Erika Adamsson: Nostalgia ja Timo Wright: Solace, Forum Box

Petteri: Muistelua on monenlaista, mutta nostalgiassa on jotain erityistä. Se usein käynnistyy melko itsekseen, eikä palvele muita päämääriä kuin itseään. Adamssonin näyttelyn esitteessä viitataan nostalgiaan ”illuusiona”, mikä on ilmeistäkin. Nostalgia on fantasiointia, jolla on vähän tekemistä todellisen haluamisen kanssa. Jos esimerkiksi olen kaipaavinani jotain aikaa, kaipaukseni ei kohdistu siihen, vaan kokemukseen, kun tuo aika oli minulle merkityksellistä. Samoin muistoon liittyvä surumielisyys ei johdu tuon ajan ”menettämisestä”, vaan siitä, että sen tilalle tuli vaivattomasti uusia merkityksellisiä tapahtumia. Siinä siis nousee esiin jonkinlainen syvimmänkin henkilökohtaisen kiintymisen tyhjyys.

Olen nähnyt monta näyttelyä, joissa öljyvärejä on käytetty kiiltäville muovi- tai alumiinipinnoille, enkä ole aina tajunnut tätä pohjavalintaa. Adamssonin töissä ratkaisu tuntui välittömästi perustellulta. Maalin alta pilkottava kova, kiiltävä ja heijastava pinta korosti nostalgisten aiheiden haurautta. Alkoi tuntua, että alumiini on se metromatkoihin, puhelinmyyjien keskeyttämiseen, niistämiseen ja vihannesten punnitsemiseen kuluva suoraviivainen aika, jossa suurin osa elämästä tapahtuu. Toisaalta välillä se edusti tuota mainitsemaani kiintymisen tyhjyyttä, joka uhkaa tunnemuiston uskottavuutta.

Muutenkin tekniikka mielestäni palveli aihetta. Sabluunalla huolella toisistaan erotettujen, nopeasti maalattujen pintojen kontrastissa oli sellaista yksityiselle muistelulle ominaista intensiteettiä, joka ei ole kuitenkaan levotonta. Kohteilla on oma painonsa ja luonteensa, mutta juuri muisteluun kuuluvat glitchit sitovat ne yhtenäiseksi. Sama tunne tulee joskus kotivideoista, jotka ovat täynnä erilaista koheltamista, mutta silti tunnelma on korostuneen rauhallinen. Kiinnitin huomiota myös siihen, että ellei aiheena ollut erityisesti kasvot, ihmishahmot olivat esinemäisiä. Tämä esinemäisyys ja vääristyneet perspektiivit toivat mieleeni Cézannen, ja mietin, että jos hän olisi maalannut nykyhetkien sijaan muistoja, olisi jälki ollut ehkä jotain tällaista.

Toki öljyäreillä maalaaminen on itsessäänkin nostalginen ele. Joku ehkä jatkaisi, ettei tällainen enää sovi taiteelle, koska sen tulee olla edistyksellistä, ajankohtaista ja etenkin tietoista itsestään taiteena. On erinomaisen hienoa, että nykyään kirjaimellisesti mikä tahansa voi toimia teoksen mediumina, mukaan lukien teoksen oma teoksellisuus. En kuitenkaan osaa asettaa avantgardistista innovointia vastakkain muunlaisen omaperäisyyden kanssa. Pidän siitä, että taidekouluissa edelleen opetetaan maalausta yhtenä vaihtoehtona, eikä ketään painosteta käyttämään materiaalina jätesäkkejä, bakteerikasvustoja ja rantautuneen ryhävalaan hetuloita. Se, että taiteilijat erottuvat toisistaan kädenjäljen kaltaisten nyanssien kautta myös palvelee mielestäni sitä, että taiteesta ei tule jonkinlaista lausuntojen ja osoittelun pseudojournalistista tilaa, jossa annetaan aistimellisia muotoja Twitter-ajatuksille.

Timo Wrightin teoksesta kuuluva musiikki muuten palveli omaa Adamssonin teosten fiilistelyäni. Tämä ei ollut nähdäkseni ainoa taso, jolla nämä kaksi kokonaisuutta toimivat yhteen.

Matti: Nostalgia-aiheet ovat aina vetäneet minua puoleensa, ja minun on ollut helppo samaistua nostalgissävytteisiin teoksiin. Kuvataide on välineenä itselleni yksi vieraimmista: en ole tiettävästi kai koskaan kirjoittanut gallerianäyttelystä, joten asia vähän jännittää. Mutta kokeillaan (sehän tässä lienee tarkoituskin).

