Karamazovin veljekset, Kansallisteatteri

Alla oleva arvio toteutettiin chat-muodossa Facebookin Messengerin kautta.
Kuvat: Tommi Mattila


Lauantai 19.1. klo 14.02

Petteri: Halojata

Matti: moi, selailen parhaillaan Karamazovin veljesten käsiohjelmaa. Sain eilen kirjoitettua siitä arvion, joka menee siis Teatteri&Tanssi+sirkus-lehteen. Yritin nopealla pläräilyllä etsiä jonkinlaista ”ohjaajan sanaa”, jollainen käsiohjelmista usein löytyy, mutta toistaiseksi en ole sellaista löytänyt

Petteri: Joo, mäkin yritin väliajalla ettiä sellasta, ei onnannu

Matti: Sen sijaan käsiohjelmassa on tukku sitaatteja koskien Dostojevksia. On Freudia, Thomas Mannia, David Foster Wallacea…

Petteri: Se ois ollut mielenkiintoista, koska moni ohjaukseen liittyvä ratkasu jäi mulle anonyymiksi
Jep, kiinnitin samaan huomiota
Sellanen äänten ja perspektiivien hajautumisen ajatus, joka on romaanissakin läsnä, ilmeisesti ehkä liittyy siihen että ei oo ohjaajan sanaa vaan just noi sitaatit

Matti: Totta. Jostain esitysarvioista tai muualta mun mieleen on hiipinyt käsitys, että esitystä on kuvattu sanalla ”moniääninen”. Ehkä sitaatit edustavat tätä moniääsyyttä, vaikka ovatkin melko samasta poolista lähtöisin.

Petteri: Samasta poolista, totta.

Matti: Myös esityksen yleisestetiikka on melko ”genreuskollista”. Tästä kirjoitin myös arviossani.
Genre on tässä tapauksessa siis Klassikko

Fjodor Karamazov (Hannu-Pekka Björkman)

Petteri: Mulle jäi päällimmäisenä tunteena esityksestä se, että ei jäänyt mitään selkeää tunnetta. Mikään esityksessä ei rohkaissut juurikaan mihinkään tuntemiseen, eikä mitään selkeää viretilaa ollut. Ehkä en vaan tavoittanut sitä, mitä moniäänisyydellä ilmaistiin

Matti: Piti sanoa, ennen kuin luin vikan lauseesi, että ehkä se on sitä moniäänisyyttä

Petteri: Aivan.

Matti: Mutta se, ettei esitys rohkaissut tuntemiseen, on jännää, koska lavallahan nähtiin mitä voimakkaampia tunteita
Suorastaan melodramaattisia eleitä, mikä ei liene vierasta kun on kyse Dostojevskistä

Petteri: Jo vain! Mutta esimerkiksi oikeudenkäyntikohtauksen taustalla soi se jatkuva ”koominen jousipizzicato”, joka on tuttu Hollywood-leffoista kohtauksissa, joissa pitää viestiä, että tämä on hassua
Tää äänimaailma vieraannutti syvästi siitä kohtauksen muusta sisällöstä
Esim. sen melodramaattisuudesta

Matti: Muistan suunnilleen mitä tarkoitat. Pakko myöntää, etten itse kiinnittänyt ääneen tai musiikkiin huomiota juuri muulloin kuin silloin, jos se sisälsi skrätsäys-efektin tai vastaavaa. Ne jollain tavalla muistuttivat äänen materiaalisuudesta siten, että panin äänen merkille.

