Miehen kosketus, Espoon kaupunginteatteri

Matti: Miehen kosketus on Vaara-kollektiivin ja Kajaanin kaupunginteatterin kehuttu yhteisproduktio, joka on käsitykseni mukaan kiertänyt Suomea jo jonkun aikaa. Me näimme esityksen Espoon Louhisalissa.

Miehen kosketus on tyylilajiltaan puhtaasti dokumenttiteatteria. Sitä varten on kerätty mittava lähdeaineisto, jossa on haastateltu eri-ikäisiä miehiä sekä eri alojen asiantuntijoita miehen roolista länsimaisessa kulttuurissa. Aihepiiriä lähestytään koskettamisen ja siihen liittyvien tuntojen kautta, mikä onkin osuvaa. Tulokulma on samalla herkkä ja konkreettinen

Omat tuntemukseni ovat esityksen jälkeen ristiriitaiset.

Esitys oli kautta linjan sujuva ja aika kului nopeasti ilman, että aiheesta olisi karattu hetkeksikään. Myös esityksen roolitus oli hyvä monenlaisine miehineen. Henkilökohtaiseksi suosikikseni porukasta nousi hillitty ja jotenkin elegantti Mikko Orpana, joka toisessa näytöksessä liikkui lavalla lumiukkoasussa.

Ristiriidat esityskokemuksessani liittyvät aiheen käsittelyyn. Miehen kosketuksessa on runsaasti materiaalia, paljon tuttuja nimiä, mutta olisin silti kaivannut enemmän kontekstualisointia taustamateriaaleihin. Pelkät tiedonmurut sieltä täältä jättävät minut aina vähän epäileväksi, että kuinka luotettavasta lähteestä on kyse. Tämä siis koskee dokumenttiteatteria lajina ylipäätään. Luetussa tekstissä voi aina pysähtyä tarkistamaan viitteitä, mutta esitystilanteessa tekstiin on joko pakko luottaa tai olla luottamatta, ja kun on kyse sukupuoleen liittyvistä asioista, etenkin mies-kulmasta, skeptisyyteni on herkemmin pinnassa. En väitä, että skeptisyydelle olisi juuri tämän esityksen kohdalla syytä, mutta näiden miesasia-huru-ukkojen aikana aihe vaan saa minut varpailleen.

Ehkä vedän tässä välissä happea ja päästän sinut sanomaan esityksestä jotain ennen kuin jatkan.

Petteri: Kokemukseni liikkuu jokseenkin samoilla linjoilla. Kyseessä on ilman muuta sympaattinen, taitavasti ja kunnioituksella rakennettu näytelmä. Erityisenä ansiona ohjaaja Eino Saarelle voinee pitää sitä, että hän on saanut yhdistettyä dokumenttiteatterin sekä raskassoutuisen aiheen saumattomasti helppoon lähestyttävyyteen ja populaariuteen.

Toisaalta juuri tuo mainitsemasi sirpalemaisuus ja sen seuraukset häiritsivät välillä itseänikin. Se, että dokumenttiteatterin ohjaaja käyttää aineistoaan – etenkin kokemustarinoita lapsuudesta, isyydestä, homoudesta ja niin edelleen – terveellä nöyryydellä, on toki suotavaa. Tässä tapauksessa se kuitenkin merkitsi ajoittaista jarruttelua tilanteissa, joissa ohjaaja olisi voinut käyttää rohkeammin omaa ääntään. Joissakin kohdin tulikin olo, että Saari on käyttänyt paljon vaivaa välttääkseen provosoimasta yhtäkään yleisössä istuvaa cis-heteromiestä. Halu tietynlaiseen syleilevään käsittelytapaan on tavallaan ymmärrettävä, mutta tämä päämäärä pyhitti siis välillä vähän liikaa.