Aloin pitää Adamssonin teoksista oikeastaan jo pressikuvan nähdessäni. Osasyynä tähän oli ehkä nostalgiateema, mennyt aika ja maininta siitä, että joidenkin kuvien lähtökohtana ovat olleet menneisyydestä kertovien elokuvien pysäytyskuvat. Näyttelyssä tunnistin heti viimeisessä kuvassa (Alexander) pojan Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander -elokuvasta. Samaten monissa muissakin kuvissa tuntui olevan mukana elokuvallista tarinallisuutta. Havainto voi tuntua vähän lattealta, mutta minulle se oli merkittävä, sillä en ole oikein koskaan ymmärtänyt sitä, kun sanotaan, että kuvat kertovat tarinaa tai että niistä voi aistia kerronnallisia kokonaisuuksia.

Tarinallisuutta on mielestäni esim. teoksessa Decision, jossa hahmo seisoo toimistopöydän takana. Kuva vie ajatukset dramaattisen päätöksenteon hetkeen, jonkinlaiseen leikkauspisteeseen menneen ja tulevan välillä: päätös on peruuttamaton (toisin kuin viimeksi arvioimassamme Bandersnatchissa!), eikä siitä ole paluuta.

Kuvailit hienosti alumiinipohjien mieleen nostamia arkisia tapahtumia. Itsekin taisin jossain kohtaa ajatella metrossa olemista tai liikkumista ylipäänsä. Paikansin tunteen siveltimen vetoihin, jotka monessa kuvassa liukuivat vasemmalta oikealle, ikään kuin kuvissa olevat hetket nähtäisiin vauhdista, junan kyydistä tai jostain. Tällainen liikkeen tuntu toi kuviin vahvaa ja koskettavaa ohikiitävyyttä.

En tiedä, meneekö tämä ohi siitä, mitä sanoit, mutta ilahduin myös jonkinlaisesta ”rehdistä käsityöläisyydestä”. Pidän siitä, että taiteessa käsitellään ajan kulumisen kaltaisia suuria ja subjektiivisia teemoja. Huomaan viime aikoina muutenkin etsiytyneeni sellaisten aiheiden äärelle. Ehkä syynä on tuo mainitsemasi pseudojournalistisuus, jonka taustalla kummittelee varmaankin myös taiteen rahoitusmekanismit. Eikä sillä, pseudojournalistinenkin taide on monesti hyvää ja tarpeellista, mutta jotenkin näiden teosten äärellä pidin siitä, etteivät ne pyrkineet aktivoimaan minua kansalaisena. Ja tämä ei tarkoita sitä, etteikö niin voisi tehdä, ja etteikö sekin olisi tarpeellista, mutta kuitenkin.

Petteri: Joo, selkeytit hyvin tuon maalaus- ja käsityöläisränttini. Ja nimenomaan noin, että erilaiset tekemisen tavat ja lähtökohdat eivät ole vastakkaisia vaan tärkeitä tavoilla, jotka ovat pitkälti yhteismitattomia.

Elokuvallisuus ja tarinallisuus olivat toden totta mullekin suuri osa Adamssonin teosten tehoa, ja maalaustekniikka oli tässä iso tekijä. Aika puhalsi kuvien läpi.

Jos Adamssonin maalaukset ovat stillejä tuntemattomilta mutta tutunoloisilta aikajanoilta, myös Wrightin Solace-elokuvaa voisi ajatella samalla tavoin. Elokuva koostuu ylevöitetyn hidastetuista, mustavalkoisista otoksista, joissa yksittäiset ihmiset ovat itkun eri vaiheissa, ja jonkinlainen tapahtumaketjun päätepisteen tai eksistentiaalisen välietapin vaikutelma oli itselläni vahva. Tyhjän, mustan taustan hiljaisuus korosti tätä.

Itkevän ihmisen helposti asettaa myötätunnon kohteeksi ajatellen, että hänelle on tapahtunut jotain. Elokuvaa katsoessani (ja sen hieman vakavanjuustoisen estetiikan sulateltuani) mietin, että yhden tai useamman itkun takana saattaa toisaalta olla jokin henkilön oma kammottava valinta tai teko, jonka tuntiessani pöyristyisin. Tai että itkun syy voi olla jotain todella typerää ja pinnallista. Ehkä tämä onkin yksi Solacen ”pointti”: tutkia reaktioitamme toisten itkuun ja kysyä näiden reaktioiden luonnetta ja arvoa.

Wrightin teos tuli mieleen äsken, kun luin Hesarista artikkelia eronneiden miesten vertaistukiryhmistä. Ryhmien konseptiin kuuluu, että ensimmäisellä tapaamisella jokainen kertoo oman ”erotarinansa”, ja olkapäiden nytkyminen lienee sessioissa suorastaan normi. Lapsenakin yleensä se lopullinen, hallitsematon vollotus tuli siitä, kun joutui kertomaan, mitä siellä välitunnilla tapahtui.