Petteri: Ylipäätään vähäisempi remixaamiseen ja samplaamiseen viittailu olisi mun mielestä riittänyt, ja esimeriksi se jonkin verran käytetty aikalaismusiikki olisi ollut hyvä samplaamisen lähtökohta
Joo, mä oon kieltämättä äänille varsin herkkä. Samalla tavalla rasittavan kliinisenä ja etäännyttävänä koin ne jonkin verran viljellyt smoothit biitit, joita etenkin esityksen alkupuolella käytettiin

Matti: Toisaalta ajattelin myös, että remixaaminen (tai sen kuuluvaksi tekeminen) oli jonkinlainen pyrkimys tuoda esitystä nykyaikaan. Tai ei ihan nykyaikaan, vaan johonkin epäaikaan, jota kuitenkin tarkastellaan jostain nykyajasta käsin

Petteri: Kyllä, ilman muuta ymmärrän sen idean
Suhtaudunkohan mä turhan nihkeästi tähän ideaalis-käsitteellisen tasoon ja etsin turhaan jotain emotionaalista käyttöohjetta esityksestä. Kenties

Matti: Jonkinlaisen tunnepuolen lukuohjeen etsintä ei vaikuta kaukaa haeltulta. En tiedä, miten melodramaattisuuteen olisi voinut lisätä tunnettta. Ehken itse osaa katsoa esitystä, joka on tällä tavalla ”melodramaattinen”, että siinä vailla minkäänlaista ironiaa heittäydytään ihmisten jalkoihin itkemään ja sitä rataa (hauskaa kun juuri viimeksi puhuttiin ironiasta). Mutta jotkut tunnepuolen eleet olivat esityksessä vain niin suuria, etten tiedä, mitä niistä pitäisi ajatella.
Sellaisesta aiheutuu jotain, mitä tykkään kutsua ”hävikki-energiaksi” tai ”energiahäviksiksi”.
Jotkut asiat ja tunteet ovat niin suuria, etteivät ne terävöity, vaan leviävät ilmaan. Jonkinlainen saturaatiopiste ylittyy eikä esimerkiksi se, miten epätoivoista rakkautta ilmennetään, pysy kasassa, vaan leviää ja menee harakoille
Oli ehkä vähän jyrkästi sanottu, mutta kuitenkin

Petteri: Kuvaava termi. Etenkin tän esityksen tapauksessa, jossa mitään varsinaista build-upia tai jännitteen rakentumista ei päässyt tapahtumaan, vaan yhtäkkinen melodraama (ilman mitään etäännyttäviä elementtejä) tuli aika nurkan takaa

Grushenka (Diana Tenkorang)

Matti: Mun mielestä esityksen parhaimpiin kohtiin kuuluivat Ivanin monologit tai muut pitkät puheenvuorot etiikasta ja moraalsta. Mitä mieltä?

Petteri: Aika pitkälti samaa. Harmillista, että samalla tulee oikeastaan sanottua, että mitä enemmän ohjaus antoi tilaa tekstille, sitä enemmän kiinnosti
Ivanin hahmo on muutenkin kiinnostava, ja Miro Lopperi oli siinä hyvä. Muutenkin näyttelijöiden suorituksissa oli vähintään suvereeni ote
Sanoinkin sulle kaiketi väliajalla, että Ivanin hahmo on saanut paljon variaatioita kerrontataiteissa sittemmin. Yhtenä esimerkkinä siitä näen True Detectiven ekan kauden Rust Colen (ruostetta ja hiiltä, ”coal” ja ”Cole” kun on homofonisia). Molempia riivaa nimenomaan lasten kärsimys, joka toimii merkkinä moraalin olemattomuudesta ja maailman merkityksettömyydestä

Matti: Jonkinlainen uskollisuus alkuperäisteokselle oli esityksen paras anti ja samalla suurin kompastuskivi. Kuten sanot, silloin kun tekstillä oli tilaa, sitä oli hyvä seurata ja se puhutteli. Samalla esimerkiksi kolmiodraama Fjodorin, Dmitrin ja Grusenkan välillä jäi melko vaikeaselkoiseksi. Kuin myös Ivanin suhde Smerdjakoviin

Petteri: Kolmiodraama tosiaan munkin mielestä käsiteltiin jotenkin… rudimentaarisesti

Matti: Ai juu totta, sanoit ja se oli hyvä haku. Aloin miettiä myös Viscontin elokuvaa Rocco ja hänen veljensä. Toisaalta en tiedä, onko yhteisenä nimittäjä muu kuin veljeys:D
En tiedä, meneekö vikaan, mutta mielestäni Aleksein hahmossa on paljon samaa kuin Dostojevskin Idiootin Myskinissä

