OD Kokemus: Rituaali (3rd Rail Music, 2018)

Matti:
Olen pitkään halunnut kirjoittaa räpistä, mutta en ole syystä tai toisesta tohtinut. Sen sijoittuminen musiikin kategoriaan on tuntunut pelottavalta ja etäiseltä. Se on estänyt minua siitäkin huolimatta, että vähintään toinen puoli kiinnostuksestani koskee lähes täysin ulkomusiikillisia seikkoja, kuten pukeutumista, tyyliä, kulttuuria ja räppäreiden sosiaalisessa mediassa olevaa ulosantia.

Ajattelen räppiä rock-musiikin kaltaisena kattokäsitteenä. Se tuskin itsessään on mikään uutinen, mutta korostan, että räp-musiikin sisään luettavissa tyyleissä on todella paljon samaa kuin joissain rock-musiikin alalajeissa. Ehdotin arvioitavaksemme OD Kokemuksen viime vuoden lopulla ilmestynyttä albumia Rituaali, koska aavistelin sen olevan hyvä osoitus rap-musiikin ja raskaan rockin sulautumisesta toisiinsa. En tarkoita sulautumisella nu-metal -tyylistä yhdistelyä, jonka kiinnostavuus (ainakin itselläni) perustuu nimenomaan räpin ja rock-musiikin erillisyyteen ja niiden väliseen jännitteeseen kappaleiden sisällä, vaan paljon hienovaraisempaa liittoa.

OD Kokemuksen Rituaali-albumilla on niin paljon raskaan rockin tai metallin elementtejä, ettei edellä mainitut havainnot edes tunnu havainnoilta, vaan itsestäänselvyyksiltä. Oikeastaan olisin väitteideni tueksi kaivannut sittenkin jotain sellaista, jossa kyseiset asiat eivät olisi ihan niin ilmeisesti pinnassa, jotta olisi voinut tuottaa edes jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Rituaali oli siis tähän ajattelemaani räp-rock-teemaiseen tekstiin liiankin ilmeinen valinta.

Vika ei tietenkään ole albumissa. Päinvastoin. Ehkä osaat eritellä paremmin levyn musiikillista antia ja sen suhdetta rock- ja räp-musiikin perinteisiin(?) Oma huomioni kiinnittyi näiden lisäksi myös lyriikoihin: niissä oli verrattaen vähän räpille tyypillisiä viittauksia urbaaniin elämään, tai siihen liittyviin ilmiöihin. Sen sijaan biisien sanoituksissa on viljalti luonnonvoimiin ja mytologioihin viittaavaa sanastoa, kuten albumin nimikin antaa ymmärtää. Vähän sellaista Suomi-heavy-sanastoa. Tämä(kin) aihe kiinnostaa minua: missä määrin lyriikoiden sisältö määrittelee genreä? Olen pohtinut kysymystä aiemmin esimerkiksi Edictin Vailla-albumin sekä SITOI:n Huoneita-albumin kohdalla. Kummassakin sanoitusten lyyrisyys tuo mieleen lavarunouden ennemmin kuin räpin (sillä tavalla kuin sen olen tottunut mieltämään.) Entä mitä väliä? Hyvä kysymys sekin.

Petteri:
Totta, että urbaani kuvasto puuttuu tältä levyltä lähes täysin. Pohjalla II-biisissä sentään popsitaan pillereitä puistossa. Ja kuten sanot, kaikki tää mytologioiden ja luontosymboliikan äärellä vakavoituminen viittaa niin itsestäänselvästi heviskeneen, että siitä puhuminen tuntuu jopa turhalta. Sikäli kun nää samat elementit on samalla myös niitä, jotka tekee tästä levystä omaperäisen, voisi sanoa että kaikki omaperäinen tässä levyssä on todella pinnassa ja alleviivattua. Tän kaiken alla on oikeastaan hyvin tavanomainen suomiräplevy. Samat majesteettisesti jyräävät bassot, kosteat synamatot ja -pimputukset sieltä löytyy kuin joka toiselta tällä vuosikymmenellä julkaistulta ug-räppärisällin levyltä. Eikä OD:n flowkaan ole mitenkään poikkeava, sulava ja suvereeni toki

Nihilisti voisikin sanoa, että OD voisi vaan keskittyä perusjuttuihin ja jättää nää arkaaiset symboliikat ja muut hienostelut hevareille ja A. W. Yrjänälle. Mä olen täsmälleen päinvastaista mieltä kuin tämä kuvittelemani nihkeilijä: vaikka osa elementeistä tuntuu välillä riskittömältä päälleliimaamiselta, mulle välittyy kokonaisuudesta silti jokin vimma, johon samastumalla osaan päästä sisään levyyn. Tarkoitan siis tuolla vimmalla jotain sellaista vaikutelmaa, että tää levy on ollut pakko tehdä tällaiseksi. Paatoksen ystävänä vaikutun melko helposti tästä ulottuvuudesta.