Ylipäätään mulla pyöri näyttelyiden jälkeen päässä, miten paljon tarinat ja tarinallisuus liittyvät elämään. En tarkoita vain ritualisoituja tilanteita kuten kevätjuhlia ja hautajaisia, vaan esimerkiksi ihan perustason ”läpänheitto” koostuu paljolti joko muistetuista tai spekulatiivisista tarinoista: ”Ei vittu, mä muuten kerran…”; ”Voi jessus mikä päivä…”; ”Kelaa jos se ois kuullu sen, ois saleen…”. Tässä uutterassa tarinankudonnassa on jotain puoleensavetävää haurautta, joka oli mielestäni etenkin Adamssonin maalauksissa läsnä tavalla, joka ei redusoidu sentimentaalisuuteen tai lohtutaiteeseen.

Matti: Minulla oli vähän vaikeuksia hiljentyä Wrightin teoksen äärelle. Kyse oli enemmän olosuhteista kuin teoksesta: olin jotenkin “vauhti päällä” ja kaiken lisäksi penkkari-rekkojen mekkala tunki seinien läpi tilaan. Toisaalta penkkari-päivä täydensi näyttelyä osuvasti: abirekkoihin liittyy vahva nostalgisuus ja siirtymärituaali, joka palautuu mainitsemaasi elämän tarinallisuuteen sekä toisaalta itkemiseen näiden siirtymien huipentuessa.

Solace tarkastelee itkua dokumentaarisesti vaihtuvien kasvojen kautta. Se, että itkun syy voi olla yhtä hyvin  jotain pöyristyttävää, on erittäin hyvä pointti. Teoksessa tosiaan käsitellään itkua täysin yleisellä perustasolla ja tuntuu, että kaikki sen esteettiset ja kulttuuriset merkitykset on pantu tietoisesti sivuun (vaikka itku sinänsä olikin estetisoitua).

Henkilökohtaisesti minua kiinnostaisi enemmän itkeminen sosiaalisena esityksenä, kuten reality-sarjoissa tapahtuvana aitouden takeena ja vakuuttamisen keinona. En tarkoita, että realityissa vuodatetut kyyneleet olisivat siksi vilpillisiä, mutta on ilmeistä, että kyyneleitä halutaan, ja juuri se halu kiehtoo minua. Tämä ei sinänsä ole kritiikin aihe, sillä on turha puhua siitä, mitä teos ei ole ja mitä haluaisin sen olevan.

Solacen esittelytekstissä viitataan siihen, miten taiteilija on “oppinut suomalaisen miehen tavan olla näyttämättä heikkoutta”. Ehkei teosesittelyä pitäisi lukea kuin piru raamattua, mutta silmään pisti itkemisen yhdistäminen heikkouteen, mikä tuntuu vähän karkealta siitäkin huolimatta, että sillä viitataan yleistäen suomalaisen miehen tapaan ajatella itkua heikkouden osoituksena. Ehkä kaipaisin tälle jotain vielä kovempaa vastusta kuin mitä teoksessa annetaan.

Toisaalta se, että itkeminen esitetään vaihe vaiheelta yksinkertaisena ruumiintoimintona, on raikasta suhteessa juuri miesten itkemisen käsittelemiseen, sillä usein miesten itkua käsittelevät teokset (olivatpa ne fiktioita tai dokumentteja) ovat järjestään aivan käsittämättömän korneja. Tiedäthän: iso, karski, arpinen ja parrakas motoristi-paloittelusurmaaja putoaa polvilleen ja purskahtaa itkuun (kyllä, sen on pakko olla kovaksi keitetty rikollinen, jotta saadaan mahdollisimman tehokas kontrasti). Yleensä tämänkaltainen sisältö on tehty palvelemaan enemmän katsojien sentimentaalisuuden nälkää kuin käsittelemään aihetta kriittisesti tai purkamaan itkemättömyyden syitä.

Solace onnistuu olemaan sopivasti hillitty. Siitä ei tule sellaista “katsokaa nämäkin ihmiset itkevät” -vaikutelmaa, ja se on hyvä. Mutta samalla, kuten viittasin aiemmin, tuntuu etten saanut siitä irti niin paljon kuin olisin toivonut. Ehkä olen sentimentaalisuuskuvaston turruttama ja tarvitsen itkun tueksi jotain yleviä syitä, enkä osaa katsoa sitä vain etäältä jonkinlaisena reaktiona – mihin muuten sinun mainintasi teoksen mahdollisesta “pointista” sopii hyvin.

Yleiset tunnelmani näyttelyn jälkeen olivat jokseenkin haikeat. Kävelin Lönnrotinkatua ylös keskustaan päin ja teiden varret olivat penkkareiden jäljiltä täynnä tyhjiä, tallottuja karkkipapereita. Muistan ajatelleeni, että siinäpä vasta symboliikkaa.