Kritiikistä

Päätimme ensimmäisessä julkaisussamme keskustella yksittäisen teoksen sijaan kritiikistä yleensä. Yhdeksi lähtökohdaksi valikoitui Heikki Hellmanin kritiikin kriisiä käsittelevä Helsingin sanomien Lauantaiessee.

Petteri:
Hellmanin teksti on sikäli esimerkillinen, että siinä ”kritiikin kriisillä” viitataan itsestään selvästi päivälehtiin tai ylipäätään populaarimediaan. Harvemmin kriisipuheella tarkoitetaan erikois- ja asiantuntijalehtiä, joissa kritiikin ”asema” tai ”painoarvo” tms. tuskin onkaan rajusti muuttunut. Asiantuntijapuolella kritiikki on ehkä pikemmin positiivisessa käymistilassa, jossa aukeaa uusia mahdollisuuksia – ja kriisistä kyse on vain, jos pitää kaavamaista esittely-analyysi-arvio-kaavaa ja muita standardeja parhaana mitä taidekritiikillä on tarjota.

Kaikki kriisipuhe tietty edellyttää jonkin näkemyksen kritiikin tehtävästä. Jos otetaan päivälehtikritiikin osalta kaikkein yleisin taso ja ajatellaan, että kritiikin tehtävä on niinkin eksoottinen kuin keskustella taiteesta, on ihan perusteltua tulkita kriisiksi tilanne, jossa kritiikki aiheuttaa yhä vähemmän reaktioita eli keskustelua. Toisaalta keskustelu itseisarvona ei ole hirveän kiinnostava pyrkimys. Hellmanin teksti onkin vähän sillä rajalla, että se palauttaa kritiikin merkityksen kohujen aiheuttamiseen tai siihen, että taiteilija suuttuu kriitikolle. Kritiikin keskustelu-ulottuvuudesta puhuttaessa kannattanee aina miettiä laadullisia tekijöitä, kuten että itse asiassa mistä aiheesta, miksi ja miten kritiikki sytytti keskustelun. Jos keskustelu liittyy vaikka siihen, että ”tämä arvio vaikeuttaa [jonkun] toimeentuloa taiteilijana”, en osaa nähdä sitä ansiona kritiikkiskenelle.

Toinen juttu, johon tossa Hellmanin tekstissä kiinnitin huomiota, oli se, että netin asema kuitattiin viittauksella ”someen”, jossa ”kuka tahansa” voi olla kriitikko. Ikään kuin netti ei nimenomaan olisi se paikka, jonne asiantuntijat saavat kirjoittaa pitkästi, vapaasti ja asiantuntijuuttaan täysin eri lailla hyödyntäen. Ehkä tää ei vain mahtunut tekstiin, mutta tollasesta netin käsittelystä yksioikoisesti jonain pluralismin ja relativismin valtakuntana tulee aina tosi setämäinen vaikutelma.

Matti:
Jatkaakseni tuosta viittauksesta someen, kiinnitin huomiota myös aineiston rajaukseen. Esseessä mainitun tutkimuksen aineisto kattaa ajan kuuskytluvulta vuoteen 2010, se on siis kohta kymmenen vuotta vanhaa. En ole oikea ihminen arvostelemaan lähdeviittauksia, mutta ainakin omalla näppituntumalla luulisin somen merkityksen korostuneen paljonkin viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana

Lisäksi on totta, että nimenomaan netti on se paikka, jonne asiantuntijat voivat kirjoittaa jotakuinkin niin paljon ja pitkiä juttuja kuin haluavat. Siinä mielessä sen kuittaaminen alustana, josta luetaan enimmäkseen “vertaisverkkojen” kuluttajalähtöisiä mielipiteitä, on vähän yksioikoista. Ylipäätään vertaisverkon, sikäli kun sillä tarkoitetaan ei-kriitikoksi identifioituvien ihmisten kirjoituksia taiteesta, määritteleminen saati arvottaminen on hankalaa (tähän määrittelyyn voidaan palata myöhemmin).

Ajattelen myös, että kritiikin kriisipuheen taustalla on kulttuuritarjonnan monipuolistuminen ja pirstaloituminen. Kritiikkiä, sen kultakautta ja kriiseilyä, käsittelevissä jutuissa muistetaan aina mainita Helsingin Sanomissa 80-90-luvulla vaikuttaneet kriitikot nimeltä. Hellman ei tee poikkeusta. Hän viittaa jutussaan edesmenneisiin kriitikoihin “lukijoiden laajalti tuntemina makutuomareina”. Tämä aihe askarruttaa minua. Jos kourallinen ihmisiä sai aikoinaan räväköillä teksteillä aikaiseksi polemiikkia, ja näin ollen tunnettuutta kansan keskuudessa, oliko se taidekritiikille jollakin tavalla erityisen suotuisa tilanne? Varsinkin kun otetaan huomioon vanha klisee, jonka mukaan suuri yleisö vieroksui aina kriitikoiden kehumia teoksia.

