ”avaruusoliot rakensivat pyramidit” -tyylisessä viihteellisessä reality-dokumentissa.
Itse käyn melko harvoin tämän tyyppisissä näyttelyissä, joten en varsinaisesti osannut odottaa mitään tietynlaista rektiota. Koin Kupkan näyttelyn lopulta jopa positiivisena yllätyksenä, sillä Ateneumiin ja sen näyttelyihin liittyy itselläni vähän sellaista yläkoulutraumaa, että kun kerran vuodessa päästiin luokkaretkelle Helsinkiin, niin piti aina tulla katsomaan Taistelevia metsoja, vaikka itseäni kiinnosti lähinnä RAXin buffetti.
Tunnistan paljon siitä, mitä kerroit suhtautumisestasi näyttelyn teoksiin – tai modernistisiin teoksiin yleensä, että niitä katsoo historiallisina dokumentteina jne. Itselleni on ollut tärkeä löytää yleisesti taidehistoriaan juuri se katsomistapa. Aiemmin kärsin herkästi siitä, etteivät museonäyttelyt puhutelleet minua oikein millään tasolla. Se taide, mikä itselleni on merkityksellistä, ei ole kuulunut siihen maailmaan. Mutta tuolloin unohdin kuitenkin sen, että taidemuseot ovat nimenomaan museoita. Niiden tarkoitus on tarjoilla historiallisia dokumentteja.
Ateneumin Kupka-näyttelyn kohdalla nämä dokumentit asettuivat itselleni selkeään ja mieluisaan järjestykseen, joka tyydytti tarpeeni jonkinlaiselle taidehistorialliselle narratiiville – tai ainakin sen illuusiolle.
Tietoa näyttelystä Ateneumin sivuilta.
Seiskan pojat 