Petteri: Nää haut on aina vähän riskejä, koska assosiaatiot on niin henkilökohtaisia. Muistan ton Viscontin leffan, mutta en riittävän tarkasti
Totta. Hyväntahtoinen, lapsenomaisen ”puhdas” ja jopa naiivi

Matti: …ja sairastaa epilepsiaa

Petteri: Ainiin, sekin
Dostojevskin hahmot ylipäätään on jokseenkin lihanukkemaisia ja karikatyyreja, mutta se ei häiritse mua. Tendenssikirjailijahan Dostojevski on, ja mulle ne karikatyyrit vastaa aika hyvin sitä, mitä mun sisäinen monologi tekee silloin, kun ajattelen näitä samoja Isoja Teemoja

Smerdjakov (Maruska Verona)

Matti: Minusta Juho Uusitalon esittämä Aleksei ja Lopperin Iivan olivat ylipäätään selkeimmät hahmot koko esityksessä. Toki tämä on vähän mekaaninen ajatus, sillä hehän olivat vähän niin kuin vastakohdat.
siis näyttelijät eivät ole vastakohtia (välttämättä) vaan roolihahmot
Melkein kuin sellaiset pienet kerubit, jotka sarjakuvissa ilmaantuvat kuiskimaan ohjeita

Petteri: Joo totta, ja se on ymmärrettävää. Ilman tätä jännitettä olisi aika turhaa lähteä sovittamaan romaania
Samalla en silti tavoita sitä, mikä tarve ajoi tätä näytelmää
En siis tarkoita sitä väsyttävää ”miksi tämä on ajankohtaista”-kysymystä vaan ihan vain ”miksi tämä tehtiin”

Matti: Jotenkin Dostojevskistä minulle tulee mieleen sisäiset ristiriidat. Tässä esimerkiksi Iivanilla oli selkeä sisäinen ristiriita uskonsa kanssa kun paholainen tuli riivaamaan häntä. Esityksessä on niin paljon hahmoja, jotka pitäisi kolmessa tunnissa kuoria auki (pysyen uskollisena alkuperäisteokselle), että se tuottaa jonkinlaista hankaluutta tavoittaa ydintä

Petteri: Se, että yleisöstä muutamia laitettiin kirjottamaan post it-lapuille, että mihin he uskovat, oli toisaalta yksinkertaisuudessaan tehokas

Matti: Luulen, että se kysymys oli tarkoitettu esityksen lähtökohdaksi, jonka kautta tapahtumia tulisi lähestyä. Mutta sitä varten olisin kaivannut ehkä vielä selkeämpiä kontrasteja hahmojen välille
muutamat dialogithan olivat myös vähän kuin elokuvien kuulustelukohtauksia pöytälamppuineen ja projisointeineen.
Ja näissä dialogeissahan kuulusteltavan tehtävä on saada kuulustelija uskomaan

Petteri: Hyvä huomio. On tosi turhauttava kokemus, kun joku ei usko mitä sanot – etenkin, jos se joku on vallankäyttäjä
Tuli siis mieleen tästä uskomisen teemasta ylipäätään

Matti: Tosin edelleen: tää kuulustelumaisuus olisi voinut selkeämminkin läpäistä esitystä, jotta se olisi terävöitynyt. Ja mitä siihen kolmiodraamaan tulee, siinä kyse oli ehkä uskollisuudesta, vaikka setti jäikin etäiseksi
En tiedä sitten, edustiko yleisö tässä jonkinlaista kuulustelijaa myös

Petteri: Ainakaan yleisön asemaa ei korostettu tässä kuulustelijan roolissa, mutta hyvä pointti. Mulle tulee myös Dostojevskista kirjoittajana mieleen joku, jonka tekstit on nimenomaan hahmojen kuulustelua
Että ”sulla on tuollainen ajatus, oletko siitä varma”
Ja sitten tapahtumat kuorii sen ajatuksen tai arvovalinnan auki

Matti: Totta, uskon ja epäilyn vuoropuhelua

Zosima (Seela Sella)

Petteri: Miten muuten koit ne nykytanssiin viittaavat ja ylipäätään koreografiset elementit, joissa näyttelijöiden kroppia käytettiin ”epärealistisesti” ja ekspressiivisesti?