Minulle(kin) pisti silmään esseen loppukaneetti, jonka mukaan taiteilijoiden ja kriitikoiden yhteenotot ovat hyviä muistutuksia kritiikin olemassaolosta. Oletettavasti sillä viitataan Temosen reaktioihin viimeisimmän elokuvansa saamasta kritiikistä. Itseäni tapaus ei juuri ilahduttanut ja olen epäileväinen sen suhteen, että se olisi saanut yleisöä kiinnostumaan kritiikistä ainakaan positiivella tavalla. Lähinnä se oli Temosen omaa showta, johon hänelle annettiin aivan liikaa tilaa. Leffaa kritisoineille kriitikoille esiintymisiä buukattiin vähemmän jos yhtään. Toistan: se ei siis ollut osoitus taidekritiikin viriiliydestä (vaikka kritiikki toimikin katalysaattorina), vaan päinvastoin median kritiikittömyydestä.

Petteri:
Temos-keissistä sanon vaan, että samat tuntemukset. Mediakin tosiaan teki siitä vain yhden gaten muiden joukossa. Iso plääh

Tuosta muuten tosiaan harvoin kuulee mainittavan, että kritiikki silloin “kulta-aikanaan” ei ollut mikään kansan syvien rivien puheenaihe saati makuauktoriteetti. Tän sivuuttaminen on oire siitä yksinkertaistuksesta, että ennen meillä oli yhtenäiskulttuuri, mutta nyt se on pirstaloitunut. Kritiikki oli luokkasidonnainen ja kaupunki-maaseutu-akselille sijoittuva asia (puhumattakaan keski-ikä-nuoriso-akselista). Kulttuurin fragmentoituminen on varmasti merkittävä tekijä kritiikin aseman muuttumisessa, mutta ei kulttuuri silloin Kekkosen-Koiviston aikanakaan mikään monoliitti ollut. Koska mulla sattuu olemaan vieressä kirja, siteeraan Tapani Maskulaa 70-luvulta: “Enemmän kuin Esa Pakarisen kehumisesta pitäisi olla huolestunut siitä, ettei Turun ylioppilaslehden elokuvapalstoillakaan käsitellä esim. pornofilmejä, joiden katselijamäärät ovat moninkertaiset johonkin Eric Rohmerin tai Claude Charbolin teokseen verrattuna.” (Pitäiskö meidän kirjoittaa pornoarvio? PornHubin top10-pätkät?)

Kulttuurin fragmentaarisuus on muuten nykyään ilmeisesti niin itsestään selvä tilanne, että aina opetushommissa asiasta puhuessani joku uskaltautuu kysymään, että mitä mä selitän. Näillä opiskelijoilla ei oikeasti ole hirveästi kosketuspintaa tai tarvetta tälle pirstaloitumisen narratiiville. Uskon, että sen unohtuminen tulee muuttamaan kritiikkiä ja siitä puhumista vielä aika paljonkin.

Itse asiassa tekee mieli väittää, että kriisipuheessa on paljolti kyse siitä, että kritiikki törmäsi tällaiseen pikkujuttuun kuin globalisaatio. Kuinka paljon järkeä on puhua huolestuneesti 1) kritiikin 2) kriisistä maailmassa, jossa aivan kaikki on muutoksessa? Edelleen: kriitikon identiteetti ja ammatti ei edeltänyt sitä, että ihmiset keskustelivat taiteesta, eikä kritiikillä ole mitään selkeän institutionaalista lähtöpistettä tai syntyhetkeä. Känniset rupattelut, kirjeenvaihto, päiväkirjat ja esseistiikka ovat etabuloituneen taidekritiikin taustalla. Eikö me olla tavallaan palaamassa tiettyyn diffusiiviseen alkutilaan lyhyen, akateemis-autoritäärisen välivaiheen jälkeen? Pitäisikö tähän heittäytyä rohkeammin?

Matti:
Tuo on hyvä pointti, ettei ajatukseen kulttuurin (tai minkään) fragmentoitumisesta useinkaan suhtauduta järin kriittisesti. Pyörittelin edellisessä viestissä mielessäni ajatusta yhtenäiskulttuurista ja sen murtumisesta, mutta sitten koko yhtenäiskulttuuri-ajatus alkoi problematisoitua liikaa. Tämä saattaa meikäläisen suusta kuulostaa pseudotieteelliseltä, mutta mietin, että yhtenäiskulttuuria voisi pitää malliesimerkkinä hauntologisesta käsitteestä: se on läsnä poissaolonsa kautta.

