Matti: Päivät joina kukat kukkivat (De dagar som blommorna blommar) on monipuolisen ruotsalaistaiteilija Jonas Gardellin käsikirjoittama kolmiosainen minisarja, joka tuli Yle Areenaan katsottavaksi tammikuun lopulla.
Sarja seuraa kolmen keskiluokkaisen ruotsalaisperheen elämää usealla vuosikymmenellä loikkien vauhdikkaasti eri aikatasoissa. Näkökulmahenkilöinä toimii kolme nuorta poikaa. Tekstissä on voimakas omaelämäkerrallinen sävy. En tosin tiedä, missä määrin se on tarkoituksenmukaista tai perustuvatko tapahtumat käsikirjoittajaan itseensä. Lopputulos muistuttaa ajallista mosaiikkia, joka huipentuu sarjan loppukohtaukseen, jossa ajallinen etäisyys eräällä tapaa kumoutuu ja kaikki menneet sukupolvet liikkuvat haamuina samalla niityllä.
Ulkotaiteellinen seikka, joka vaikutti vahvasti omaan kokemukseeni kyseisestä minisarjasta on, että pidin kunkin jakson välissä melko pitkän, parhaimmillaan liki kahden viikon mittaisen tauon. Se ei ollut tietoinen valinta, mutta olen jälkikäteen huomannut, että pitkä kesto tarinan alun ja lopun välillä tuo siihen omanlaistaan pontta ja syvyyttä. Ilmiön huomaa etenkin paksujen kirjojen kanssa: jos jotain teosta lukee silloin tällöin vaikka puolen vuoden ajan, sen päättyminen tuntuu lähes siltä kuin jokin oma elämänvaihe tulisi päätökseen.
Päivät joina kukat kukkivat -sarjan päätösjakso oli itselleni iso kokemus, mutta olisin toivonut vähän optimistisempaa lopetusta. Ylipäätään kokoonsa nähden verraten tiiviissä sarjassa olisi voinut olla enemmän kuvattuna jonkinlaista arjen tasaisuutta – muutakin kuin sarjan kuvaamien perheiden ahdistuneisuutta. Ehkei yksi lisäjakso olisi ollut pahitteeksi, jotta tarinaan olisi tullut vielä kouriintuntuvampaa eloisuutta.
Sarjassa kuvattujen perheiden ahdistuksen aiheet vaihtelevat. Yhdessä perheessä on pettävä aviomies, joka haluaa erota, toista perhettä terrorisoi psykopaatin määreet täyttävä narkomaani-teini ja kolmannen perheen ainoaa lasta jää kaivelemaan juutalaistaustaisen isoisänsä itsemurha. Eikä Jobin tarinoissa ole pisaraakaan huumoria.
Tapahtumien yllä leijuu jonkinlainen välttämättömyyden tuntu. On kuin kunkin perheen kiroukset olisi ennalta määrätyt. Tämä vaikutelma korostuu hienosti siinä, miten sarja loikkii aikatasoista toiseen. Vaikka seuraaminen on alussa vaivalloista, se helpottuu sarjan edetessä. Lopulta kustakin sarjan hahmosta, jonka elämää seurataan seepiansävyiseltä seitkytluvulta alkaen, piirtyy syvällinen ja ehyt kuva. Yhtä kaikki mielestäni hienointa sarjassa on tapa, jolla se kuvaa aikaa.
Petteri: Kirjoitan tätä kaksi jaksoa katsottuani, ja toden totta katsominen helpottuu, kun tottuu sarjan rytmiin ja aikatasoihin, ja kun henkilöhahmot ehtivät kerätä painoa. Tuo on hyvä pointti, että yksi lisäjakso ei kenties olisi haitannut, sillä tällainen tietynlainen kriisistä kriisiin-eteneminen syö hahmojen inhimillisyyttä ja siten myötäelämistä. Muutenkin sarjan vähäkontrastisessa ja tutunoloisessa maailmassa viihtyisi pitempään ihan ambient-lillumisen nimissä.