Matti: Pakko myöntää etten pahemmin ajatellut niitä. Yleensäkään tämän kaltaisissa produktioissa en sillä tavalla erittele yksittäisiä näyttämöllä olevia juttuja irralleen pohtiakseni niiden merkitystä suhteessa kokonaisuuteen, vaan annan niiden jotakuinkin virrata läpi ja jos tuntuu siltä, että niissä on jotain, mikä vaatii tarkempaa huomiota tai tarkastelua, niin sitten pohdin sitä, jos ei, niin sitten jätän asian vain kymästi ”näyttämölle” ja keskityn siihen, että saisin jonkun kokonaiskäsityksen siitä, mistä esityksessä on kyse.

Petteri: Väittäisin, että varsin mallikelpoinen suhtautumistapa kriitikolle

Matti: Mutta nyt kun asia tuli puheeksi, lukaisin käsiohjelmasta esityksen koreografin Liisa Risun kommentin koreografiasta. Hän puhuu moniäänisyydestä.

Petteri: Mä oon ehkä jotenkin aisti- ja ärsykeherkkä ja saatan kiinnittää joihinkin yksityiskohtiin epärakentavankin paljon huomiota. Ehkä se on nimenomaan sitä, että jokin elementti ei yksinkertaisesti ”virrannut läpi”, kuten sanoit, ja silleen jättämisen sijaan jotenkin hysterisoidun miettimään niitä

Matti: Siteeraan Risun tekstiä käsiohjelmassa: ”Koreografia voi nyt toimia esityksen muun visuaalisuuden kumppanina luoden tilaan rytmejä sekä laatuja, ja toisaalta se voi asuttaa roolihenkilöt esittäjiensä kehollisuuksien sen hetkiseen luovuuteen ja konkretiaan”.

Petteri: Siinä kommentissa tarjotaan kontrastia kielellisten merkitysten ja ylipäätään tulkintojen sattumanvaraisuuden sekä toisaalta kehollis-aistimellisen maailman jaettavuuden välille

Matti: Tällä perusteella sanoisin, että kyseessä on elementti, joka tosiaan on tehty virtaamaan läpi. Mutta ymmärrän kyllä kulmasi asiaan.
Ja myös sen, että jos asiaa alkaa yhtään askartelemaan katsoessa, se voi muuttua hyvinkin piinaavaksi

Petteri: Tässä mun suhtautuminen ajautuu samaan tilanteeseen kuin aiemmin ton äänimaailma-asian kohdalla (jonka olisi ehkä myös pitänyt virrata läpi vapaammin): ymmärrän käsitteellisen pointin, mutta siitä seuranneet taiteelliset ratkaisut eivät välttämättä puhutelleet. Toisin sanoen jäivät jonkinlaisiksi käsitteellisiksi täkyiksi, vaikka olivat tarkoitettu juuri aistittaviksi ja välittömiksi asioiksi
Tässä kohtaa tulee vastaan tää klassikko, että haluisin nyt nähdä esityksen uudelleen

Matti: Se on varsin relevantti kritiikin aihe varsinkin kun kyse on näyttämöteoksesta, jonka osasten noin yleensä voisi ajatella sulautuvan saumattomasti toisiinsa
tai jos ei sulautuvan, niin ei ainakaan häiritsevän toinen toisiaa

Maanantai 21.1. klo 14.45

Matti: Jos jatketaan esityksen ”genrestä”, niin minusta Karamazovin veljekset Kansallisteatterin  pienellä näyttämöllä on melko tyylipuhdasta ”klassikko-genreä”.
Mitä ajatuksia tämä herättää`?