Tähän liittyen ajoittain myös naiset asemoitiin melko tyypittelevillä tavoilla esimerkiksi jonkinlaisiin Justiina-positioihin. Se, että tämä tehtiin ”huumorin kautta”, pikemmin korosti kuin lievensi vaikutelmaa. Tällaiset negaation hetket yllättivät ja turhauttivat itseäni, sillä ne rikkoivat esityksen flowta juuri, kun oltiin päästy aidosti avaamaan, edistämään ja tuulettamaan jotain teemaa.

Aina voi miettiä, kuten väliajalla pohdimmekin, miten oikeutettua on käsitellä teosta siitä näkökulmasta, ettei se ole ”riittävästi” jotakin: esimerkiksi riittävän purkava, kriittinen, syvälle menevä. Tällaiset väitteet vaativat mielestäni aina erityisen hyviä perusteluja, mutta pidän esittämiämme varauksia tässä tapauksessa kohtuullisina.

Voisi toki huomauttaa, että sinä ja minä emme kenties ole Miehen kosketuksen ydinkohderyhmää. Korostan, että pidin lukuisia esityksen hetkiä hauskoina, liikuttavina ja kauniinakin, mutta mitään varsinaisesti uutta en kohdannut. Olisi tekopyhää sivuuttaa tässä maaseutu-(yliopisto)kaupunki-asetelmaa. Jos näytelmän lähtökohtana pidetään jonkinlaista kevyttä interventiota, se hahmottuu (tutkijapuheenvuoroista huolimatta) ennen kaikkea puuttumisena agraari-Suomen yhtenäiskulttuuriin.

Matti: Tuosta tuli mieleen, että esityksen fokus tosiaan oli vahvasti kiinni Suomessa ja suomalaisessa kulttuurissa ja sen kliseissä, eikä se pyrkinytkään erityisesti purkamaan miehuutta tai sukupuolta sinänsä. Oikeastaan jopa päinvastoin. Se on lähtökohtaisesti kiinni binaarisessa sukupuolikäsityksessä: miehet miehinä ja naiset naisina. Esityksen tematiikan ja mahdollisen kohdeyleisön suhteen rajaus on toisaalta ymmärrettävä.

Viitaten mainitsemaasi naisten positiointiin esityksessä oletan, että tarkoitat kohtaa, jossa tutkimukseen vedoten todettiin, että miehet tarvitsevat aikaa keskenään toisten miesten kanssa. Lause pyydettiin toistamaan uudelleen ikään kuin silmäniskuna miehille. Sinänsä harmiton juttu, mutta juuri miehuutta käsittelevässä esityksessä tällaiset stiplut korostuvat ja voivat helposti ohjata väärille urille.

Mielestäni myöskään teini-ikää käsitellyt kohtaus myyttisen terveydenhoitajan vastaanotosta ei ollut erityisen raikas – saati tuonut mitään uutta tyypilliseen nuoren miehen seksuaalisuuden heräämisen suureen tarinaan. Asetelmat olivat tunnistettavia, mutta se ei tässä tapauksessa ihan riitä.

Nyt kun pääsin vauhtiin, niin sanotakoon vielä, että toisinaan esitys palautti mieleeni viime syksynä Ylellä esitetyn ja jonkun verran keskustelua herättäneen dokumentin The Work. Kyseinen dokkari oli siis kuvattu vankilassa ja sen idea oli näyttää katsojalle, miten raavaat ja rikolliset kundit itkevät.

Miehen kosketus ei missään mielessä ole yhtä yltiösentimentaalinen tai löysä kuin The Work, mutta jotain samaa siinä on huolimatta siitä, ettei näyttämöllä ole linnakundeja, vaan “ihan tavallisia miehiä” puhumassa tunteista ja herkkyydestä.