Sarja oikeastaan yhdistää kaksi teemaa, joita olemme käsitelleet: Karamazovin veljesten perimmäiset kysymykset sekä Adamssonin ja Wrightin näyttelyä määrittäneet ajallisuuden ja ohimenevyyden. Tällä kertaa perimmäiset kysymykset esitellään juutalaisuuden kautta, mikä saattaa palautua mainitsemaasi käsikirjoittajan omaelämäkerrallisuuteen. Joka tapauksessa juutalaisuus on kolmesta suuresta monoteismistä vanhin ja hienosyisin, eikä sen suhde esimerkiksi sielun kuolemattomuuteen ole mitenkään yksioikoinen. Tässä mielessä se lienee käyttökelpoisempi tällaiseen kehystämiseen nimenomaan maallistuneessa, modernissa maailmassa kuin binäärisemmät kristinusko ja islam.
Myös nimi ”Päivät joina kukat kukkivat” selkenee koskettavalla tavalla, kun sarjan näkökulma elämään ohimenevänä ja unohtuvana tuulahduksena alkaa ensimmäisen jakson myötä avautua. Päivä on mittayksikkönä samanaikaisesti ”ihmisenkokoinen” ja eksistentiaalisesti latautunut, mikä tekee siitä osuvan tällaiselle arkirealistiselle kerronnalle (ja miksi se esiintyy niin taajaan fraaseissa kuten ”jonain päivänä” ja ”päivä kerrallaan”). Kuten sanot, ajan kuvaamisessaan sarja on todella hieno.
Myös henkilöt on uskottavasti kirjoitettu. Mainitsemasi narkkari-teini Torbjörn on aidosti vastenmielinen hahmo, läpitunkematon yhdistelmä itsesääliä, opportunismia ja kaiken nielevää, diivamaista laiskuutta. Silti hänestäkään ei tule liian karrikoitua lihanukkevaikutelmaa. Kirjoittaminen ja tarinankerronta on kaikkiaan niin laadukasta, että ihmettelin, ettei sarja perustu romaaniin. Sanon näin siksi, että hyvin usein elokuvia katsoessani laitan merkille esimerkiksi jonkin erityisen hyvän dialoginpätkän, ja googlatessa selviää, että taustalla on kirja.
Yksityiskohdista kiinnitin huomiota television asemaan sarjan maailmassa. Ensimmäisessä jaksossa sekä kansakunta että perheet yhdistyvät suuren urheilujuhlan äärelle. Toisessa jaksossa taas telkkari on epäsosiaalinen voima, jonka avulla vältellään kiperien asioiden käsittelyä. Lisäksi hauras, ikääntynyt Anita kaatuu yrittäessään kääntää vehjettä pois kanavalta, jolta Bennyn haastattelu tulee. Pidän siitä, ettei telkkariin ”oteta kantaa”, verrata sitä someen tai sillä muutenkaan ratsasteta – sen vain annetaan olla kaikkine puolineen. Mikä itse asiassa jossain määrin pätee koko sarjaan, ainakin kahden jakson perusteella. Pikemmin Tshehovia kuin Dostojevskia
Matti: On muuten totta, ja hyvä havainto, ettei sarjassa esitellä eri aikatasoja millään ilmeisimmillä viittauksilla aikakauden teknologiaan tai kulutustuotteisiin, kuten tavallista (tämä btw. erottaa sarjan ehkä myös niistä nostalgiasarjoista, joihin viitattiin Bandersnatch-keskustelussa). Henkilöhahmot ja perheiden tarinat kannattelevat juonta niin suvereenisti, ettei (sarjan kontekstissa) ylimääräistä trippailua tarvita. Toisaalta ovathan menneen ajan kuvaukset toki voimakkaan seepian sävyisiä, kuin vanhat valokuvat, ja aikalaismuoti ynnä muu on toteutettu autenttisesti, mutta sillä ei kosiskella katsojaa.
Kuten omissa someissani taannoin mainostin, olen viime aikoina ollut kiinnostunut Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teoskokonaisuudesta. En malta olla näkemättä yhtäläisyyksiä sen ja Päivät joina kukat kukkivat -sarjan välillä. Kumpaakin tuntuu vievän eteenpäin jonkinlainen tekijänsä tarve käsitellä aikaa kuin se olisi materiaa, jota voisi muovailla reunoista, säilöä lasipurkkiin ja tarkastella sitä sen ulkopuolelta käsin. Proustilla tämä ilmenee siinä, miten kirjan kertojalle ei riitä, että hän vain muistaisi kohtaamiensa asioiden ulkokuoren, vaan hänen on ponnisteltava päästäkseen käsiksi johonkin syvempään ideaan, kuvien takaiseen todellisuuteen, joka tuntuu jatkuvasti lipsuvan käsistä. Päivät joina kukat kukkivat -sarjassa vastaavanlainen pyrkimys ilmenee mielestäni siinä, miten se leikkaa ristiin aikatasoja. Aika ei ole lineaarista, alusta loppuun kulkevaa, vaan muodostuu hetkien kerroksista. Ja kuten sanoit, nämä teemat olivat hyvin läsnä myös Adamssonin näyttelyssä (liekö se ja Proust olleet syyt siihen, miksi ehdotin arvioitavaksi tätä sarjaa).