Yksi lyyristä kuvastoa muodollisempi elementti, joka sitoo Rituaalia rock-musiikin historiaan, on sen jaottelu joidenkin teemalevyjen hengessä osiin. Täntyyppinen asettelu on perua ajalta, kun rock 60- ja 70-lukujen vaihteessa alkoi etsiä itselleen oikeutusta ison T:n taiteena, ja tietty progessa tätä on viljelty paljon. Räpissä tematisointia on harrastanut näkyvimmin kenties Wu-Tang Clan, joskin se niiden shaolin-kung-fu-munkkisetti on niin himmeetä (appropriaatiota) etten tiedä miten päin olisin. Rituaalin kolmijakoinen tematisointi on tietysti aristoteelinen, mutta myös kristillinen: Voima (Jumala), Kamppailu (Poika), Hyväksyminen (Pyhä henki). Kristinuskoon kuuluva kolminaisuus tuleekin monien filosofien mielestä ymmärtää prosessina, joka kuvaa maailman oleellisimpia tapahtumia  – myös psykologisia, jotka siis tällä levyllä kytketään romanttisesti kosmiseen tasoon.

Ollaan siis aika kaukana Paperi T:stä tai Gaselleista. Yksi käsite, joka nousikin mieleen levyä kuunnellessa, on akateemisessa keskinkertaisuudessaan nolohko mutta silti kuvaava “post-ironia”. Törmäsin termiin ekaa kertaa joskus 2012, jolloin kuulin sillä viitattavan erityisesti silloin vireään uusfolk-skeneen. Ehkä muistat: “maanläheinen” soundi, kouriintuntuva soitannollisuus ja ironiattomat tekstit, joissa valkoinen mies kertoi herkistä keski-ikäisen tunteistaan, joille vähempi kuosaaminen ja paneminen on antaneet tilaa. Rituaaliin tota post-ironiaa voisi soveltaa vähän toisessa hengessä: luontomystiikka, isot teemat, goetheläis-romanttinen paatos sekä kosmoksen ja psykologian rinnasteisuus omaksutaan ilman mitään höhötystä.

Lavarunous oli kiinnostava assosiaatio. Itse asiassa mulle on hivenen mysteeri, miksi “runous” on niin kirjallinen käsite. Eiköhän runous jonkinlaisena inspiroituneena, valmisteltuna, intonoituna puheena ja kenties jonkinlaisen rytmisen taustan kanssa ollut olemassa aika helvetin pitkään ennen kirjoitusjärjestelmiä? Runous tuli korviin, ei silmiin. Tässä mielessä lavarunous ja räp on OG-kamaa verrattuna runouteen kirjallisuutena. Tätähän esimerkiksi Palefacen Jostain paljon kauempaa-biisi hakee, ja näitä yhtymiä Rituaali nimenomaan lyyrisyytensä ja epäurbaaniutensa vuoksi herättää keskimääräistä räplevyä helpommin.

Matti:
Kolmiosaisuuden liittäminen paitsi aristoteeliseen kaareen, myös kristilliseen kolminaisuuteen on kiinnostava, itselleni uusi ja on osuva juuri tähän levyyn. Mitä albumimuotoon noin muuten tulee, suoratoistopalveluiden yleistyttyä yksittäisten biisien julkaisut ovat käsittääkseni nousseet muotiin, mikä puolestaan saattaa vaikuttaa siihen, että albumijulkaisuja halutaan perustella tällä tavoin ehyellä tematiikalla. Ja hyvä niin, sillä itse olen wanhan kunnon albumiformaatin ystävä, semminkin kun se on Rituaalin tavoin sisällöllisesti selkeästi rajattu.