Petteri: Mulla ei välttämättä ole niin paljon lihasta juuri tän genreasian arvioimiseen kuin haluaisin. Klassikkojen sovituksia kun en oo mitenkään älyttömästi nähnyt
Mutta jos tarkoitat jotain sellaista, että ”kaikkien” tunteman kaanontekstin päälle on suht napakalla uskollisuudella pingotettu sellainen maltillisen modernisoinnin eetos (kaleidoskooppimainen kerronta, tietynlainen puitteiden materiaalisuus ja esityksen itsereflektiivisyys itsestään esityksenä) niin jaan ajatuksen
Vai meneekö tää ihan skutsiin

Kuulusteltavana Dmitri (Ilja Peltonen)

Matti: Ajattelin klassikkoa ennen kaikkea jonkinlaisen ”vakavan” yleisestetiikan kautta: Näyttämö melko riisuttu, tekstiä ei varsinaisetsti ole sovitettu mihinkään selkeästi määriteltyyn aikaan eikä se pahemmin viittaa itsensä ulkopuolelle, mustavalkoiset ”mieselämäkertamaiset” kuvat käsiohjelmassa ja liveprojisoinneissa. Kaikki em. elementit siis jollakin tavalla viestivät minulle hyvin konservatiivisella tavalla, että nyt ollaan ”vakavien” asioiden parissa. Ja ehkä vielä jonkun yleisen ”muodin” vastaisesti alkuperäisteokseen ei tunnu kohdistuvan minkäänlaista kyseenalaistamista tai kaanonin uudelleenarviointia
Mutta pitää vielä sanoa, että se, ettei alkuperäisteosta kyseenalaisteta, ei tee esityksestä automaattisesti huonoa tai epäkiinnostavaa.
Edellinen kommenttini saattoi kuulostaa liikaa siltä

Petteri: Joo, toi vakavuus on kyllä ”genrelle” ominaista ja oli aika selkeänä läsnä. Lukuun ottamatta joitain aiemmin poimimiani esimerkkejä, jotka eivät niinkään rikkoneet sitä vakavuutta kuin häiritsivät katsomista. Ja tolla puitteiden materiaalisuudella tarkoitin sellaista kattokäsitettä, johon toi riisuttu estetiikka sisältyy
Mäkään en ole sitä mieltä, että kyseenalaistamattomuus olisi mikään automaattinen miinu
Ehkä alkuteksti on etenkin siinä toivon sanomassaan sen verran abstrakti ja yleinen, että sitä voi käyttää suht helposti missä tahansa ajassa
Romaanissahan toivo asetataan lapsiin, mikä ei vaadi minkäänlaista sisällöllistä (eli poliittista) kannanottoa siitä, mihin tää toivo liittyy

Matti: Aivan. Esityksen lopussa oli muistaakseni kohtaus Alekseista luostarissa. En saa palautettua sitä mieleeni tarkalleen, mutta minulla on sellainen tunne, että se liittyi jotenkin toivoon. Ja ehkä jopa jonkinlaiseen valaistumiseen.
ja tosiaan allekirjoitan täysin toivon käyttökelpoisuuden.
Minusta esityksessä ”toivoa” ei kuitenkaan käsitelty mitenkään imelästi

Petteri: Tässä mielessä Karamazovin veljekset on samalla lailla ”tyhjä merkitsijä” kuin vaikka Beethovenin 9. sinfonian Oodi ilolle-pätkä, jota on käyttäneet omanaan yhtä hyvin natsit, EU kuin Perun marxilaiset senderistasissit
Ei käsiteltykään! Se jotenkin vältti juuri sellaisen imelän ”hyvyyden puolelle asettumisen”, johon tarinat helposti lankeaa

Aleksei (Juho Uusitalo) ja Ivan (Miro Lopperi)

Matti: Tyhjä merkitsijä on hyvä pointti. Sopii etenkin kun kyse on uskosta

Petteri: Se, että toivoa voi käsitellä yhtäältä yleisesti ja epäkonkreettisesti ja toisaalta juuri ilman tätä makeilua on nähdäkseni esitykselle ansio

Matti: Samaten se, että kun yleisöltä kysyttiin ”mihin sinä uskot?” esitys ei tuntunut vaativan siihen ”oikeita” vastauksia. Tai ainakaan se ei ilmeisesti antanut mitään esimerkkejä siitä, mihin pitäisi uskoa, vaan jätti käsittelyn hyvin abstraktille tasolle.
Mikä tavallaan kai palaa tähän tyhjään merkitsijään(?)