Hesarissa oli noin kuukausi sitten juttu Päivät joina kukat kukkivat -sarjasta, ja siinä nostettiin esiin siinä kuvattu Estonian uppoaminen. Jutussa mainittiin, ettei aihetta ole pahemmin kuvattu aikaisemmin. Mielestäni se oli hyvä nosto, ja on jopa vähän kummallista, miten vähän Estoniaa on käsitelty.
Hahmoista vielä: myös Torbjörnin vanhemmat ovat kiinnostavia hahmoja. Loppupuolella alkaa melkein tuntua, että vanhemmille ja etenkin äidille Torbjörnin päihteiden käyttöä pahempi asia on sen paljastuminen naapureille.
Omasta puolestani kiteyttäisin vielä kerran, että Päivät joina kukat kukkivat on todella riipaiseva kertomus, todellinen ”laatutuotanto” jne, mutta omaksi yllätyksekseni joudun sanomaan, että vähän isompi hyppysellinen optimistisuutta ei olisi ollut sille pahitteeksi
Petteri: Mainitsemasi Torbjörnin ja Mikaelin vanhempien harjoittama kulissienpitäminen on esittävissä taiteissa yksi yleisimpiä tapoja parodioida tiettyä ”porvarillista elämäntapaa”. Sarjassa tämä jännite on kuitenkin hienosti toteutettu, minkä lisäksi liitän sen laajempaan sivuteemaan, julkisen ja yksityisen suhteeseen. Teemaa käsitellään esimerkiksi Bennyn kirjoittaman omaelämäkerrallisen, perheen ongelmilla revittelevän teatteriesityksen kautta. Kohtaus, jossa Benny vie äitiään punaisella matolla esityksen ensi-iltaan ja kameroille hymyillessään kuuntelee käsipuolestaan äitinsä synkkää valitusta, on kiteyttävä. Myös Erikin paluu tyhjään asuntoon saa vastaavan kontrastin lattialla lojuvan Dagens nyheterin Estonia-otsikosta – julkisen viestin kaikki banaalius verrattuna Erikin kokemukseen on jotenkin pilkallista ja julmaa
Tuo toivottomuudentunne, johon viittaat, palautuu nähdäkseni osittain siihen, että naishahmojen tragediat ovat ennen kaikkea perhe-elämän tragedioita. Anitan ja Bodilin kohdalla tämä on ilmeistä: he ovat siinä määrin liuenneet äideiksi ja vaimoiksi, että perheen stiplaaminen taittaa heidän selkärankansa peruuttamattomasti. Mutta myös Kerstinin kuolema Estonialla kehystetään nimenomaan äidin kuolemana kehtolauluineen päivineen. Toiveikkuutta olisikin kenties lisännyt jonkinlainen positiivinen esimerkki, miten naisen on mahdollista tehdä jotain aivan muuta kuin onnistua tai epäonnistua näissä rooleissa. Toki perhe on koko sarjan perusyksikkö, mutta naishahmojen kirjoittamisessa näen silti pientä happikatoa.
En ole lukenut Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjoista kuin yksittäisiä lainauksia, kohtauksia ja sekundaaritekstejä, mutta tältä pohjalta allekirjoittaisin tavan, jolla yhdistät sarjan siihen. Ja laajemmin: länsimaisen filosofian (ja taiteen) historiaa voi mielestäni helposti lukea pitkänä sarjana yrityksiä saada tämä asioiden ärsyttävä, pakeneva ydin ja ylimäärä asetettua paikoilleen. Selvää lienee korkeintaan kaksi asiaa: tämä on nimenomaan ihmisen maailmaan esittelemä ongelma, ja sillä on jotain tekemistä ajan ja sen kulumisen kanssa. Päivät joina kukat kukkivat ei yritäkään antaa vastauksia, mutta piirtää kauniisti yhden version siitä kysymyksestä, jota elämme. Meinasipa tulla pompöösi lopetus.
Seiskan pojat 