Kuunnellessani panin myös merkille Pohjalla II -biisin, jonka sisältö erottuu melko selkeästi albumin muista biiseistä. Nimen ja featin perusteella sitä saattoi myös odottaa: OD Kokemus kuuluu Pohjalla-nimiseen kollektiiviin, jonka jäsenistä itselleni tutuimpia ovat Sairas T sekä Toluhaukat (jonka mc siis feattaa Pohjalla II -biisissä). Pohjalla-kollektiivin jäsenten musiikki, sikäli kun olen kuunnellut, on yleisesti ottaen melko aggressiivista rataräppiä, jossa päihteet hallitsevat kertojien elämää (eli päinvastoin kuin hyväntuulen bilemusiikissa, jossa kaikenlainen ”käsistä lähteminen” on aina hallittua ja kertoo enemmän elämän spontaaneista iloista). Jokunen vuosi sitten kuuntelin sitä aika paljonkin (silloin kun minulla oli parta ja käytin aurinkolaseja öisin). Tuolloin kuulin myös ensimmäisen kerran OD Kokemusta, kun hän esiintyi Kutosella.

Tunnistan kuvauksesi ”post-ironiasta”. Itse olen kuullut puhuttavan paljon myös ”uusvilpittömyydestä”. En tiedä, mikä on näiden termien välinen suhde, mutta ne kuulostavat siltä, että niillä voisi viitata suunnilleen samankaltaisiin ilmiöihin. Paperi T räppäsi aikoinaan Malarian pelon avausraidalla olevansa ”niin vilpitön ja tosissaan / että kuulostaa vitsiltä, vaikkei se sitä oliskaan”. Oletettavasti tällä viitattiin biisin aiempaan lainiin, jossa rakkautta verrattiin syöpään, mitä ehkä olikin tarpeen selitellä. Samalla se kuitenkin paljasti ylimitoitetun ironian haitallisuuden: mitä enemmän yrität olla tosissaan, sitä enemmän sinua pidetään vitsinä.

Rituaali-albumin biisissä Kosto maailmaa vastaan OD Kokemus puolestaan räppää: ”Ja mä oon vaan niin tosikko, ei tarvii mitään todistaa / sun äänestä taas kuulee, et pysty olee tosissas”. Paperi T:hen nähden OD Kokemuksen lainien uhma on perinteisempää, toiseen kohdistuvaa aggressiota. Aika näyttäisi siis olevan kypsä sille, että tosissaan-olemisen voi ottaa annettuna ilman sen kummempia selittelyjä. Vielä selkeäsanaisemmin OD Kokemus asemoituu ironiaa vastaan Viimeistä päivää -biisillään: ”Nihilismi varmaan uskonto jo tänä päivänä / ironia suurin ilo / vitsit vähissä päivä päivältä”. Samaisessa biisissä on yksi koko levyn mieleenpainuvimmista laineista: ”Millään ei ole mitään väliä / mitä vitun väliä vaik oliski?” Biisissä viitataan oikeutetusti siihen, että liiallinen ironia tuottaa tunnetta, ettei millään ole mitään väliä. Siksi pidän Rituaalin kaltaista uusvilpittömyyttä tai post-ironiaa tervetulleena asiana.

Pakanallisuudesta olisi tosiaan syytä kiinnostua enemmänkin. Rituaali ei suinkaan ole ainoa levy, jossa on viime aikoina flirttailtu erakoitumisen kanssa ja kaipailtu metsään pakanallisten askareiden pariin. En usko, että kyse olisi pelkistä kasvukivuista. Ehkä jonkinlainen eristäytymisen halu voisi liittyä enemmän tai vähemmän tietoiseen kokemukseen siitä, miten mahdotonta on asettua kulutukseen kannustavien rakenteiden ulkopuolelle.

Petteri:
Albumiformaatista diggailen mäkin. Äänitemyynnin historiahan oli hyvin pitkään biisiorientoitunut, ja tässäkin muutoksessa 60-luvun vastakulttuuri oli avainasemassa. Eiköhän pitkäsoitto ole jäämässä yhdeksi musiikkijulkaisemisen juonteeksi tai alakulttuuriksi, vaikka mitä muuta kävisi. En usko, että enää kauaa kestää sekään ilmiö, että levykokonaisuuden julkaiseminen voidaan nähdä jonkinlaisena kapinaeleenä “tässä ajassa”, vaan se normalisoituu samalla tavalla kuin mainitsemasi tosissaan-oleminen

Täytyy muuten tarkentaa tota jorinaani “hyvin tavanomaisesta” soundista. En tarkoittanut halveerata OD Kokemuksen tai Rituaalin tuotannollista jälkeä, vaan toi oli paljon yleisemmän tason huomio. Siis samaa luokkaa kuin että “suomalaisessa hevissä kuuluu iskelmäperinne”. Suomiräpin soundiin tunnutaan ammennettavan eniten jenkkiläisestä läskin basson Southern rapistä, jolle annetaan astetta tummempi ja introvertimpi twisti. Rituaali on tästä hyvä esimerkki.