Petteri: Joo, nään tän samalla tavalla
Mitä muuten tulee tohon ”moniäänisyyteen”, jonka käyttökelpoisuutta tässä esityksessä mun aiemmissa kommenteissa epäilin, oon alkanut ymmärtää sitä vähän paremmin

Matti: Mutta sekään ei toisaalta ole ansiona mitenkään itsestäänselvä: toisinaan se, että esitys (tai mikä tahansa teos) antaa vain epäselviä raameja, jotka katsojan pitää itse täyttää, tuntuu lähinnä tekijöiden epätarkkuudelta tai jonkinlaiselta vastuun vierittämiseltä tekijältä katsojalle.
Kysymys kuuluu, miten tämä esitys vältti sen?
(siis tunteen vastuun vierittämiseltä katsojalle)

Petteri: Nimenomaan tämä kysymys mua vähän kiehtoo

Matti: Yhtäältä tämä(kin) palautuu alkuperäistekstin asemaan osana kirjallisuuden kaanonia. Tämä on vähän typerä kysymys, mutta ehkä voisi miettiä, jos teksti olisi kirjoitettu tänä päivänä, mikä sen merkitys olisi

Petteri: Ehkä osittain siksi, että sen toivon käsittely ei ollut useinkaan kovin pinnassa
Mikä on myös alkutekstin ominaisuus
Totta. Ainakin tulee mieleen, että jos teksti kirjoitettaisiin tänä päivänä, siinä tulisi hyvin selkeästi korostaa toivon jonkinlaista eettis-historiallista ulottuvuutta suhteessa tähän menestys- ja pärjäämispuheeseen
*blessed*

Matti: lisäksi tekstissä ja esityksessä oli paljon viitteitä hahmojen psykologisiin motiiveihin, jolloin esitystä voi lähestyä myös konkreettisemmin kuin vain pintana, johon heijastellaan omia tuntemuksia. Siinä on (kaikesta huolimatta) jokin selkeä sisäinen maailma ja todellisuus.
Olen samaa mieltä, että tänä päivänä se olisi paikallaan. Ylipäätään sen kautta voitaisiin purkaa moraalisia kysymyksiä ja kritisoida jonkinlaista positiivisuus-pöhinää

Petteri: Brittiläinen filosofi Terry Eagleton muuten julkaisi pari vuotta sitten kirjan nimeltä Hope without Optimism. Oisinpa lukenut sen hiljattain
Ja joo, mietin myös tuota että ehkä tän toivo-asian juustoisuus välttyi ainakin osittain sillä, että psykologia oli myös esillä, ja hahmot pidettiin riittävän yksilöllisinä
Dostojevskin kirjasta kuin kirjasta saisi todella helposti pökkelön moraalidraaman

Matti: Olen halunnut pitkin keskustelun nostaa esille viime vuonna ilmestyneen mainion Sami Philströmin teoksen Ota elämä vakavasti, jossa käsiteltyjä asioita voisi hyvin tarkkailla Karamazovien kautta. En saa kirjaa juuri nyt käsiini, sillä sen varauslista on pitkähkö, mutta tässä jutussa on vähän sen sisällöstä: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/08/29/elama-on-ongelma-joka-ei-ratkea-filosofi-varoittaa-positiivisen-ajattelun