Ehkä minun on yksinkertaisesti vaikea päästä yli siitä, että kulttuurissa, jossa miehet on opetettu kätkemään tunteensa, herkkä ja itkevä mies – varsinkin maskuliininen sellainen – muodostuu usein jonkinlaiseksi katarttiseksi spektaakkeliksi, joka paljastaa kovan kuoren alta pehmeän sisuksen. Tähän yksinkertaiseen kovan ja pehmeän väliseen ristiriitaan perustuva tunteisiin vetoaminen edellyttää toimiakseen melko jähmeitä kulttuurisia rakenteita ja osaltaan se myös vahvistaa niitä. Luulen, että miesten tunne-elämää todistavat teokset ovat minulle tämä takia kategorisesti hankalia (en siis tarkoita, että Miehen kosketus olisi pyrkinyt em. kaltaiseen vaikutukseen, minun on vain vaikea olla näkemättä sitä tämän aihepiirin teoksissa). Sopii toki kysyä, mikä sitten olisi oikeampi tapa käsitellä aihetta.

Toisaalta tämä palautuu myös siihen, mikä on ”tarpeeksi”. Koska jos esitys olisi lähtenyt liikkeelle sukupuolen totaalisesta purkamisesta, eikä olisi käsitellyt pelkkää miehuutta, vastaavaa dilemmaa ei ehkä olisi. Mutta kuten aiemmin oli puhe, se saattaisi tehdä esityksestä vaikeammin lähestyttävän sellaisille, jotka eniten tämän kaltaisia miehenä olemisen ehdotuksia tarvitsevat.

Alan kiertää kehää, joten heitän pallon sinulle.

Petteri: Juu, viittasin tuolla Justiina-heitolla eritoten mainitsemaasi kohtaukseen, jossa pyydettiin erikseen toistamaan kovempaan ääneen lause “miesten keskenään viettämän ajan” tärkeydestä. En tiedä, ovatko omat heteroparisuhteeni olleet jotenkin aivan friikkejä, kun en tunnista tarvetta paeta kotielämän vieraita ja pakotettuja keskusteluja luonnollisten liittolaisteni pariin.

Teini-iän kokemusten käsittely jätti minutkin kylmäksi, siitä huolimatta, että itse pidin myyttisen kouluterkkarin hahmosta. Muutoin jakso oli itselleni kyllä ”tunnistettava”, ei kuitenkaan omasta elämästäni, vaan muista miljoonista vastaavista teini-iän representaatioista.

Tuo ”juron duunariäijän leveät hartiat nytkyvät”-tyyppinen tapa käsitellä miesten tunteita oli tosiaan jossain määrin esityksessä läsnä. Samaa binaarista tehokeinoa näkee käytännössä kaikkialla. Akateemisissa artikkeleissakin mieskirjoittaja saattaa ujuttaa vakavan, teknisen asiatekstin sekaan helpottavan muistutuksen siitä, että hänkin on tunteva ihminen. Tai ajatellaan perinteisiä tapoja suhtautua esimerkiksi synkkään miestaiteilijaan: hän on masentunut, koska on niin helvetin diippi, liian älykäs omaksi hyväkseen. Masentunut naistaiteilija taas… Juuh, hysteerisiähän ne naiset ovat. Tähän kontekstiin sijoittuu myös toimittaja Iida Sofia Hirvosen viimevuotinen ehdotus Twitterissä: ohjelmaformaatti, jossa suomalaiset miehet avautuvat #metoo-kampanjan myötä kokemastaan herätyksestä ja itkien pyytävät elämänsä naisilta anteeksi.

Kuten sanot, tämä kehystys ei siis tee näytelmälle täyttä oikeutta, mutta sitä on vaikea olla näkemättä. Omalta osaltani tiivistäisin nämä pohdinnat ajatukseen, että Miehen kosketus on ennen kaikkea tarpeellinen näytelmä – tietyille yleisöille. Se edustaa jonkinlaista pakollista baby stepiä kehityksessä, jossa vielä joskus miesten tunteet eivät enää ole mystis-katarttisia ilmestyksiä, eikä miehen tunteella ole kategorista etuoikeutta tulla käsitellyksi kiinnostavampana ja syvempänä kuin naisen tunteella.


Esityksen tiedot Kajaanin kaupunginteatterin sivuilla.