Mäkin kiinnitin ekalla kuuntelulla eniten huomiota säepariin ”Millään ei ole mitään väliä / mitä vitun väliä vaik oliski?” Nihilistinen asenne on OD Kokemuksen mukaan valhe. Maailma on totta ja tapahtuu, ja asioilla on aina jo väliä, vaikka nihilisti kuinka seisoisi salin nurkassa oma fanipaita päällä. “Ja mua hävettää, mitä saa aikaan kädet nää / Toiminnallaan kuolon sinfoniaa säestää.” Osallistuminen ei ole valinta vaan olemassaolon fakta, ja tällä hetkellä se, mihin osallistumme, on “yksilönvapauksien” nimissä toteutettava maailmanloppu. Mitä ironiaan tulee, sillä on nähdäkseni hieman yksioikoisempi maine kuin voisi olla. Ajattelen, että oikeus ironiaan pitää ansaita, ja sen rakentava käyttö edellyttää herkkyyttä, älyä ja syvää kokemista. Sen sijaan juuri “suurimpana ilona” se johtaa tyhjännokkelaan urbaaniin itsekorostukseen. Jos taas esimerkiksi OD Kokemus jollain tulevalla levyllään viittaa ironisesti Rituaaliin (kuten heti tän levyn nimibiisillä asemoi edellisen levynsä “välityönä”), se ei mielestäni tee tyhjäksi mitään, vaan korostaa vain taiteen tekemisen moniulotteisuutta.

Pohjalla II- ja Viimeistä päivää-biisit motivoivat loppulevyä, mutta Rituaali ei silti etene helpolla “taudinkuva ja lääke”-kaavalla, eli ehdota jonkinlaista luontoon palaamista “ratkaisuna” ankealle kulutuskaupunkilaisuudelle. Heti avausraidallahan OD Kokemus puhuu “luonnonvoimien väkivaltaisuudesta”. Tän ei tarvitse viitata mustiin aukkoihin tai susilaumoihin, vaan ihan vain siihen, että voikukka ei ole kasvissyöjä vaan verenhimoinen hirviö, joka toivoo että kaadun ja maadun just nyt sen viereen, jotta se saa kasvaa kärpäsentoukkien ja muiden raadonsyöjien paskassa. Ja vaikka kahdessakin biisissä “luonnon kauneus” nostetaan arvona esiin, OD Kokemus ei selitä, että menkää luontoon ja löytäkää harmonia. Tällaisen fetissoinnin sijaan luonto asemoidaan pikemmin jonkinlaisena tarkistuspisteenä, jossa olemassaolon kaoottisuus, epävarmuus ja väkivaltaisuus voidaan käydä kokemassa. Luonnosta voi löytää kamppailun ja uudelleenarvioinnin. Toisin kuin mainitsemassasi hyvinvointiräpissä, levyllä ei kehoteta uskomaan itseen, vaan pikemmin rohkaistaan, että lopeta nyt helvetissä edes sekunniksi uskomasta itseesi.

Matti:
Nyt kun palasit noihin aiempiin puheisiisi albumin tuotannollisesta jäljestä, inspiroidun itsekin miettimään, että millä ilveellä sainkaan liitettyä Paperi T:n mukaan tähän, sillä artisteilla ei ole juuri mitään yhteistä. Ei edes suhteessa ironiaan.

Tuo laini ”ja mua hävettää, mitä saa aikaan kädet nää / toiminnallaan kuolon sinfoniaa säestää.” oli hyvä nosto, koska se tosiaan vastaa siihen, mitä lähdin edellisen kommenttini lopussa hakemaan. Eli se kuvaa jonkinlaista epämiellyttävää osallisuuden tuntua ”yksilönvapauden nimissä toteutettavaan maailmanloppuun”, kuten sen muotoilit.

Tykästyin levyn viimeiseen biisiin Laske mut alas. Se on vähän sellainen ”kiitos elämä” -biisi, jollaisista en yleensä pidä, paitsi silloin, kun eivät ole imeliä, eikä OD Kokemusta voi kutsua imeläksi parhaalla tahdollakaan. Sitä paitsi kyseisen biisin biitti on s.a.i.r.a.a.n kova. Vaikka kaikenlainen synkistely yleensä toimii meikäläisellä, kuten tämäkin, niin en silti koskaan pane pahakseni optimistista loppua.

3 vastausta artikkeliin “OD Kokemus: Rituaali (3rd Rail Music, 2018)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s