Petteri: Mäkin oon kaarrellut tän Pihlströmin kirjan ympärillä

Matti: Poimin tosta ylen jutusta yhden sitaatin Philströmiltä: ”Todellinen ongelma on se, osaammeko ottaa moraalisen näkökulman ihmiseen, johon ei voi suhtautua kovin empaattisesti…” Mielestäni tää kuvaa hyvin Dostojevskin teoksia siltä osin kuin ne tunnen

Petteri: Tuntuu kyllä intuitiivisesti sopivalta näkökulmalta Dostojevskiin

Matti: Ja ehkä toinen, mistä mulle tulee etenkin Ivanin hahmo mieleen,on se, että ihminen on lähtökohtaisesti syyllinen. Eli tää jonkinlainen perisynnin ajatus moraalin lähtökohtana
Tosin itse esityksessä aloin pudota kärryiltä siinä vaiheessa kun paholainen tuli riivaamaan Ivania

Petteri: Tässä korostuu se, että ”moraalisen näkökulman ottaminen” on itse asiassa aika kliininen, itsensä hillitsemiseen ja järjenkäyttöön liittyvä asia
Eikä mikään ”luotaantyöntävä-ihana”-asteikolle sijoittuva reaktio
Taidettiinkin puhua jossain kohtaa siitä, että toi perisynnin ajatus on todella, todella helppo satirisoida ja dumata. Karamazovin veljeksissä se ei kuitenkaan mielestäni merkitse muuta kuin sitä, että me olemme, mitä olemme, aina osana yhteisöä, ja siksi vastuussa toisillemme ja toisistamme
Mä en esimerkiksi tajua sitä kiihkoa, jolla ”kollektiivisen syyllisyyden” ajatusta vastaan on viime aikoina paljon hyökätty, usein sellaisen enbuskelaisen yksilötaikauskon nimissä
Ihminen elää kollektiivissa ja on syytön tai syyllinen siinä määrin kuin se kollektiivi on syytön tai syyllinen johonkin
Tän ajoittainen korostaminen näytelmässä tuntui todella raikkaalta epäajanmukaisuudelta

Matti: Totta. Iski mieleen sellainen ajatus, että kun itse hahmotan etenkin tätä Kansallisteatterin esitystä lähinnä Fjodorin, Ivanin ja Aleksein kautta, sillä he muodostivat toisiinsa nähden selkeimmät vastinkappaleet, niin tästä kolmikosta Fjodor, siis sikaileva faija, voisi nykyajan valossa edustaa jonkinlaista pintaliitäjä positiivisuuspöhinöitsijää, sillä hän ei osaa asettua osaksi mitään moraalista koodistoa ja siksi oikeuttaa itselleen suunnilleen kaiken
Toisin sanoen individualisti isolla I:llä

Petteri: Sellainen freudilainen ur-faija, jolle mikään ei ole tabu ja mahdotonta
Tän vuoksi kai Fjodor olikin ajoittain se kuulustelija, joka ikään kuin kännissä ja läpällä, mutta pinnan alla kai ilmeisen tosissaan, tivasi pojiltaan maailmankatsomusta ja koodistoa, joka ratkaisisi kaiken ja johon voisi sitoutua

Matti: Huomasin muuten vasta nyt, että tossa Ylen jutussa viitataan myös suoraan Karamazovin veljeksiin

Petteri: Ahaa!

Matti: Totta, siinä olikin tasoja: pojat selittämässä isälleen, mihin uskoa

Petteri: Ei muuten tunnu ihan hirveän kaukaiselta
Insert ajankohtaisuus-täky
Mietin siis tätä millenniaalit-baby boomersit-keskustelua

Matti: Oikeastaan kiteytitkin sen, mihin tuossa jutussa viitattiin: ihminen on vastuussa ihmisyydestä eli kollektiivinen syyllisyyys rockkaa

Petteri: Noniin
Kiva olla ammattifilosofin kanssa ”samaa mieltä”

Karamazovin veljekset, Kansallisteatterin pieni näyttämö
Teostiedot Kansallisteatterin sivuilta.

2 vastausta artikkeliin “Karamazovin veljekset, Kansallisteatteri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s