Mitä vanhoihin hyviin aikoihin noin muuten tulee, minun on vaikea nähdä, mitä sellaista entisaikoijen kritiikeissä on ollut, mistä nykyään jäisimme kokonaan paitsi. Usein näkee kaivattavan taustoittavia ja analyyttisiä kritiikkejä. Itseasiassa sitä näkee niin paljon, että olen alkanut inhota sanoja “taustoittava” ja “analyyttinen”. Oletan, että moinen kaipuu kohdistuu nimenomaan siihen, mitä pidetään päivälehtikritiikkinä.

En tiedä, ehkä olen lukenut kritiikkiä vasta niin vähän aikaa, etten osaa hahmottaa, mitä siitä nykyään “puuttuu”. Ja vaikken itsekään läheskään aina pidä lukemiani kritiikkejä mitenkään erityisen ansiokkaina tai kritiikkoja edes pätevinä, en silti lähtisi väittämään, että ennen kaikki oli paremmin. Varmaan pitäisi mennä jonnekin arkistoon lukemaan jotain mikrofilmejä, jotta saisin paremman käsityksen siitä, mitä ennen tehtiin paremmin.

Toisaalta pitää ottaa huomioon, etten osaa samaistua ihmiseen, joka on “taustoittavan” ja “analyyttisen” kritiikin himoissaan vain sanomalehtien ja isojen medioiden varassa. Tähän liittyen nettijulkaisujen ehkä suurin haaste onkin näkyvyys ja löydettävyys. Olen jossain räntännyt aiemminkin siitä, että nettilehtien julkaisemiseen ja tekemiseen pitäisi ohjata enemmän resursseja kuten apurahoja, jotta ne voisivat vakiintua ja tulla nähdyksi. Laatu ei yksistään riitä, sen lisäksi  tarvitaan myös rahaa. Netti on täynnä haaksirikkoutuneita projekteja, jotka ovat laadukkaita, mutta joita kukaan ei ole jaksanut loputtomiin ilmaiseksi tehdä. Ja ne ovat tod.näk. menneet nurin ennen kuin potentiaalinen yleisö on niitä kunnolla edes löytänyt. Näkisin, että rahoittajien pitkäjänteinen panostamisen nettilehtiin voisi olla askel kohti rohkeampaa heittäytymistä kritiikin diffuusiiviseen alkutilaan, kuten asian muotoilit. Ja edelleen siihen, että asiasta pääsee nauttimaan muutkin kuin kirjoittajat itse.

Petteri:
En parhaalla tahdollakaan keksi lisättävää tohon, miten muotoilet ton nettilehtien vs. isojen medioiden tilanteen. Olen välillä miettinyt ilkeästi, että toi kaipuu “taustoittavaan ja analyyttiseen” kritiikkiin on vaan jotain mitä tietynlaisen ihmisen kuuluu sanoa. Koska jos tämä olisi todellinen halu, se realisoituisi, ja nettilehtiin kirjoittaisivat asiantuntijat neljän tonnin kuukausipalkalla. Mutta tää on tosiaan vähän kohtuuton ajatus. Ei voi olettaa, että tää mainitsemasi ihmisryhmä, joka lukee valtalehtiä kaivaten Hywää Critiicciä, löytää sankoin joukoin niiden nettilehtien äärelle jonkun parin maksetun FB-noston jälkeen. (Ryhmä erikseen on sitten ne, jotka on ihan vilpittömän tyytyväisiä siihen, että ne tsekkaa aamukahvin äärellä otsikon, ingressin ja tähdet.) Apurahoja voisi tosiaan kohdentaa systemaattisemmin, ja kenties niitä myöntävät tahot voisivat toimia enemmän yhteistyössä jonkinlaisella kohdentamisagendalla. Jos siis tilanteelle halutaan tehdä jotain. Tästä voisi vähän pidemmällä tähtäimellä kehittyä jonkinlaista itsenäisyyttä.

Hauntologia oli sen verran hyvä haku että lollasin. Mulle on jäänyt Mullan alla-sarjasta mieleen repliikki “I can’t compete with a dead woman”, jonka siis uusi tyttöystävä Brenda sanoo leskeksi jääneelle Natelle. Vaikka viittasit tolla hauntologialla laajasti yhtenäiskulttuurin ajatukseen, tää voisi kai olla myös jotain, mitä nykyinen Kritiikkiskene voisi näytelmässä sanoa Nykylukijalle.

On toki totta, että ihan faktuaalisesti kritiikille varatut palstamillimetrit ja sanamäärät ovat suurissa julkaisuissa, myös “laatulehdissä”, vähentyneet. Jos otetaan vakavasti ajatus, että jokin eniten totuudenkaltainen löytyy kulloisenkin kulttuurin tai yhteiskunnan valtavirrasta, tätä kehitystä on syytä miettiä. Toisaalta en osaa uskoa, että kritiikin liukeneminen esim. päivälehdissä olisi suoraan verrannollinen siihen kohdistuneeseen kiinnostukseen, ts. seuraisi mekaanisesti kysynnän ja tarjonnan lakia. Kyse on laajemmista journalismiin ja lopulta (kvartaali)talouteen liittyvistä kehityslinjoista. Ihminen helposti keskimäärin arvostaa sitä, mitä aina jo näkee Ison Toisen arvostavan.

Matti:
Innostuin tuosta Mullan alla -sitaatista. Sen sijaan, että ylevästi julistettaisiin asioita kuolleiksi tai kriisiytyneiksi, voisi huomiota kiinnittää enemmän lesken tai siajiskärsijän osaan. Antti Nylénin Häviöstä on nostettu esiin vähän tämän tyyppistä ajatusta koskien kirjallisuutta: kustantamoiden ja kirjojen sijaan kriisissä tai vaarassa ovatkin lukijat. (Huom. itse olen lukenut Nylénin teosta vasta vähän alle puoliväliin.) En tiedä, voiko tätä suoraan rinnastaa kritiikin tilaan, mutta ehkä se jollain lailla heijastelee kritiikin arvostelijoiden kokemusta, ettei heidän tarpeitaan arvosteta ja ettei heidän arvonsa sisälly enää valtavirtaan. Lienee tosin paikallaan palauttaa mieleen, että kun puhumme kritiikistä, sen arvostelijoista ja entiseen kaipaavista, teemme väistämättä melkoisia yleistyksiä ja ainakin itse turvaudun vaikeasti paikannettavaan yleiseen kokemukseen asioiden tilasta. Mistä kokemus on peräisin? Ehkä satunnaisista kommenteista siellä täällä someissa ja lehtien palstoilla, mutta ennen kaikkea myös kriitikoiden itsensä tavasta suhteuttaa nykyinen tilanne muutaman vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen silloinkin kun halutaan viestittää, ettei kritiikki ole kuolemassa, kuten tehdään HS:n lauantaiesseessä.

Sanottakoon vielä, että yleensä suhtaudun skeptisesti niihin, jotka kyseenalaistavat ja arvostelevat toisten ihmisten “ennen kaikki oli paremmin” -kokemuksia – varsinkin kun se tehdään jossain isänmurha-mielessä pontena uudelle projektille (en nyt suoraan viittaa Seiskan poikiin, vaikka tunnenkin piston). Itse asiassa se voi olla jopa ärsyttävämpää kuin rehellinen menneiden haikailu, koska se on usein näsäviisasta ja ylpeää. Kokemukseni taustalla lienee jonkinlainen menestymisorientoitunut, liberaali ja teknologiaoptimistinen puhetapa, joka on ottanut haltuun myönteisen ajattelun niin, että hyvistä asioista on vaikea puhua kuulostamatta omaan korvaan idiootilta. Ja jos palataan ajatukseen valtavirtaan kätkeytyvästä totuudellisuudesta, niin ehkä ennen kaikki olikin paremmin. En tiedä, onko asia aina ollut näin, mutta nyt tuntuu, että kritiikki on sanana erittäin myrkyllinen, koska se ei anna painoarvoa niin sanotulle tekemisen meiningille. Oikeastaan se, mikä kritiikissä syvimmillään on merkityksellistä, on korvattu valtavirrassa jonkinlaisella kohtaamisen ja luovan yhteentörmäämisen ajatuksella, joka palvelee taiteilijan (tai tekijän) välineellistä kehitystä, muttei varsinaisesti keskustele arvoista, kauneudesta tai taiteesta sinänsä. Näin ollen kritiikki, ja varsinkin negatiivisesti sävyttynyt kritiikki, saatetaan nähdä valtavirrassa arvottomana tai jopa vahingollisena (vahingollisuudesta puhutaan kohtuuttoman paljon), sillä se ei luo tai kehitä kulttuurituotteita, joita konkreettisesti ymmärtäisimme, vaan se ainoastaan arvostelee niitä ikävästi kädet puuskassa sanoilla, joita emme ymmärrä. Tämän vuoksi en kannata varauksettomasti HS:n lauantaiesseessä esillä ollutta puhetapaa, joka asemoi kriitikot ja taiteilijat vastakkain, sillä asetelma muistuttaa erehdyttävästi jonkinlaista prioriteettijärjestystä, jossa kritiikki jää aina toiseksi, on aina jäänyt, myös silloin vanhoina hyvinä aikoina, joihin emme halua palata.

Yksi vastaus artikkeliiin “Kritiikistä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s